Noa makaa sohvalla jalka nostettuna niskan taakse. Minun lihaksiani kolottaa pelkkä ajatuskin moisesta taipuvuudesta. Pojan suu on puristunut viivaksi ja toinen käsi piirtää vihkoon tiukkoja koukeroita.
“Mitäs puuhaat?”
“Teen juonikaaviota.”
“Melkoisen näköinen.”
Pojan saa hiljaiseksi vain silloin, kun hänet jättää projektiensa pariin. Muulloin hänen suunsa käy taukoamatta, jopa silloin, kun annan pehmeitä suudelmia hänen kaulalleen. Teen itselleni tilaa sohvalle siirtämällä hellästi Noan jalkoja. Hän hädin tuskin huomaa minun tekevän niin, vaikka siirrän toisen jalan hänen olkansa takaa. Sellainen hän vain on.
“Mulle tuli ikävä sua… Malttaisitko hetkeksi jättää tuon projektisi?” Silitän pojan pohjetta. Mietin kaikkia niitä kertoja, kun Noa itse on änkenyt syliini ja mankunut, jos jatkan lehden lukemista hetkenkin pitempään. “Noaseni? Kuuletko?”
Noa kohottaa päätään aavistuksen. Siirryn hänen päälleen ja riisun hänen lasinsa, koska pelkään joka kerta rikkovani ne.
“Mitä? Tuliko sun ikävä mua?” Hänen puheensa hajoaa pehmeäksi kikatukseksi. Noa ottaa pääni käsiinsä ja painaa päälaelleni pusuja.
“Ainahan mun on sua ikävä…”
“Mm-hmm? Silloinkin, kun rikon sun tavaroita ja unohdan ruoat uuniin?”
“Etenkin silloin.”
Noan pienet kasvot ovat yhtä hymyä. Hän vetää minut päälleen ja antaa minun hukuttaa hänet suudelmiin.
