(Ihmis-AU, aikajanalla ensimmäisen AU-novellin jälkeen)
Ilta nojaa huonekalubarrikadiin ja näen hänen ilmeestään, kuinka hän nieleskelee paniikkia. Äiti ja isä säätävät keittiön lampun ja astioiden kanssa, ja Ilta vetää syvään henkeä. Menen hänen lähelleen, vien kevyesti käden olalle, puristan. Merkki hänelle. Ilta kohottaa katseensa ja tiedän heti, että hän ymmärtää. Vedän hänet hetkeksi käytävään. Muuttoauto on pihassa, tavaroitani on vielä paljon laittamatta, mutta otan Iltan hetkeksi sivuun ja tartun tiukasti harteista. Sen enempää en voi tehdä tässä kaikkien katseiden alla.
”Haluun vetää hermosauhut. Voi vittu.”
”Älä jooko, en tykkää, kun poltat.”
”Pliis ees yks.”
”Jutellaanko eka? Jos haluut vielä sen jälkeen, niin sure.”
”Mua ahdistaa.”
”Tiedän. Kerro siitä.”
”Ei muuten, mutta kun porukat hösää ihan kaikkea ja tuntuu vaan, että tää oli ihan paska idea. Entä, jos tästä ei tule mitään? Ei me olla asuttu yhdessä.”
”Yeah, mitä nyt koko lapsuus, mutta ei toki…”
”Kahdestaan.”
Aistin pienuuden Iltan eleissä.
”Hei…”
Hän katsoo minua silmiin samalla tavalla, kun katsoo joka kerta, kun puhumme nuoruusvuosistamme ja ensimmäisistä hetkistämme yhdessä. Menen lähemmäs, otan hänet kainaloon kuten veljet ottavat toisensa. Osaan tämänkin yhä, vaikka osaan paljon muutakin. Asioita, joita en voi ajatella täällä.
”Iltanen, hei… Tottakai me osataan asua kahdestaan. Tämä menee hyvin. Muuttohan on sujunut tosi ripeästi, ja mä osaan sun kämpän ulkoa. Saat viimein sun pyykitkin pestyä, senkin idiootti.”
Yritän rapsuttaa Iltaa selästä, mutta hän tuntuu yhä jäykältä.
”Beibi…”
Kuiskaukseni on aivan hiljainen, pelkkä aavistus, mutta se saa hänen päänsä kohoamaan ja katseensa kirkastumaan. Pienen hetken ajan joudun vastustamaan haluani suudella häntä niin kovaa, että se miltei sattuu.
”Me selvitään. Ei ole mitään hätää.”
Rapsutan Iltan selkää, hivelen olkaa hellästi, niin hellästi, että hän saa siitä voimaa. Katsomme toisiamme silmiin niin pitkään, että tunnen säkenöinnin joka raajassa.
”Hei murut, tuutteko sisään? Olisi mustikkapiirakkaa ja kahvia!” äiti huutaa yllättäen parvekkeelta. Me irrotamme toisistamme ja huikkaan äidille myöntävästi.
Ilta näyttää yhä jäykältä ja äidin yhtäkkinen ilmestyminen saa hänet ujoksi, mutta pukkaan häntä veljellisesti olkaan ja pörrötän hänen tummaa päätään.
”Meneekö hyvin, pojat? Otetaan pieni tauko ja roudataan sitten ne loputkin huonekalut ennen kuin ruvetaan kasaamaan. Iltalla on täällä kyllä semmoinen poikamiesboksi ennestään, että kyllä tänne parit Kajon vitriinit menee ihan kevyesti…” isä nauraa.
”Mitenkäs tuo sänkyhomma? Te meinasitte jakaa makkarin vai meneekö Ilta sohvalle?”
”Ilta sohvalle”, hymähdän. Me tarvitsemme isomman sängyn. Iltan kapea sänky ei meitä auta. Näen jo, kuinka potkin hänet vahingossa alas.
”Meinaako Ilta jaksaa? Ja mitäs, jos jompi kumpi tuo kotiin vieraita?”
”Ei tuo”, Ilta sanoo happamasti.
”Pojat, pojat…”
”Trust me, ei tähän kotiin”, nauran vuorostani.
Vilkaisemme mustikkapiirakkalautasten takaa varoen toisiamme ja huomaan hymyileväni. Iltakin hymyilee jo. Me ajattelemme samaa, ja se tekee minut onnelliseksi. Tämä olisi meidän ensimmäinen todella oma yhteinen kotimme.
Päivä kuluu loppuun nopeasti, hyvästelemme vanhempamme ovensuussa. Tehtävää olisi vielä, mutta pärjäämme kahdestaan loppuun.
”Ette jätkät sitten riehu nyt, kun ootte vaan kahdestaan.”
”Katsotaan montko päivää menee, että jompi kumpi soittaa meille…”
”Noh älkääs nyt, mehän pärjätään aina hienosti”, sanon naurahtaen. ”Sanokaa Valvelle moikka, kun se tulee kotiin. Harmi, ettei se päässyt. Tupareihin sitten.”
”Se tulee sitten myöhemmin arvostelemaan teidän sotkuja”, äiti nauraa.
”Joo no tietysti.”
Kiittelemme vanhempiamme pitkään ennen kuin he lähtevät. Oven kolahtaessa Ilta painaa päänsä olalleni niin uupuneena, että vain kaappaan hänet syliini ja pörrötän hänen päätään. Ilta on aivan puhki, eikä se johdu pelkästä muutosta. Vanhempiemme edessä esittäminen ei enää pitkään aikaan ole ollut hänestä hauskaa ja kokeilunhaluista, vuodet ovat kuluttaneet hänen kuorestaan ohuen ja hauraan.
”Me ollaan viimein tässä”, kuiskaan hänelle ja painan hänet tiukasti itseäni vasten. ”Olen ihan sun omasi.”
Näen, kuinka Iltassa läikkyy. Hänen itkuinen ilmeensä käy hellemmäksi ja hän ottaa minut tiukasti syleilyynsä. Hänen kätensä jäävät vyötäsilleni.
”Meidän elämä on meidän oma”, sanon ja kiedon käteni hänen kaulalleen. Ilta ei kestä enää, hän vetää minut pehmeään suudelmaan. Upotan käteni hänen tukkaansa, suutelen ja suutelen.
”Me ollaan kahdestaan nyt”, kuiskaan ja suukotan Iltaa vielä nopeasti. Hän hymyilee sitä samaa ujoa pientä hymyä, jonka vaan minä saan. ”Mä avaan meille lonkerot ja laitan jotain pikkupurtavaa. Mennään sohvalle, oikeesti, me ollaan nyt kotona.”
”Kajo…”
”Yes, baby?”
”Oon niin uskomattoman… mä vaan… Sä oot todella siinä. Tulit tänne mun luo. Kaikkien vuosien jälkeen.”
Hän pyyhkii kyyneliä silmistään.
”Oon aina tässä. Kotona.”
Ilta nappaa minut tiukkaan halaukseen, enkä tiedä, kumpi meistä pitelee kumpaa. Kenties me kummatkin pitelemme toisiamme tämän uuden alun edessä. Nojaamme yhdessä kaikkeen siihen kauniiseen, mitä olemme rakentaneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti