Luku 25 (Wilhelm)
Päivänä, jona Julius jättää minut, paistaa aurinko. Pakkanen leikittelee kerrostalon nurkissa, ikkunoihin on piirtynyt muutama kuurankukka. Minulla on kevyt olla, rinnassani ei lepata. Kun hän tekee sen, tiedän sen lopulliseksi. Olen odottanut sitä. Jokin sisälläni selkeytyy, yksinkertaistuu. Hänen sanoissaan lepää kuukausien odotus. Ei tarvitse enää pelätä, ei tarvitse kahlita häntä minuun jokaisella uudella iskulla. Hän lähtisi, en voisi tehdä mitään. Hän on ihminen, todellinen ihminen, vaikka uskottelisin itselleni mitä tahansa muuta.
Julius ei koskaan sanonut sanallakaan vastaan. Hän ei huutanut, itki joskus, mutta enimmäkseen hän vain pysyi hiljaa ja otti vastaan sen, mitä minä tein hänelle. Kaikelle sille on määräaika. Jokainen ennen häntä valitti edes joskus. Julius ei kertaakaan.
Minä olen ottanut Juliuksen täysin itsestäänselvänä. Olen satuttanut häntä pahemmin kuin ketään, koska hän on antanut, ja se on saanut minusta niin ylimielisen, että kuvittelin hänen pysyvän vierelläni aina.
Joten kun se viimein tulee, viimeinen sana, tiedän, että se on ollut hänen kaiken aikaa.
”Mä en pysty jatkamaan enää.” Tietenkin hän saa viimeisen sanan, minulla ei ole koskaan ollut oikeutta pitää häntä itselläni. Minunhan piti vain leikkiä. Voisin huutaa, voisin potkia ja lyödä, mutta mitä se auttaisi?
”Sun piti rakastaa mua.”
En tiedä, miksi se kuulostaa niin kornilta juuri nyt. Hänen piti rakastaa minua, hän sanoi niin monta kertaa suukottaessaan niskaani öisin, kun en saanut unta. Hän sanoi niin aina, kun pesin hänen haavojaan kylpyhuoneen lattialla ja hänen kasvonsa olivat verestä tahmeat. Jos hän rakastaa minua, miksi hän jättää minut, miksi aina, joka kerta? Miksei se koskaan tarkoita mitään, edes silloin, kun olin varma siitä?
Sinä tiedät, ettei tässä ole kyse siitä. Olet ollut hänelle epäreilu ja pahoinpidellyt häntä, hänellä on kaikki syyt jättää sinut ja sinä tiedät sen.
En muista koskaan sanoneeni hänelle rakastavani häntä, vaikka minä. Vaikka minä.
Kyyneleet putoilevat poskillani vain, koska tiedän, että tällä kertaa hän todella lähtisi.
”Kulta, mä rakastan sua, sä tiedät sen kyllä”, Julius kuiskaa ja jokainen sekunti on liikaa, minä tukehdun. ”Mä en vain pysty. Sä tiedät kyllä, miksi.”
Voisin antaa tyhjiä lupauksia. Sanoa, että muutun, että en löisi häntä enää, mutta se ei pidä paikkaansa ja minä vihaan valheita. En muutu, en osaa. Hakkaisin hänet joskus vielä hengiltä, niin vihainen minä olen, kun katson hänen koiranpennun silmiään, joissa ei ole päivääkään kytenyt kauna.
”Sun piti rakastaa mua”, minä itken, vaikka minä tiedän. Se on ainoa asia, jota osaan toistaa nyt, kun en voi enää tarttua häneen. Kuolisin, jos koskisin häneen, ja hänen täytyy tuntea samoin, silä hän pysyttelee oven edessä eikä tule lähemmäs.
Julius voisi toistaa sanansa kymmeniä kertoja, enkä silti uskoisi häntä. Ei ole mitään, mitä hän voisi minulle sanoa, joka auttaisi. Minä rukoilen ja anon, niinhän minä aina teen, mutta hän ei jää. Hän on kerännyt luokseni jättämänsä tavarat pieneen kassiin. Niin helposti hän voi pyyhkiä itsensä täältä. Jälkiä jättämättä. Kassi nojuu hänen olkapäällään.
”Julius…”
”Mä olen pahoillani.” Julius nieleskelee. Hän näyttää nuoremmalta kuin aikoihin. On hetkiä, kun Julius muistuttaa minua lukiolaispojista, joita kävelee yliopiston pihan kautta läheiseen lukioon. Samalla tavalla hontelo ja eksyksissä, vielä matkalla jonnekin. ”Mä vaan toivon, että sä saisit apua.”
”En mä tarvitse apua, mä tarvitsen…” Sinut? Satunnaisia miehiä pitämään minut hereillä öisin, kun en pysty kohtaamaan tukehduttavaa pimeyttä?
Juliuksen katseessa on sääliä. Olen viimein oppinut tunnistamaan sen. En ole sallinut itselleni sitä mahdollisuutta, että hän pysyisi vierelläni öisin silkasta säälistä. Se ei ole ollut vaihtoehto. Hänen täytyi rakastaa minua, palvoa minua, vähemmästä en olisi koskaan antanut hänen jäädä.
Nyt minä katsoisin häntä yliopiston käytävillä ja antaisin vuosien muodostaa vallin välillemme. Hän ei enää tulisi kietomaan käsivarsiaan ympärilleni öisin ja painamaan pehmeitä suudelmia tukkaani.
Julius hymyilee yhtä lempeästi kuin aina. Mikään hänessä ei kanna minulle kaunaa. Se on minun rangaistukseni; hän antaa minulle kaiken anteeksi. Hänen hyvyyttään minä en saisi pitää, sen hän vie mukanaan ja antaa jollekulle toiselle. Pyydän vielä kerran, anon, mutta Julius ei enää pyytele anteeksi.
”Mä rakastan sua”, Julius sanoo ja sulkee oven perässään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti