Kuunvalossa

(Vanhemmasta tarinastani Musteenkantaja, lopun jälkeen)

SV: seksin kuvaus

Korvakoru Enharin korvassa kiiltää kuunvalossa. Hän on ristinyt pitkät jalkansa sängynreunalle ja istuu siinä kuin meillä olisi kaikki maailman aika käytössämme. Aina yhtä huoleton ja rento liikkeissään. Haavat hänen kehollaan ovat jo parantuneet, vain kaulassa on yhä punainen, pitkä viilto. 

Kaikki meidän välillämme on jo sanottu, Valkoinen Varis tietää. Jumalan katse ei ole meitä tuominnut, ja silti istumme yhä tässä, vailla sanoja toisillemme. Hiljaisuus on laskeutunut koko maan ylle, ja minä tiedän viimein, etten ole koskaan ajatellut ketään muuta, en ketään. Kaiken muuttuessa tajusin, että on vain yksi, jolla on merkitystä. Ja silti en pysty kohtaamaan hänen katsettaan.

”Nadiha.”

”Enhar.”

Kaikki ne vuodet, jotka vietin äidin kuolemaa selvittäen. Aave, jonka en voinut antaa kuolla vain, koska äiti oli tiennyt meistä. Nyt kaikki se on poissa; jumalan jälkeen ei ole enää mitään. Kaikki tapahtunut ei jätä mitään arvailujen varaan, jäljellä on vain kipeä ydin. Aaveet ovat poissa. Olemme jäljellä vain minä ja hän, jonka aina halusin.

”Eikö meidän pitäisi…”

Puhua siitä kaikesta? Vuosista välillämme. Naisista hänen sängyssään ja kaikkialla yhteisessä kodissamme, jonka pitäisi olla perheen rauhan tyyssija eikä hänen ilotalonsa. Viha tuntuu laimealta nyt, kun on katsonut jumalaa silmiin. Maailma ei ole enää samanlainen. Maailma tietää minun rakastavan häntä, eikä se tuominnut minua. Joten ketä minä enää pelkään? Omaa kuvajaistani hänen silmissään, naista, jota en enää tunnista?

”Nadiha…” Enhar tulee lähemmäs, tarttuu molemmilla käsillään poskiini. Hän on riisunut hansikkaansa, hänen kätensä ovat kylmät ihoani vasten. ”Voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?”

Hän sanoo sen niin hellästi, että suojaukseni pettää. Enhar nappaa minut kiinni, vetää tiukasti syleilyynsä. Hänen tuoksunsa täyttää minut, maailman tutuin tuoksu, ja yhtäkkiä huomaan itkeväni hänen sylissään.

”Enhar… Enhar…”

”Minä olen kohdellut sinua hirvittävästi, ja sinä tiedät sen. En ole ollut reilu sinulle. Olen tuonut tyttöjä kotiin, vaikka olen tiennyt, että…”

”Oletko sinä todella tiennyt?”

Vaikka kaikki on jo sanottu, sydämeni takoo. Enhar tietää. On aina tiennyt. Silti en ole koskaan sanonut sitä suoraan.

”Olen”, Enhar kuiskaa aivan hiljaa ja ottaa jälleen kasvoni käsiinsä. Hellyys huokuu hänen ilmeestään, kuunvalo pehmentää hänen sirot piirteensä. Hukun niihin. Haluan, että hän hukuttaa minut niin syvälle, etten näe pintaa enää koskaan.

”Nadiha… Ajattelitko sinä, että olet yksin? Että kaikki ne kerrat, kun…” Hän katsoo hetkeksi pois, erotan epäröintiä hopeanhohtoisissa silmissä. ”Olin aina tässä. Olin aina…”

Kaikki ne tytöt. Kaikki ne kerrat, kun hän iski suoraan sinne, missä haava ei koskaan ehtinyt parantua.

”Rakastin sinua aina.”

Kyyneliä putoilee poskilleni. Kuu hehkuu, rinnassani tuntuu tyhjältä.

”Rakastan sinua, Nadiha. Olen aina rakastanut. Olen pahoillani, että tekoni ovat kielineet jostakin aivan muusta. Se olit aina sinä… Ihan aina.”

Sanat putoilevat välillemme, en kykene ymmärtämään, että hän todella on tässä, sanomassa ne minulle. Itken vain häntä vasten, annan hänen silittää poskiani. Ajatus suudelmasta täyttää koko mieleni, ja viimein, kun annan sen tulla, ymmärrän, miten paljon se minua pelottaa. Olen aina sysännyt kaikki sellaiset ajatukset niin kauas, etten tiennyt, miten paljon ne ravistelevat koko kehoani. En huomaa täriseväni ennen kuin Enhar nostaa minut syleilyynsä. Hän on niin lämmin ja pitelee minua kaikkialta.

”Ei ole enää hätää”, Enhar kuiskaa. ”Olet aina ollut minulle kallein kaikista. Me saamme tehdä näin. Mikään ei enää estä meitä.”

Enharin kädet liukuvat pitkin selkääni, ja vaikka välissämme on vaatekerros, tunnen oloni paljaammaksi kuin koskaan. Miten yllättäen tilanne, jota en uskaltanut edes kuvitella, on nyt tässä.

”Ei ole hätää. Ei ole kiire minnekään.”

”Enhar, sinä et ymmärrä, minä…”

Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt hänen vuokseen. Haukon henkeä hänen sylissään, hän on siinä ja pitelee minua hellästi eikä mikään minussa kykene käsittämään sitä.

”Ra-…”

Enhar katsoo minua silmiin. Kuu loistaa ikkunasta, maailma on vapaa.

”Rakastan sinua.”

Ääni on pelkän tytön, muuta minussa ei ole hänen edessään.

”Olen viimein tässä”, hän kuiskaa ja vie toisen kätensä niskaani. Ele, jonka olen nähnyt kymmeniä kertoja hänen tekevän vieraille tytöille. ”Saanko minä…”

Nyökkään, vaikken tiedosta tekeväni niin. Enhar katsoo minua silmiin vetäessään minut niskasta lähemmäs. Raotan vaistomaisesti huuliani, kun hänen huulensa hakeutuvat omilleni, maistavat niitä hellästi. Suljen silmäni. Koko kehoni värisee häntä vasten, kun hän vetää minut suudelmaan. Kokenut Enhar. Taitava Enhar. Ja silti hän on niin ujo siinä minun ihollani. Hän hamuaa huuliani hellästi, silittää niskaani, antaa käsiensä upota hopeisiin hiuksiini.

Suudelma ei ole pitkä, enkä pysty ajattelemaan siitä mitään. Enhar painaa päänsä kaulakuoppaani ja hengittää raskaasti. Mielessäni käy välähdyksiä kaikista niistä vuosista, jotka kuvittelin olevani yksin likainen ja rikki. Ja nyt hän on tässä, hengittämässä minua kuin ilmaa.

Täydestä mielijohteesta avaan paitani napit ja paljastan yksinkertaiset valkoiset rintaliivit. Enhar henkäisee ja katsoo paljastettuja rintaliivejäni hienoinen puna kasvoillaan. Hän on niin kalpea, että hänen kasvonsa antavat hänet heti ilmi.

”Saako sinua katsella? Pidätkö siitä? Siitä on hetki, kun olen viimeksi nähnyt ne…”

Ajattelen meitä kahta lapsina ja punastun niin rajusti, että painan pääni.

”Saa katsella. Ja… ja.”

”Koskettaa?” Enhar kysyy varovasti, nostaen kättään lähemmäs. Nyökkään, en pysty puhumaan, sanat kuolevat tämän tieltä.

Enharin ohuet, pitkät sormet hapuilevat ensin kylkeäni ja pysähtyvät sitten rintani kupeeseen. En uskalla katsoa häntä silmiin, katson hänen sormensa hidasta matkaa rintaliivien yksinkertaiselta kankaalta niiden sisään, suoraan nännilleni. Henkäisen, en voi muutakaan; pidätän hengitystä kuin en olisi täällä. Kuin tämä tapahtuisi jollekulle toiselle.

”Saanko?”

Tahdon sanoa, että hän saisi tehdä mitä vaan, hän saisi ottaa minut kuten ne tytöt meidän keittiössämme, mutta kehoni on jähmeä eikä minussa ole ainuttakaan sanaa sille, mitä hän minulle merkitsee. Minä rakastan häntä yli kaiken, mutta ajatus on vielä liian suuri ajateltavaksi, ja siinä hän jo on, käsi rintaliivieni sisässä. Minun on täytynyt nyökytellä, sillä Enhar jatkaa. Hän avaa tottuneesti rintaliivieni hakaset ja siinä minä olen, puoliksi mekko yhä ylläni, rinnat paljaana kuunvalossa. Kuu loistaa pyöreästä ikkunasta sängylle ja paljastaa vaatimattomat, pienet rintani. Enhar katsoo niitä niin pitkään, että minä olen miltei pyörtyä korventavasta tunteesta. 

”Olet niin…” Enhar pudistelee päätään ja tuijottaa hetken lakanoihin kykenemättä nostamaan katsettaan enää rintoihini. ”Minut vain valtaa tarve ottaa sinut nyt heti, mutta enhän minä, tai siis… En voi sanoa noin, se kuulostaa kuin… En tahdo esineellistää sinua. Et ole mikään lihanpala. Olet minun…”

Hän nieleskelee.

”Olet minun…”

”Olen sinun.”

”Ole aina minun.”

”Tahdon olla.”

”Rakastan sinua.”

”Rakastan sinua. Ota minut nyt.”

Ujous karisee Enharin eleistä, kun hän vetää minut syliinsä, kiskoo minut mekostani ja painaa huulensa paljaille rinnoilleni. Hän on kiihkeä ja pitelemätön, kuin kaikki välillämme vallinnut unohtuisi hetkeksi ja olisimme vain jotakin, joka on alussa maalattu risteämään tässä maailmassa. Ääriviivamme sotkeutuvat toisiinsa, ja se on pelkästään kaunista.

Enhar työntää minut selälleen vasten sänkyä ja täyttää kehoni rakkaudella. Olen niin täynnä häntä, etten pysty sanomaan mitään, ääriviivani huutavat enkä voi enää edes puhua. En tiedä, miltä kuulostan, kaikki ääneni sekoittuvat toisiinsa ja tiedän vain, että hän on tässä, tässä, tässä. Hän, jota en voinut edes ajatella.

Jokin lämmin valuu sisälleni, ja minä huomaan itkeväni. Enhar suukottelee minua hellästi joka paikasta, ja minä vain itken, minusta lähtee syvää, uikuttavaa valitusta.

”Kulta… Nadiha rakas.”

”Älä… älä…”

Enhar on vetämässä itseään sisältäni, mutta tartun häntä takamuksesta ja pidän hänet tiukasti minun sisälläni, en pysty irrottamaan vielä, kun tajuntani on tulessa. Käteni kulkevat hänen kehollaan kuin unessa, en tarkoin tiedä, mitä teen, kunhan vain saan koskettaa häntä ja itkeä pois tätä kaikkea, joka kehostani purkautuu.

Enhar on sisälläni vielä pitkään. Hän pitelee minun itkuani, hän on lämmin enkä epäile enää mitään. Rakastan sitä, miten hellästi hän minua pitelee, vaikka tämä on ensimmäinen kerta ja olemme olleet toisillemme niin kylmiä. Minusta lähtee vaimeaa valitusta ja itkua, eikä hän vetäydy sisältäni ennen kuin teen selkeästi ilmi, että hän voi tehdä niin. Käperryn hänen kainaloonsa, kuljetan kättäni hänen paljaalla vartalollaan kuin piirtääkseni sen rajoja itselleni. Yritän ymmärtää, että se sama nuori mies, jota en ole koskaan voinut katsoa hetkeä pitempään tuntematta räjähtävää poltetta, on nyt tässä ja kaikki hänessä on minun koskettavissani. Eleissäni on jotakin hysteeristä ja säikähtänyttä, mutta Enhar on hellä, niin hellä, että se pelottaa. En tiedä, onko minusta ottamaan sitä vastaan näin nopeasti. Kylmät katseet ja äidin hautajaiset. Suudelma suoraan suulle jo lapsina. Vuosien hiljaisuus ja nyt tämä.

”Nadiha.”

”Mm?”

”Ei hätää.”

Minusta lähtee vain vaimeaa uikutusta.

”Olen nyt tässä.”

Kuu piirtää juovia hänen hopeisille hiuksilleen. Korvakoru keinahtaa ja kimaltaa yössä. Kun katson häntä silmiin, en enää käännä katsettani.