Perhonen: luku 18

Luku 18 (Julius)

Minä olen se, joka jää pitelemään Wilhelmiä. En tiedä, miten se rooli lankeaa minulle. Kenties minä otan sen niin automaattisesti itse, että muodostumme sellaisiksi jo alussa. Minä huomaan olevani vielä viikko vapun jälkeenkin hiljainen porukoissa. En kerro tapahtuneesta kenellekään, en tietenkään. En voisi tehdä sitä Wilhelmille, joka itki niin avoimesti.

Huomaan etsiväni selityksiä, vaikka ajattelin, että en tarvitsisi sellaisia. Hän oli todella humalassa. Tunnelma välillämme oli jo valmiiksi latautunut. Pistän kaiken vapun piikkiin enkä suostu katsomaan silmiin sitä tosiasiaa, että olen tässä täysin Wilhelmin ehdoilla. Olen suostunut olemaan sellaisen miehen kanssa, joka ei ole halunnut edes kertoa, voiko sitoutua minuun.

”Sä olet Julius jotenkin tosi hiljainen nyt”, Veera huomauttaa ruokalassa. Lusikoin kasvispullia suuhuni ja tuijotan Veeraa. Onnistun vetämään hymyn kasvoilleni välittömästi.

”Ai jaa? Musta tuntuu, että mä olen vieläkin ihan poikki vapusta. Ikuinen darra…”

Veeran otsaan ilmestyy kurttu.

”Tapahtuiko silloin jotain?”

Minulla on kaikki selitykset jo valmiina. Veera ei siltikään hymyile kuten yleensä. Huoli on asettunut pysyvästi hänen aina yhtä aurinkoisiin piirteisiinsä. Mistä lähtien hän on nähnyt bluffaukseni läpi?

”Kuule.” Tiedän, mikä äänensävy tämä on. Veera nojaa eteen päin pöydällä. ”Musta sä olet ollut jotenkin tosi paljon vain Wilhelmin kanssa. Ymmärrän, että tämä on sulle uusi juttu ja haluat varmaan olla sen kanssa niin paljon kuin mahdollista, mutta joskus hämmennyn siitä.”

”Millä lailla? Sori, en mä ole tarkoittanut mitenkään vältellä, tai –”

”Tiedän.” En osaa lukea hänestä, mitä hän tarkoittaa. Voiko hän tietää? Niinkö nopeasti sen pystyy lukemaan minusta? ”Mä en nyt tiedä, miten sanoisin tän sulle…”

Jokin sisälläni jäätyy. Puristan haarukkaa kädessäni rystyset valkoisina.

”Äh. Sanotaan suoraan vaan. Mä aina kuulen Wilhelmistä niitä juttuja, että se ei ole erityisen yhdelle kumppanille omistautuvaa sorttia. Mutta en mä tiedä, enhän mä sitä tunne, kun en näe teitä niin usein. Voihan se olla tosi erilainen sulle. Sori, en mä mitenkään sun kumppania halua haukkua, tai siis…”

Mietin miehiä Wilhelmin olohuoneessa. Hymyilen. Hätää ei ole.

”Kiitos, Veera.” Ojennan hänelle kättäni. ”Kyllä mä ymmärrän. Ei meillä ole mitään hätää.”

Veera on hetken hiljaa. En osaa sanoa, uskooko hän minua.

”Okei. No, se on hyvä.”

Wilhelm on hiljainen istuessaan sohvalla kauempana minusta. Hän selaa puhelintaan eikä ota minuun minkäänlaista kontaktia. Frida on kysellyt koko viikon, milloin hän voisi tulla jälleen käymään luonani.

”Frida mietti, että olisi voinut tulla nyt viikonlopuksi mun luo. Olisitko halunnut kans nähdä sitä?”

Wilhelm kallistaa päätään kuin lintu.

”Miksi mun pitäisi? Sunhan sisko se on.”

Huokaan syvään.

”Okei, no mä ajattelin olla sen kanssa sitten tämän viikonlopun.”

Wilhelm katsoo minua tavalla, joka minun pitäisi osata tulkita varoitukseksi. Ole vain hänen kanssaan, mutta tiedät, mitä siitä seuraa. Yritän mennä lähemmäs, mutta Wilhelm suojaa itseään käsillään kuin minä olisin se, joka tekisi hänelle pahaa.

”Kulta… Onko kaikki oikeasti ihan hyvin?”

Wilhelm ei ole koskaan nauttinut kysymyksistäni. Hänen kehonsa ei päästä minua lähemmäs. Silitän hänen niskaansa hetkisen, mutta hän läimäisee käteni kauemmas. En koskaan ymmärrä, mistä hän suuttuu. Hän on usein kuin kissa, joka yhtenä hetkenä haluaa lähelleen ja toisena sähisee kynnet pystyssä.

Silti hän ei koskaan ilmaise tarpeitaan. Ensimmäinen kerta, kun hän on kunnolla ilmaissut ne, oli se, kun hän mursi huuleni. Minun pitää aina tietää, mitä hän haluaa.

”Mä haluaisin kyllä nähdä Fridaa nyt.”

”Miksi? Etkö sä halua olla mun kanssa viikonloppua? Vai joko sä pelkäät mua?”

Säpsähdän. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän ottaa sen itse esille.

”En mä pelkää sua.”

Se pitää paikkaansa. En osaa lukea häntä, en ymmärrä, mistä äärimmäiset reaktiot kumpuavat, mutta en pelkää häntä. Haluan pysyä hänen rinnallaan. En pysty unohtamaan, miten hän murtui seuraavana aamuna syliini. Yritän vielä kerran mennä lähelle, ja tällä kertaa hän antaa minun. Hän painautuu olkaani vasten.

Frida on nostanut jalkansa sohvani nojalle ja makoilee siinä kuin omallaan. Fridalla on ollut rankkaa töissä, joten puhumme niitä näitä jonkin aikaa. Siskollani on aina tapana olla äärimmäisen mukavasti sohvallani, hän nauraa ja on oma säteilevä itsensä. Hän ei kysele ensimmäisenä Wilhelmistä, mikä ei tunnu siskoltani. Fridan ei ole koskaan tarvinnut säästellä sanojaan kanssani, me olemme kaksosia ja tottuneet toistemme terävimpiinkin reunoihin.

”Ei Wilhelm olisi halunnut tulla seuraksi vaikka yksille? Tai voihan se varmasti tänne sun luoksekin tulla.”

En ole koskaan tullut ajatelleeksi sitä, miten vähän olemme minun luonani. Olemme aina Wilhelmin asioiden ympäröimänä; hänen kotinsa, hänen tavaransa, hänen ystävänsä. Hänen sääntönsä.

Laitan Wilhelmille viestiä, vaikka olen varma, että häntä ei kiinnosta tulla luokseni, kun Frida on täällä. Hätkähdän, kun hän ilmoittaa tulevansa heti.

”Wilhelm vaikutti jotenkin tosi sellaiselta… hyvin kasvatetulta”, Frida naurahtaa sohvalta. ”Sillä oli hiveän hyvät käytöstavat, jos näin nyt voi aikuisesta miehestä sanoa. Olin jotenkin yllättynyt.”

”Se on aina sellainen.” Wilhelmissä on jotain hätkähdyttävän laskelmoitua toisten seurassa. Hän osaa olla täydellisen miellyttävä. Minä olen aina pitänyt eniten siitä versiosta, joka käpertyy pieneksi syliini ja haluaa, että silitän hänen tukkaansa.

Wilhelm on nopeasti paikalla. Naamio on jo kasvoilla – hän hymyilee Fridalla tuttua kumista hymyä. En ymmärrä, miten en yliopiston alussa nähnyt sen läpi. Wilhelm on niin kaunis, että saan väristyksiä, vaikka mikään siitä, mitä hän antaa ulos päin, ei ole täysin aitoa. Hetken mielijohteesta vedän Wilhelmin jo ovella syleilyyni. Hän tuntuu tänään pitävän siitä, sille se sytyttää hänen kasvoilleen hymyn, jonka tiedän todelliseksi.

”No voi että, heti ruvetaan söpöilemään”, Frida heittää sohvalta. ”Sä oot Wilhelm saanut mun veljestä kyllä tosi tollasen pehmon. On se aina ollut, mutta nyt se on vaan pahempi.”

Wilhelmiä naurattaa. Silitän hänen kylkeään.

”Niinkö?” hän kysyy riisuessaan ulkovaatteitaan. Kevät on jo pitkällä, ulkona pärjää pelkässä kevyessä takissa. ”Oletko sä Julius pehmeä?”

Wilhelmin äänessä on kujeileva sävy. Hän painaa päänsä olalleni. Kävelemme olohuoneeseen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut välillämme.