”Mä haluaisin jo mun puhelimen takaisin”, Teemu mutisee aamuhartauden jälkeen. ”Vittu, kun tässä ei saa laitettua edes mutsille viestiä. Mitään ei kerkeä tekemään.”
”Ehdittäisköhän me uimaan ennen ruokaa?”
”Ihan niin kuin noi päästäis meidät”, Teemu nyökkää seurakunnan väen suuntaan. ”Mä en jaksa kuulla enää yhtään juttua mistään jeesuksista. Mua ei kiinnosta. Miten noi on niin idiootteja, että ne ajattelee, että ketään meistä kiinnostais?”
Puhisen jotakin mitäänsanomatonta takaisin, jep, niinpä, joo. Teemu jatkaa saarnaansa samalla kiihkolla kuin Markku hetki sitten. Kaikilla on tänään kova tarve huutaa. En löydä ulkoa enää harakkaa, joka leikki puussa vielä hetki sitten. Leirin pihamaalla kasvaa useita isoja koivuja. Niiden lehdet ovat heleän vihreät vielä tähän aikaan kesästä.
”Jätkä, kuunteletko sä?” Teemu mutisee tökäten minua olkaan.
”Oho, sori. Mitä?”
”Haloo, missä ajatuksissa sä taas olet? Mietitkö Elinan tissejä, vai?”
”Hyi, lopeta!”
Elina on yksi rippikoulun pitäjistä. En tiedä kenenkään pitäjän ammattia, joku on ehkä pappi, en tiedä, en vaivautunut kuuntelemaan. Elinalla on aina kaksi lettiä selässä, vaikka hänen täytyy olla ainakin neljäkymmentävuotias. Hän puhuu meille lapsellisesti lässyttäen kuin olisimme seurakunnan päiväkerhossa. Sellaisia seurakunnan ihmiset suurimmaksi osaksi ovat. Paitsi ne, jotka tuijottavat meitä kuin tuoretta lihaa.
Ehdimme kiertää ohimennen poikien makuuhuoneet, jossa on tyypillinen kaaos päällä. Tyynyt ja peitot ovat sinkoilleet joka paikkaan. Ymmärrän nopealla vilkaisulla, miksi tämä lauma näyttää seurakuntatyöntekijöiden silmissä lapsilta.
”Toi on mun tyyny”, huomautan pojalle, jonka karsastava katse on käynyt hermoilleni ensimmäisestä päivästä asti. Tyyny lentää oitis takaisin paikalleen. ”No mitä vittua se nyt enää auttaa? Sä olet jo koskenut siihen sun ällöttävillä käsillä. Mä en halua sitä.”
”Joni suuttu”, Teemu nauraa.
”Ja pidä sä sun turpa kii.”
”Antakaa joku brouskille uus tyyny, kukaan ei voi koskea ton paskakasan jälkeen enää mihinkään”, Teemu nyökkää kohti poikaa. En ole vaivautunut opettelemaan hänen nimeään. Välikohtaus on nopeasti ohi ennen lounasta. En ehdi ajatella siitä mitään.
Lounaan jälkeen puhutaan seurustelusta koko ryhmän kanssa. Päivän teema on rakkaus, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa. Teen monisteista paperilennokkeja, mutta en jaksa edes heittää niitä.
”Joni, hei. Mikset sä ole täyttänyt monisteita?”
Markku seisoo takanani ilman, että olen edes kuullut hänen liikkuvan tilassa. Istumme kaikki ringissä. Tuijotan miehen rennon parrakkaita kasvoja. Markusta on mahdotonta arvioida hänen ikäänsä. Mies on nuorempi kuin Elina. Yksi niistä kiihkoilijoista, jotka myyvät sielunsa jo varhain. Mutristan kulmiani.
”No mua ei voisi suoraan sanoen vittuakaan kiinnostaa”, sanon. Markun ilme ei värähdäkään. Muut työntekijät pörräävät muiden kimpussa, Markku pysyy visusti takanani.
”Minkä vuoksi, Joni, sua ei kiinnosta?”
”Mä en usko mihkään Jumalaan.”
”Miksi et?”
Kohautan harteitani.
”Ei kai nyt kukaan usko johkin satukirjaan.”
”Miksi Raamattu on sun mielestä satukirja?”
”Otatko sä mut nyt puhutteluun, kun olen tuhma poika?”
Markku huokaa syvään. Miehellä on tiukat uurteet silmien alla ja voimakkaat käsivarret. Olen kuullut joidenkin tyttöjen kuiskivan, että Markku on heidän mielestään hyvännäköinen. Ajatus naurattaa minua. En kiusallanikaan väistä Markun katsetta, vaikka näen, miten tukalaksi mies käy edessäni.
”En”, kuuluu vaimea vastaus.
”Mä kun luulin, että täällä puhutellaan kaikkia, jotka ei usko tohon teidän rakkaaseen satukirjaan.”
Markun ilme ei ole laisinkaan vihainen. Miehessä ei kyde. Hän näyttää pelkästään väsyneeltä. Huomaan pohtivani, että minä tuskin olen erityinen. Kesästä toiseen samanlaiset leukojaan louskuttavat teinit istuvat täällä vittuilemassa hänelle. Mahtaa olla melkoinen työ miehellä.
”Me olemme Joni täällä vain auttamassa teitä.”
En keksi mitään sujuvaa takaisin heitettäväksi, joten en sano mitään. Vapaatunnilla eristäydyn yksin rantaan, minun ei tee mieli puhua kenellekään, ei edes Teemulle. Mietin, mitä pikkusiskot mahtavat tehdä juuri nyt. Joko ne ovat menneet äidin kanssa teemapuistoon? Äiti varmaan pärjää niiden kanssa.
”Joni, hei, tiedät kyllä, että rantaan ei saa tulla yksin.”
Tuttu ääni herättää minut ajatuksistani. Markku on kietaissut pyyhkeen olalleen. Tuijotan häntä kulmat kurtussa.
”Eikö sun pitäisi olla valvomassa muita?”
”Joo, mutta näin sun tulevan tänne yksin. Haluatko jutella jostakin? Me ohjaajat ollaan täällä aina teitä varten. Onko sulla kaikki hyvin?”
”On, on, älä hössötä. Halusin vain olla hetken yksin.”
Tuijotan liplattavia laineita ja yritän kuvitella, miltä tuntuisi olla juuri nyt missä tahansa muualla.
”Sä et ole koskaan yksin, Joni. Jumala on aina sun kanssa.”
Ääni on pehmeä, mutta sen sävyssä on jotain ehdotonta. Kurtistan kulmiani entisestään. Jokin äänessä tuo mieleeni uhkauksen.
”Jos mä runkkaan jossain yksin, onko Jumala silloinkin mun kanssa?”
En saa miehessä aikaan ensimmäistäkään reaktiota. Hän ei naurahda sen pahemmin kuin tuohdukaan. Huomaan pohtivani, mikä tekee ihmisestä niin kivikasvoisen.
”Miten sinä koet Jumalan, Joni?”
Vasta nyt huomaan, miten usein mies toistelee nimeäni. Siinä on jotakin häiritsevän systemaattista.
”En mä koe sitä mitenkään, kun en mä usko tohon teidän huuhaaseen.” Olen nousevinani ylös rantakiveltä, kun Markku painaa kätensä kevyesti olalleni. Ote ei ole voimakas, mutta se lamaannuttaa minua aloilleen. Hätkähdän, että hän koskettaa minua niin vapaasti.
”Mikset?”
”Johan mä sanoin. En mä usko mihkään satuihin.”
Keskustelu kiertää kehää. En tahdo toistaa näille ihmisille kerta toisensa jälkeen samoja asioita. Minä en ymmärrä, miksi ylipäätään olen täällä.
”Mihin sä sitten uskot?” Markun kysymys on vilpitön. Miehellä on kirkkaansiniset silmät. Kohtaan ne ensimmäistä kertaa kunnolla.
”En mä tiiä. En kai mihinkään.” Minulla ei ole mitään mielenkiintoa käydä tätä keskustelua, mutta raajani painavat enkä pääse ylös. Järvenpinta väreilee. ”Mä haluaisin uimaan.”
”Mennään uimaan.”
”Sehän ei ollut sallittua yksin.”
”Ethän sä ole yksin. Mä olen tässä.”
Tuijotamme toisiamme hetken. Markulla on ylikasvanut kiharapehko, joka nuolee hänen niskaansa. Mies näyttää siltä, että voisi olla sekä perheenisä että jotakin aivan muuta. Kaikki seurakunnan työntekijät tuntuvat minulle usein täysin samalta, mutta Markussa on jotakin häiritsevää.
Markku heittää vaatteensa pois. Hänellä on uimashortsit jo valmiina. En voi olla miettimättä, missä välissä hän on ehtinyt ne vaihtaa. Tilanteessa on jotakin tuskallisen intiimiä. Olen iloinen, että kukaan leirin tytöistä ei ole täällä. Karistan ajatuksen oitis.
”Tuutko sä uimaan?”
”Joo vaikka.”
Ei minulla mitään hätää ole. Olen vain tylsistynyt ja siksi istun täällä. Riisun nopeasti ja juoksen kalsarisillani järveen ajattelematta mitään. Vedenalainen mustuus tuntuu turvalliselta, se ei kysele mitään.
Markku istuu jo rannalla ja kuivaa pörröistä tukkaansa. Minä tahdon jäädä veteen, vesi on hyvä. Kun nousen, Markun katse on jo minussa.
”No?”
”Sua painaa jokin.”
Puristan suuni viivaksi.
”Et sä sellaista voi tietää.” Vaikka kyllähän hän tietää. Tuijotan rannalle ja ymmärrän, että en ole ottanut vaihtovaatteita saati pyyhettä mukaan. Markku ei taaskaan sano mitään, hän tietää, ettei hänen tarvitse.
Istun rantakivelle Markun viereen. Tiedän, että olemme molemmat myöhässä aikataulusta. Kumpikaan ei sano siitä mitään. Markku ojentaa pyyhkeensä ääneti minulle. Mietin, haistanko hänen tuoksunsa siitä, mutta se tuoksuu pelkästään järveltä.
”En mä tiedä, mikä mussa on vialla.”
”Kuinka niin?”
”No kun mikään ei tunnu miltään. Mä vaan oon tämmönen. En mä ole oikein koskaan tykännyt mistään. Mua vituttaa ihan kaikki. Homot ja läskit ja kaikki meidän koulun bimbot. Ei se sun Jumala taida mua voida auttaa.”
Olemme jälleen pitkään hiljaa.
”Ei Jumala ole minun. Sama Jumala voi auttaa suakin, Joni, sun pitää vain antaa sille mahdollisuus.” Markku jättää jälleen kätensä olalleni. ”Miksi sussa on niin paljon vihaa erilaisia ihmisryhmiä kohtaan?”
”Ettekö tekin muka vihaa kaikenlaista?”
Markku on hetken hämillään.
”Te uskikset. Kyllähän te ootte aina sörkkimässä kaikkia siitä, kuinka ne on vääränlaisia ja perseestä.”
”Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Yksikään ihminen ei ole ’vääränlainen’, Joni.”
”Sä taidat tykätä mun nimestä tosi paljon.”
Markku ei vieläkään ota kättään olaltani. Hän ei ehdota takaisin leiriin palaamista. Hän katsoo minua niin pitkään ja niin vailla häpeää, etten kykene pysymään hänen lähellään hetkeäkään pitempään. Ponnahdan ylös ja riuhdon hänen kätensä olaltani.
”Mä meen.” Nielaisen. ”Takas. Nyt.”
Mies vain nyökkää.
”Mene vain.”
”Eikö sun pitäisi kans tulla?”
”Haluaisitko?”
Hätkähdän.
”No ei teikäläisen työt varmaan mun haluamisestani ole kiinni”, mutisen ja puen vaatteet märän kehoni suojaksi. Jätän Markun niille sijoilleen. Vasta iltahartauden jälkeen mies ottaa minuun jälleen kontaktia. Teemu ja muut ovat jo menneet, kun Markku vetää minut sekunniksi iltahartauden jälkeen syrjään.
”Joo?”
”Haluatko yöllä uusintakierroksen?”
Markun äänessä ei ole mitään häiritsevää, mutta säpsähdän silti.
”Miks?”
Minulta kestää vain hetki ymmärtää, mitä hän todella ehdottaa. En tiedä, miltä näytän, kun hän naurahtaa.
”Ajattelin, että meiltä taisi jäädä jutut kesken. Sillä mä vain.”
Kurtistan kulmiani. Jutut kesken?
”Joo. No, miksei.”
Öisellä järvellä on usvaa. Veden pinta on peilityyni. Kuulen ajatukseni niin selkeinä, että se vavisuttaa. Markkua ei näy. Tuijottelen usvaa, joka lepää järven pinnalla.
”Eikö tällaisessa paikassa voisikin kuvitella tuntevansa yhteyden johonkin korkeampaan?” tuttu ääni saa minut säpsähtämään. Markku on nostanut osan hiuksistaan ponnarille. Tällä kertaa hänellä ei ole muuta kuin uimashortsit yllään.
”Jumalastako sä tulit mun kanssa puhuamaan?”
Markku hymähtää ja istuu vierelleni.
”Ajattelin vain, että sulla selvästi on jotain sydämellä. Sä voit kertoa mulle tai olla kertomatta, tai sitten vain uidaan. Ihan miten sä itse tahdot.”
”Tykkäättekö te uskikset jotenkin tirkistellä meidän tavallisten tyyppien elämää, vai mikä tossa on? Te olette aina tuppaamassa sitä Jeesusta tai ihan vaan itseänne. Ootteko te oikeasti muka noin empaattisia, vai kuvitteletteko te tollaisella saavanne sen himoitun taivaspaikan tai jotain?”
”Missä kohdassa susta tuli noin kyyninen, Joni? Sä peität itsesi koko maailmalta. Sekö susta on tehnyt noin kylmän?”
”En mä peitä mitään enkä mä ole kylmä. Olen vain realisti.”
”Noin sanovat vain ihmiset, jotka ovat jo pettyneet maailmaan tavalla tai toisella.” Markku tulee aavistuksen lähemmäs. Tällä kertaa en säpsähdä, vaikka hän katsoo minua kokoajan enkä minä ole vilkaissutkaan häntä hänen tulonsa jälkeen.
”Kyllä mä olen aika pettynyt maailmaan. Kaikki tuntuu mulle kauhealta teeskentelyltä.”
”Mutta etkös sinä, Joni, teeskentele itsekin?”
Hypähdän pystyyn. Viskon vaatteeni rantakalliolle ja kävelen veteen. Usva kiertelee yhä pintaa, minä painan itseni pinnan alle ja annan viileän pimeyden täyttää joka ääreni.
”Joni.”
Markku on uinut aivan vierelleni. En tiedä, kumpi tukehduttaa minua enemmän, miehen läsnäolo vai vellovan musta vesi ympärilläni. Mies haluaa jotain, se käy minulle joka eleeltä selkeämmäksi. En tiedä, miten olla hänen lähellään.
Kuivaamme hiljaisuudessa. Usva alkaa hälvetä. Markku nousee ja painaa kätensä jälleen olalleni. Se on lämmin, vaikka yö on kesäisen viileä. Tuijotan miestä silmiin sanomatta sanaakaan. Kaikki minussa värisee hänen edessään. Vihaan sitä, miten paljaaksi hän saa minut itseni tuntemaan.
Kun Markku menee, istun pitkään yksin odottamassa yön pimeintä hetkeä, mutta sitä ei koskaan tule. Kukaan ei huomaa poistumistani. Lakanani ovat pelkästään kylmät.
Seuraavana päivänä Teemun nauru ärsyttää heti aamusta. Pyörimme muiden poikien kanssa, he jaksavat hetken jauhaa rippikoulun turhuudesta ja Jeesuksesta ennen kuin siirtyvät kommentoimaan isosten perseitä.
”Janitalla on silti paras, I’m into big butts, I don’t make the rules.”
”Marjolla on paljon paremman muotonen.”
”Musta sillä on hyvät tissit.”
”Joni on oudon hiljaa, vaikka puhutaan tisseistä.”
Huiskautan kättäni.
”Älkää viittikö, ollaan jossain vitun riparilla. Mua ei kiinnosta kenenkään jeesustyypin tissit.”
”Tai perse?” Teemu räkättää.
Huokaan syvään ja nousen ylös.
”Kattokaa, jätkältä meni hermot!”
”Tai sitten te ootte vaan ihan vitun raskaalla tuulella.”
Löydän itseni kappelista. Emme koskaan ole täällä ennen viimeistä iltahartautta ennen nukkumaanmenoa. Markku seisoo pienen alttarin edessä ja hymyilee kuin olisi kaiken aikaa tiennyt odottaa minua.
”Tulit sitten.”
”Odotitko?”
Hän on lähelläni nopeammin kuin ajattelin. Markku vetää minut vyötäisiltä aivan liki. Hänen katseensa ei kysy. Sen ei tarvitse.
”Markku…”
”Kyllä mä tiedän, mikä sä olet. Jumala näkee sen, Joni. Sun ei tarvitse paeta täällä, me täällä tiedetään kaikki. Sun elämästä tulee helpompaa, kun sä antaudut sille.”
Hän on kova minua vasten. Kaikki hänessä on hiljaisen lujaa. Minä tiedän, mitä tavallisesti tekisin. Rimpuilisin kauas, huutaisin täysillä. Mutta Markku on kova ja silti niin kovin lämmin. Hänen otteensa pitää minut tiukasti kiinni itsessään. Huuliltani on aikeissa livetä hento en minä, en mä ole, mutta ruumiini tietää totuuden ennen minua.
Markku kääntää minut ympäri.
En ole koskaan rukoillut Jumalaa ennen tätä.
Konfirmaatiopäivänä sukulaiset onnittelevat rivissä hymysuin. Juhlatilaisuus lipuu ohitseni, onnittelut ovat tyhjiä. Rahaa, lautasia, pieniä kodinkoneita. Juhla tuntuu yhtä kumiselta kuin kaikki muukin. Makaan illan tullen sängylläni tuijottamassa katon uurteita. En ole koskaan ennen kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Kiepsahdan kyljelleni, vaikka tiedän, että uni ei tulisi.
Seuraavalla viikolla saan ensimmäisen viestin. Minulla ei ole aavistustakaan, miten hänellä on minun numeroni, mutta tunnistan hänet heti. Minun ei tarvitse arvailla. Viestit ovat lyhyitä ja selkeitä. Häneltä ei kestä kauaa kertoa minulle osoitettaan.
Koko kehoni muistaa. Jalkoja kolottaa, ensimmäisenä päivänä oli mahdotonta seistä ilman kipua. Muistan Elinan saarnan vielä ulkoa, se on jäänyt mieleeni ensimmäisenä selkeänä asiana kaiken sen jälkeen. Minä vastaan viestiin, tietenkin minä vastaan. Hymyillen, jopa. Hänen kotikerrostalonsa on paljon odottamaani vanhempi ja alueella, jolta en tunne ketään. Sinne saatan livahtaa ilman, että kukaan huomaa.
Hän odottaa ovella skumppapullon kanssa. Minä kohotan kulmiani, mutta hän vetää minut syleilyynsä ja painaa rintaansa vasten. Hän tuoksuu mieheltä. Se on ensimmäinen ajatukseni. Suljen silmäni ja kiedon käteni hänen ympärilleen; tähän minä jään.
”Ihanaa, että tulit. Mulla oli sulle tämä skumppa yllärinä, en ihan ehtinyt kaataa sitä laseihin.” Hän tarttuu leukaani, nostaa sen ylös. Olen aikeissa sanoa, ettei hänen pitäisi tarjota alaikäiselle alkoholia, mutta hänen ei pitäisi tehdä alaikäiselle monta muutakaan asiaa, joten pidän suuni kiinni. Hän painaa huulensa omilleni, ja minä tunnen, kuinka jokainen osa minusta valuu häneen.
Hän ei suutele minua usein. Joka kerta, kun hän tekee niin, kaikki minussa pienenee. Hänen huulillaan on tietäväinen hymy, kun hän irrottautuu suudelmasta. Hänen kätensä jää merkitsevästi kyljelleni.
”Sä innostut tuosta aina kovasti”, hän nauraa, ”tunnen sen.”
Poskeni helottavat.
”Äh”, mutisen.
”Älä viitsi. Se on tosi suloista.” Hän suukottaa minua poskelle niin yllättäen, että värähdän kauttaaltaan. ”Sä olet tosi suloinen.”
Mietin yläasteen ensimmäisiä hetkiä pukukopissa. Testosteronin kyllästämä tunnelma, ilmassa leijaileva hien haju, jonka oli täytynyt pinttyä tilaan. Pojat ilman vaatteita, pojat huutamassa toisilleen. Katseita, joita jaettiin korkeintaan kateellisuudesta. Sellaiseksi se oli helppo verhota. Miehen katseella toiseen mieheen saa olla vain yksi tarkoitus.
”Onko sun ollut helpompi hengittää nyt, kun sä olet tullut Jumalan eteen omana itsenäsi?”
Minä kohtaan hänen katseensa. Sama läpäisemätön sinisyys kuin aina.
”Ei puhuta siitä.”
Ei ylipäätään puhuta. En minä ole tullut tänne puhumaan kaiken sen jälkeen. Minä en pysty sellaiseen, kun hänen kätensä ovat kehollani. Unohdamme juoman. Hän on hellä ja silti kova enkä minä tiedä, onko taivasta olemassa.
Markku pitää minua sylissä. Tämä on ensimmäinen kerta aikoihin, kun ajattelen häntä sinä ihmisenä, joka hän on. Markku. Seurakunnan työntekijä. Minun ripariohjaajani. Markun kädet silittävät vatsaani sellaisella hellyydellä, että koko kehoni kipristelee. Hän painaa suukkoja niskaani. Olen kiitollinen, että hän ei puhu tänään enempää Jumalasta. Tänään hän vain on. Kaikki hänessä on lämmintä, toisin kuin pojissa koulun pukukopeissa. Markku on todellinen. Hänen hengityksensä on kostea niskaani vasten. Jalkani tärisevät hienoisesti, mutta hän ei huomaa sitä tai jättää sen tarkoituksella huomiotta.
Tällaiseksi yhteinen olemisemme muovautuu. Emme puhu, olemme lähellä toisiamme. Kun puhumme, Markku kertoo minulle kaikenlaista, mutta harvoin arjestaan. Puhumme Jumalasta, Markku kertoo, kuinka Jumala näkee minut nyt. Minä olen väsynyt ajattelemaan Jumalaa, olen väsynyt ajattelemaan itseäni tai meitä tai sitä, millaiseksi arkemme on tullut. En tiedä enää omaa ikääni, se tuntuu väsyttävän irralliselta asialta minusta. Viisitoista, kuusitoista, sama se, minä muistan vain viiston valon kappelin seinällä.
Markun kädet pysyvät ympärilläni. Hänen partansa alkaa rehottaa ja hiuksensa kasvaa, mutta hänen kätensä pysyvät yhä tiukasti kiedottuina ympärilläni ja silittävät minua iltaisin vatsasta. Hän ei tahdo nähdä joka ilta, mutta minä jään aina pitkiksi ajoiksi hänen nurkkiinsa ja annan itseni pölyttyä.
Markku on hellä. Pelottavankin. Usein se olen minä, joka ottaa hänen kasvonsa käsiini ja painan lempeitä suukkoja minne yletänkin, mutta joskus hän suutelee minua niin, että huoneen rajat hämärtyvät ja on vain häntä loputtomiin.
Minä tiedän, mitä tämä on. Emme koskaan keskustele asioista niiden oikeilla nimillä, mutta tiedän silti. Kaikki ne asiat, joita olen kieltäytynyt katsomasta koko ikäni. Markku tietää ne kaikki, hän haistaa ne minusta, hän on saalistaja eikä minulla ole alusta alkaenkaan ollut mitään, jonka taakse suojautua. Olen turta ja lopussa ja silti niin täynnä nälkää. Hän sytyttää sen minussa joka kerta, kun merkitsee minut katseellaan omakseen.
On yö. Makaan Markkua vasten, kasvot vain millin päässä hänen omistaan. Hän on jo sulkenut silmänsä, tänään hän on ollut toimituksessaan ripeä ja välttänyt keskustelemasta kanssani juurikaan. Kuljetan peukaloani hänen karhealla poskellaan, hänen sänkensä kutittaa kämmentäni. Painan pienen suukon hänen huulilleen. Tiedän, ettei hän koskaan suutele minua siksi, että olisin hänelle erityinen. Hän vain pitää siitä, mitä se minussa herättää.
”Markku.”
”Mmh?”
Hänen silmänsä ovat kirkkaat hämärässäkin. Suukotan häntä uudelleen. Hän siirtää kätensä niskaani, pitää minut otteessaan.
”Mä rakastan sua”, minä kuiskaan hiljaisuuteen. Olen onnekas, kun en voi lukea Markun ilmettä näin pimeässä. Hänen kätensä pysähtyy yhdeksi merkitseväksi sekunniksi niskaani.
”Voi sun kanssasi”, hän hymähtää painaen suukon poskelleni. Tiesin, että hän ei vastaisi mitään. Hän vain pitää minut lähellään. Tällaisina hetkinä minun on oltava kiitollinen siitä, mitä saan. Vain Markku on nähnyt minut tällaisena. Yksikin väärä katse yläasteen pukukopeissa ja minä saisin välittömästi turpaani. Täkäläiset eivät katsele sellaista kahdesti. Markku on hellä. Hän sanoo minulle, että minä olen pyhä kaikesta huolimatta. En tiedä, uskonko siihen.
Ei Markun tarvitse rakastaa minua. Minulle riittää, että hän on minulle hyvä. Olen piilottanut taipumukseni koko maailmalta, mutta hän ei katso minua niin kuin minussa olisi jotain vikaa. Hän on aina vierelläni näyttämässä minulle koko vartalollaan, miten kaunis olen.
Istun Teemun ja muiden jätkien kanssa keskustan puiston penkillä ja tuijotan, kuinka Teemu kumoaa limsapulloon piilotettua kaljaa.
”Hei, jätkä, sä oot ollu niin vitun hiljanen tän koko kesän. Mikä homma?”
Mulkaisen Teemua ja mietin, miksi Markku ei valinnut häntä. Teemu on yhtä äänekäs ja näkyvä kuin minäkin. Teemukin pukeutuu suuriin huppareihin ja löysiin housuihin. Hänellä on komeat leukalinjat ja vähän vähemmän pörröinen tukka kuin minulla.
Silti minä tiedän, miksi Markku valitsi minut eikä häntä. Hänen on täytynyt tietää. Jotenkin he aina tietävät.
”En mä tiiä. Ei ole mitään sanottavaa. En mä jaksa jauhaa mitään paskaa.”
”No jaaha. Oot ollut ihan outo koko kesän. Onks broidi ookoo?”
”Oon mä.”
”Uskoisko tuota. Rikkoks joku muija sun sydämen?”
”Ai Joninko?” joku heittää kauempaa. ”Sen kun näkis. Meidän herkkis.”
”Älkää nyt kiusatko äijää”, Teemu sanoo, vaikka nauraa itsekin. Minä tiedän, miten puhuisin Markulle tällaisessa tilanteessa. Painaisin pääni hänen olalleen, kietoisin käteni hänen vatsalleen ja sanoisin, mitä todella ajattelen. Olen kaukana näistä ihmisistä. Minua särkee ymmärtää, että olen aina ollutkin.
Illalla selitän tilanteen lyhyesti Markulle. Hän on laittanut meille ruokaa. Mietin, tekisikö hän niin, vaikka tilallani olisi kuka tahansa muu. Ei hän ole minun. Hän tekee tämän kaiken vain yhdestä syystä. Olen hänen niin kauan, kun hän huolii minut. Tämä on lähimpänä aitoa onnea, mitä olen koskaan kokenut. En suostu näkemään itseäni surullisena sen vuoksi. Ehkä minä olen hieman epätoivoinen. Jos Jumala todella on olemassa, kuten Markku sanoo, minä uskon hänen olevan pettynyt minuun.
”Oletko sä koskaan ajatellut kaapista tulemista?”
”Ootko sä tosissasi?” Minua naurattaa. Pudistan päätäni. ”Ei ikinä. Ei tällaisista asioista kuulu puhua. Mieti, mitä musta ajateltaisiin.”
Olen pitkään hiljaa. Markku vain istuutuu kattamaansa pöytään ja lappaa kanapastaa lautaselleen.
”Oletko sä tullut koskaan kaapista?”
Markku hymähtää katsomatta minua silmiin.
”Ei mulla ole mitään kaapista tultavaa. Olen käynyt keskusteluni Jumalan kanssa ja se riittää. En minä ole syntinen. Minä en ole homoseksuaali.”
Kurtistan kulmiani. Minua alkaa naurattaa. Mietin Markun käsiä ympärilläni.
”Kyllä sä musta ihan todella homoseksuaalisia juttuja teet siihen nähden, ettet sellainen ole.”
”Se on eri asia.”
”Ja niin miten?”
Istuudun pöytään Markkua vastapäätä. Hän ei ota minuun mitään kontaktia koko ruokailun aikana. Sen jälkeen hän yksinkertaisesti kaataa minut sohvalle emmekä keskustele koko iltana.
Minun äitini huomaa yllättävän myöhään, että jokin minussa soi väärällä nuotilla. Hän ei ole koskaan välittänyt, missä luuhaan vapaa-aikani, mutta jokin olemuksessani kuiskii hänelle hätää. Istumme pöydässä, kesäloman viimeisten päivien aurinko on lempeän oranssi ja viestii saapuvasta syksystä.
”Sä olet Joni ollut jotenkin tosi vaisu tänä kesänä.”
Samaa Teemukin sanoi. Tuijotan äitiä. Kasvoilla on sama lempeän huolestunut ilme kuin usein.
”Ai jaa?” En ymmärrä laisinkaan, mistä te kaikki puhutte.
”Joo. Syötkö sä poika tarpeeksi? Vai onko sulla jotain tyttöhuolia tai kaverien kanssa jotain? Kyllä sä voit äidille aina kertoa, vaikka kyllä mä tiedän, että sä ton ikäsenä enää halua.” Äiti on hetken hiljaa ja pinoaa lautasia tiskikoneesta kaappiin. ”Ei kai sua kiusata missään?”
Tyrskähdän. Ei, äiti. Enemmän minä olen se, joka on ollut osoittelemassa ja nauramassa. Minulle ei ole kukaan mahtanut mitään.
”Ei mutsi mulla ole mitään outoa going on. Ihan normaali kesä.”
”Sä näytät kokoajan jotenkin värittömältä. Isäskin huomasi sen, ja se nyt ei ikinä huomaa tuollaisia juttuja.”
Kohautan harteitani.
”Oikeesti, Joni. Sulla on peruskoulun vika vuosi alkamassa. Sun pitää voida keskittyä koulunkäyntiin.”
”Jaa sekö sua tässä huoletti?”
”Joni! Ei tuollaista sävyä. Tietenkään ei. Sä olet mun poikani ja mä olen tosi huolissani sun jaksamisesta ja hyvinvoinnista.”
”No, ne on loistavat. I’m fine. Ei ole mitään hätää.”
”Mä en ymmärrä tota sun enkkuasi.”
”Oon kunnossa, mutsi, meidän ei tarvitse jauhaa tästä.”
”Selvä, selvä.” Äiti laskee lautaset hyllylle. Ilta-aurinko leikittelee hänen takanaan vielä hetken.
Syksy on valoisa. Kirpeä syysilma kiristää poskeni punaisiksi. Ehkä kaikki ovat olleet kokoajan oikeassa. Minussa on jotain pielessä. Joka kerta, kun palaan aamulla kotiin Markun luota hengitettyäni hänen tuoksuaan koko yön, minä tunnen olevani vähempi kuin edellisellä kerralla. En tiedä, onko minussa enää mitään otettavaa.
Toistelen itselleni, että rakastan Markkua ja haluan aina nukahtaa hänen syleilyynsä. Kukaan muu maailmassa ei ottaisi minua tällaisena. Minussa on jotain vialla. Markku sanoo, että Jumala hyväksyy sen. En vieläkään tiedä, uskonko sen. Minun on kovin vaikeaa nähdä maailmassa mitään pyhää.
Yllätän itseni käymällä kirkossa. En kerro siitä Markulle. Minä olen jo pitkään tiennyt, että kaikki se, mitä teemme, tapahtuu Jumalan katseen toisella puolen. Markku ei välitä sellaisesta. Markku välittää vain kimmoisasta ihostani, jota hän voi suudella.
Minulle kirkko on jotakin muuta. Se on hiljaisuus, se on mahdollisuus. En voisi koskaan kertoa kenellekään siitä, millainen olen, en edes Markulle, koska hän näkee minussa vain sen, mitä haluaa. Mutta kirkko. Siitä tulee minun salaisuuteni, sen suojissa minä saan tunnustaa taivaalle kaiken sen, mitä en pysty sanomaan ääneen.
Elämä Markun kanssa alkaa toistaa itseään. Keskustelut, hiljaiset hetket sängyssä. Hänen isot kätensä minun vyötäröni ympärillä. Valheet, jotka kerron kotona äidille. Minulla on kylmä. Minä olen kokoajan vain vihaisempi kaikelle. Kaverini huomaavat sen ja ryhtyvät pelkäämään minua. Minä olen varma, että eristäydyn kaikesta ja kaikista, että kukaan ei enää koskaan pääse lähellekään. Olen kyllästynyt ja vihainen, en tahdo enää läheisyyttä, en tahdo sitä, mitä Markku kuiskii reisieni välissä.
Minä en vastaile hänen viesteihinsä. En halua kohdata häntä, en halua kohdata ketään. Minä vietän yhä pitempiä aikoja poissa kotoa, mutta en mene enää Markun luokse, jätän hänen yhteydenottonsa huomiotta. Tiedän, ettei hän ilmesty ovellenikaan. Hänellä ei ikinä riittäisi pokka siihen. Sitä paitsi tulisi jälleen kesä ja uudet rippikoululaiset, uudet pehmeät reidet, joiden väliin sukeltaa. Ei hän tarvitse juuri minua, hänellähän on kaikki, mitä saavuttaa. Tarvitsee vain kuiskia hetki Jumalasta.
En ole uhri. Olen tahrainen ja viallinen. Istun kirkossa ja kuuntelen saarnaa, en ansaitse taivaallista valoa. Minä aiheutin tämän itselleni, joten minä kannan seuraukset. Vaikka kaikki huomaavat, kuinka livun hiljalleen pois, he antavat sen tapahtua. Hoidan opintoni, olen edes sinne päin läsnä perheillallisissa. Kukaan ei kysy enää, kukaan ei uskalla.
Vain kirkossa minä saan sanoa, kuka minä olen. Yllätän itseni osallistumalla seurakunnan toimintaan. Teen sen salassa perheeltäni. Tiedän, että Markku ei ole täällä. Uskallan hengittää. Uskallan vetää sisääni Jumalan valoa ja toivon, että se riittää.
On ihmisiä, joille voin kertoa. Ihmisiä, joiden syliin painaa pääni ja kertoa, että oli mies, on mies, on yhä, tulee aina olemaan. Oli vuodet hukassa. Minä pelkään, että minun syntini edessä peräännyttäisiin. Yksikin kavahdus enkä puhuisi enää kenellekään.
Minua ei tyrmätä. Minut otetaan syliin, minuun kosketaan, enkä vihaa sitä. Minulle kerrotaan, että olen normaali, luonnollinen. Jumala rakastaa minua sellaisena kuin olen ja se, mitä minulle on tehty, on väärin. Olin varma, että kukaan ei koskaan sanoisi minulle niin. Olin varma, että minä olen väärä ja taivaan katseelta vieras.
Minä uskallan olla enemmän läsnä perheelleni. Käyn äidin kanssa lenkillä ja isäni kanssa pelaamassa sulkapalloa. Soittelen jätkien kanssa videopuheluita keskellä yötä, pidän pelimaratooneja kuten ennen. Markun olen estänyt kaikkialla, missä voin. Jos näen hänestä kuvankin, palaan takaisin ja syöksyn hänen syliinsä. Minä annan itseni tuntea sen, mitä tunnen. Minä todella rakastan häntä, mutta sen ei tarvitse muuttaa mitään. Se ei poista sitä, mitä on tapahtunut.
Osa seurakunnasta ehdottaa minulle terapiaa. He ovat sitä mieltä, että pelkkä heidän kanssaan keskusteleminen ei riitä. Minä harkitsen asiaa, mutta se tarkoittaisi vanhemmille kertomista, enkä minä osaa kuvitella koskaan kertovani niistä asioista, joita Markun kanssa tein. Jossain sisimmässäni tiedän, että en ole syyllinen niihin tekoihin, mutta minä rakastan häntä silti. Minä halusin olla hänen luonaan joka hetki. Mennyt aika spiraloi päässäni. Tiedän, että tarvitsen apua.
Annan ajan kulua. Puhun koulussa kuraattorille, joka tahtoisi viedä asiaa eteenpäin, mutta kiellän sen ehdottomasti. Ei oikeusjuttua. Ei mitään suurta. Vain minä ja tämä mies, jolle sydämeni olisi yhä hellä. Puhun kuraattorille, puhun seurakunnalle. Puhun Jumalalle. Saan vastauksia, mutta vain yötaivaan alla minulla on rauhallinen olla.
On kesäkuinen, vielä hieman viileä, mutta tyyni ja kirkas päivä, kun se tapahtuu. Olen kävelemässä kaupan kautta kotiin, kun erotan tutun hahmon kauempana. Olemus on yhä yhtä rento kuin aiemmin. Takki repsottaa auki, tumma tukka on pörhöllä. Käteni hikoavat. Jalkani ovat juoksemassa eri suuntaan, mutta en anna niiden. Kehoni tykyttää joka suuntaan, maistan sapen suussani. En anna itseni paeta. Minä kävelen hänen luokseen, katson häntä silmiin. Lävitseni juoksee sama lämmön aalto kuin siihenkin asti. Hänen silmiensä kirkkaus lävistää minut.
”Joni?”
Nyökkään. Kun katson Markkua lähempää, huomaan hänen muuttuneen. Kasvoilla on syvempiä uurteita kuin aiemmin, silmänaluset ovat tummat. Miehen ryhti on säilynyt, mutta jokin olemuksessa tuntuu silti siltä, kuin hänestä olisi vedetty ilmat pihalle.
”Voi, Joni, mä…”
”Mennäänkö jonnekin juttelemaan? Kahvilaan?”
”Etkö tulisi mun luokseni?”
Puristan suuni viivaksi. Jos menisin, antautuisin hänelle jälleen. Se menisi väkisinkin siihen. En ole vielä kyllin vahva sanomaan ei. Minua pelottaa aivan yhtä paljon olla julkisella paikalla kuin häntäkin, mutta tänään aion vaatia sitä.
”Sori, ei. ”
Markku on pitkään hiljaa. Hänen piirteensä ovat pehmentyneet paljon. Lopulta hän nyökkää. Päädymme lähikahvilaan vastatusten. En voi istua hänen viereensä, silittäisin kuitenkin hänen kämmentään ja menisin lähemmäs vain haistaakseni, tuoksuuko hän yhä turvalta. Silmäkulmissani on kyyneliä.
”Miten sä jaksat?” on ensimmäinen kysymykseni. Se saa Markun hämilleen. Hänen on vaikeaa muodostaa sanoja seurassani.
”Mulla on ollut sua kova ikävä. Ihan tosi kova.”
”Muako?”
Nuo kädet. Nuo huulet. Minua itkettää.
”Mä olen käynyt terapiassa”, minä purskahdan itkuun. Painan pään käsiini ja tärisen. ”Mä olen käynyt terapiassa ja kirkossa, ja se ei silti auta. Muhun sattuu silti. Se ei lähde pois, vaikka olen yrittänyt. Ota se pois… Ota se pois.”
En rukoile Jumalaa. Rukoilen häntä. Hän antoi minulle Jumalan. Miksi minä tärisen näin?
”Voi, Joni…”
Hän on aikeissa nousta ylös ja ottaa minut syleilyynsä, mutta minä torjun hänet nopealla eleellä. Nostan käteni ylös.
”Anteeksi. Älä koske. En halua, että kosket.”
Markku näyttää yhtä särjetyltä kuin minäkin.
”Mä haluan nyt päästä elämässä eteenpäin.” Ääneni ei enää tärise. ”Mä rakastan sua, ja olen viimein oppinut, että se ei ole synti. Mutta se on, mitä sä olet tehnyt mulle. Ei siksi, että me ollaan kaksi miestä, vaan ihan muusta syystä.”
”Voi, Joni, mä…”
En voi koskettaa häntä. En voi.
”Mä haluaisin vain tietää, miksi sä teit niin. Rakastitko sä mua koskaan?”
”Rakastan”, miehen huulilta putoaa helpommin kuin koskaan. Hänenkin silmissään on kyyneliä. ”Rakastan.”
Se ei helpota oloani laisinkaan. Jos hän ei olisi koskaan rakastanut minua, olisin voinut kävellä pois ja todeta, että tämä mies vain käytti minua siihen, mitä halusi. Niinhän hän tekikin. Kunpa tämä olisi edes joskus niin yksinkertaista.
”Sä annoit mulle Jumalan. Sä annoit mulle kirkon ja uskon, ja mä olen saanut niistä ennennäkemätöntä turvaa.”
”Mä en usko Jumalaan, Joni.”
Me tuijotamme toisiamme pitkään. Hän on sittenkin pelkkä kuori.
”Mä en ole pystynyt uskomaan siihen enää vuosiin.”
”Eli et koskaan…”
”En koskaan. Olen pahoillani. Hienoa, että siitä on ollut sulle apua ja iloa. Mä olen kyynistynyt vuosien mittaan niin paljon, että en ole pystynyt uskomaan mihinkään.”
Viimein minä näen sen. Surullisen ihmisen kaikkien niiden tekojen takana. Minä nousen ylös. Tärisen yhä, voisin koska vain istua hänen syliinsä, mutta en enää tee niin. En pyyhi kyyneliäni, en häpeä niitä, en enää.
”Olen pahoillani, Markku”, sanon hiljaa.
”Minäkin.” Hän nieleskelee. Hänen katseensa läikkyy surusta.
”Kiitos.” Nyökkään. Hengitän syvään. ”Kiitos.”
En sano enempää. En pysty ja tiedän, ettei minun tarvitse. Päivä on yhä kirkas. Tärisen kauttaaltani, poskeni peittyvät kyynelistä, mutta jokin sisälläni selkeytyy. Nostan katseeni ylös.
Taivaalta sataa valoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti