Luku 27 (Wilhelm)
Elämä pysähtyy. Tästä minä en nosta itseäni, tätä minä en voi parantaa muutamalla innokkaalla miehellä, jotka haluavat antaa minulle kaiken. Minun kehoni sammuu, se ei tarvitse mitään. En syö, en juo enkä nuku, ja koska minulla ei ole yhtäkään aitoa ystävää, kukaan ei osaa tulla luokseni, kun kaikki tapahtuu. Minä jään itseeni jumiin enkä osaa liikkua.
Saan tilattua ruoan kotiin, mutta unohdan usein syödä sen, koska kehoni ei vaadi enää mitään. Yliopistolle en mene. Siellä on pelkästään kasvoja, jotka haluavat minulta jotakin. Vastauksia, kauniin sanan, hymyn, mitä tahansa, mitä minulla ei ole juuri nyt antaa kenellekään. Olen peloissani ja väsynyt, olen vähemmän todellinen kuin koskaan.
En vastaa viesteihin. En päivitä someen. En ole olemassa.
Julius ei ole estänyt minua. Lempeä loppuun saakka. En näkisi häntä tekemässä mitään niin hätäistä. Julius ei ole sellainen ihminen. Julius on pehmeä ja hellä ja jos näkisin hänet nyt, hän palaisi takaisin syliini. Sitähän minä haluan. Niin minä tekisin, jos olisin niin paatunut kuin aina itselleni uskottelen. Ei kenenkään tarpeilla ole minulle merkitystä, jos he vain palaavat luokseni. Silti minä en mene minnekään, missä Julius voisi nähdä minut. En tahdo antaa hänelle mahdollisuutta palata takaisin, koska minä en ole muuttunut enkä muutu. Minä iskisin hänet alas uudelleen ja uudelleen, enkä halua sitä hänelle. Hän hymyili kaikista kauneimmin.
Aikaa menee, harkitsen sairaslomaa, mitä tahansa, joka antaisi minulle oikeuden velloa. En ole koskaan eristäytynyt ihmisistä lopullisesti. Saan viestejä, osa jopa soittaa, mutta kaikki sellainen on kaukana minusta silloin, kun yö levittäytyy ylleni. Vedän verhot kiinni, aurinko nauraa minulle verhojen takaa, mutta minusta ei ole kohtaamaan sitä.
Julius ei lähetä minulle ensimmäistäkään viestiä. Ei hänen kuulukaan. Mitä kauemmas hän onnistuu minusta pääsemään, sitä parempi se on hänelle. Hän ei tarvitse ensimmäistäkään muistutusta minusta.
En halua katsoa itseäni peilistä. Olen muuttunut riittävästi ollakseni tunnistamatta itseäni peilikuvastani. Värit ovat haalistuneet, olen kaikin tavoin vähempi kuin koskaan. En jaksa edes surkutella itseäni, se rooli ei kuulu minulle. Olen kieltänyt itseäni stalkkaamasta Juliusta somessa, ja silti yön pikkutunneilla sormeni näpyttelevät usein tutun käyttäjänimen hakukenttään. Julius ei ole postannut mitään, mutta minun on silti nähtävä kaikki hänen vanhat kuvansa, ne, joissa hän hymyilee tuttua aurinkohymyään.
Olen koko elämäni kuorruttanut itseni tyhjänpäiväisillä ihmisillä vain havaitakseni, että silloin, kun tarvitsisin aitoja ystäviä, sellaisia, jotka ravistelisivat minua olkapäistä ja pysyisivät vierelläni, heitä ei ole. Moni laittaa minulle viestiä, mutta en saa yhteyttä sellaisiin ihmisiin. Koulussa pöydässäni istuvat ihmiset haluavat vain palasen hehkusta, jota ei todella ole olemassakaan.
Minä haen sairaslomaa. Sen verran minä osaan. Kun se on tehty, minä tajuan, että tarvitsen paljon enemmän. En voi istua kotona tekemättä ei-mitään peläten, että en tapaisi enää koskaan ketään.
Terapian saamisen sanotaan aina olevan vaikeaa, mutta minä olen onnekas, minulla on aina ollut vain rahaa, ei mitään muuta. Äitiä ei koskaan kiinnostanut, mitä minulla oli todistuksessa. Syntymäpäivinä ja jouluina sateli satasia tilille. Jos kävin lapsena viikonloppuna kaverien kanssa ulkona, isä saattoi heittää minulle setelinipun. Siten meillä osoitettiin rakkautta, tai jotakin sen muotoa, joka oli vanhemmilleni helpompaa kuin olet meille tärkeä.
Olen kävelevä klisee, mutta saan itseni terapeutin vastaanotolle naurattavan helposti. En tarvitse Kelaa avukseni ja tunnen oloni jälleen kerran niin etuoikeutetuksi, että haluaisin rankaista itseäni siitäkin.
Minä istun terapeutin vastaanotolla tuijottaen silmiin keski-ikäistä, siistittyä naista, jolla on neliskanttiset silmälasit ja huomattavan siniset silmät. Hän on melko eleetön ja istuu jalat siististi ristissä vihko sylissään.
Nainen esittäytyy ja kertoo hetken terapiansa suuntauksesta, mutta minua eivät sellaiset yksityiskohdat kiinnosta. Minulle olisi täysin yhdentekevää, vaikka nainen ei koskaan vastaisi minulle mitään. Juuri nyt minulle riittää se, että edes yksi elävä ihminen todistaa minun kipuani. Näkee sen, että olen olemassa ja että minuun sattuu. En halua empatiaa enkä sääliä, vain Julius osaa antaa ne minulle tavalla, joka ei paina minua alemmas.
”No niin, Wilhelm. Osaisitko kertoa hieman siitä, miksi olet hakeutunut terapiaan?”
Tässä se tulee. Sukellus. Jos hän reagoi vähänkin väärin, en enää koskaan palaa tänne.
”Mä olen pahoinpidellyt tähän mennessä jokaista vähänkin vakavampaa poikaystävääni ja myös muutamaa säätöäni”, sanon täysin selkeällä äänellä. ”Mä en osaa olla sekuntiakaan yksin. Mun luona on pakko olla joku, siis täysin pakko, tai rupean itsetuhoiseksi ja unohdan syödä ja juoda. Mä en halua antaa itseäni kenellekään, koska en tunne itsestäni mitään muuta kuin tän suunnattoman vihan ja tyytymättömyyden. Ihmiset eivät kiinnosta mua, elleivät ne anna mulle kaikkeaan, ja silloinkin niiden hellyys yleensä kuristaa mut elävältä. Mä en osaa olla läheinen.”
Vedän henkeä. Terapeutin ilme ei värähdäkään. Hän ei vaihda asentoa, hän vain pysyy siinä ja katsoo minua samalla tavalla kuin tähänkin asti.
”Mä hakkasin mun entisen miehen uudelleen ja uudelleen, ja se oli siinä silti. Se on kiltein ja typerin koskaan tapaamani ihminen, ja jostain vitun idiootista syystä mä ehkä jopa oikeasti rakastin sitä. Siltä musta on nyt tuntunut, kun olen ollut kuukausia yksin sen jälkeen enkä osaa enää huolehtia itsestäni laisinkaan.”
Terapeutti nojautuu eteenpäin. Hän ei ole vielä hävinnyt tätä, minä en tunne suunnatonta tarvetta paeta. Kun terapeutti avaa suunsa, minusta tuntuu, että tämä voisi onnistua. Vain, jos päätän niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti