Syömässä

Noa

Sinulla on suttua kämmensyrjälläsi. Kyntesi ovat lyhyet ja sormesi kuluneet, käytät käsiäsi paljon ja se näkyy. Lappaat tomaatteja lautaselleni enemmän kuin jaksan syödä, mutta en osaa sanoa ei. Päästän pienen ynähdyksen, josta tajuat heti, mitä tarkoitan.

“Noa, sun pitää sanoa, jos et halua jotain”, murahdat lempeästi. “Okei?”

Mutristan suutani. Tulet lähemmäs, painat pääni kylkeäsi vasten ja rapsutat. Joskus pitelet minua kuin koiraa, mutta se vain huvittaa minua. Kunhan saan olla lähelläsi, muulla ei ole väliä.

Ojennat minulle lautasta. Tomaatteja on kaksi liikaa ja salaatti koskee ruskeakastikkeeseen, ja vaikka hymyilen, näet heti, mitä ajattelen.

“Sun pitää ruveta tekemään tää ateria itse, kun mä en osaa selvästi koota sitä sulle”, sanot moitetta äänessäsi. “Tai sitten sä vaan tarvitset ne sun nepsydiagnoosit ja pian…”

“Bold of you to assume et mä jaksaisin tehdä ruokaa…”

“Mä en Noa rakas ymmärrä noita sun sanontojasi, sun pitää tulkata noi mulle.”

Näytän hänelle kieltä. Erottelen kaikki ainekset lautasella omille sektoreilleen, mutta salaatissa on silti ruskeakastiketta.

“Sun pitää ruveta puremaan mua sängyssä”, mutisen lihapullaa suussa. Sinusta lähtee epäuskoinen hörähdys.

“Siis mistä toi nyt tuli sun mieleen?”

Minä vain kikatan.

“Emmätiiä. Tuli vaan.”

“Jos haluat tuollaisia juttuja, sinun pitää kyllä etsiä joku ikäisesi…”

Nousen tuolilta ja kiedon käteni kaulallesi. Painan suukkoja pitkin harmaata partaasi, kun yrität protestoida. Minua vain naurattaa.

“Sun piti syödä… Noa, hei. Hei!”

Olen sylissäsi ennen kuin ehdit sanoa mitään. Huokailet dramaattisesti, mutta kiedot lopulta kädet vyötäisilleni ja painat hellän suukon kaulaani.

“No niin. Syömään siitä”, komennat. “Kuulitko, höpsö?”

Joskus sanot, että kanssani oleminen on kuin eläintä vahtisi, mutta tiedänhän minä, että sinä pidät juuri siitä. Suukotan sinua vielä kerran ennen kuin raaskin siirtyä takaisin tuolilleni.