Luku 21 (Wilhelm)
Se jatkuu pitkään samanlaisena. Päästän Juliuksen lähelle ja sitten sysään hänet jälleen pois. Tulee kesä, tulevat valottomat yöt ja tunne siitä, että velvollisuuksia ei enää ole. Minulla on jokunen kesäopinto, mutta kummallakaan meistä ei ole töitä. Näen Juliuksesta, että hän tahtoisi mennä äidilleen useammaksi viikoksi, mutta hän ei uskalla edes ehdottaa sitä. Julius ei enää nykyisellään uskalla tehdä asioita, joista tietää minun hermostuvan. Hän pakenee minua jonnekin, jonne en voi seurata, päänsä sisälle.
Julius ei ole syyttänyt minua kertaakaan. En tiedä, onko se hänen tapansa olla armollinen vai onko hän pelkästään typerä. Joskus minusta tuntuu, että hänen kirkkaiden ruskeiden silmiensä takana ei ole mitään. Silti hän katsoo minua yhä yhtä suurella lempeydellä kuin alussa. Se ei ole muuttunut vähääkään. En vieläkään tiedä, miksi annoin hänen jäädä.
En ole päästänyt ketään muuta iholleni koko kesänä. Joku voisi sanoa, että se johtuu rakkaudesta, mutta en ole koskaan rakastanut ketään, kaikkein vähiten itseäni. Makaan Juliuksen sylissä lukemassa kirjaa, kun puhelimeni soi. Minulle eivät soita ketkään muut kuin myyjät, kaikki tietävät, että inhoan puheluita. Kun erotan ruudulla isolla sanan ”äiti”, hätkähdän.
”Mikä tuli?” Julius kysyy ja vie automaattisesti kätensä vyötäisilleni. Hänelle sellainen arkinen hellyys on tavallista. Nyökkään kohti puhelinta. ”Okei, etkö halua vastata?”
Pudistan päätäni, mutta nostan puhelimen silti.
”Olen viidentoista minuutin ajomatkan päässä sun kämpiltä”, kuuluu puhelimesta. ”Olin siskolla käymässä siellä päin, ja ajattelin, että jos sulla olisi nyt aikaa, voisin tulla pienelle visiitille. Susta kun ei ole kuulunut juhannuksen jälkeen.”
Eikä kuulunut silloinkaan. Kieltäytyin isän pyynnöstä tulla käymään. Minä en tahdo nähdä, kuinka siskoni esittelee helvetin komeaa lääkärimiestään ja puhuu perheenlisäyshaaveista. En halua heidän kaikkien katsovan minua kuin vierasta kotonaan.
”Mulla on joku kylässä”, ilmoitan.
Linjasta kuuluu tuttu tuhahdus.
”Eli enkö saa tulla?” Oma äitisi. Tässäkö on kiitos.
”Tule vain, mutta mulla on silti vieras.”
Hän ilmoittaa olevansa paikalla kymmenessä minuutissa. Hänet tuntien tiedän, että häneltä menisi ainakin tuplasti sen verran. Vilkaisen Juliusta, joka killittää minua koiranpennun silmillään eikä edes kysy. Hän antaa minun aina kertoa itse.
”Mun mutsi on täällä kohta.”
Julius kallistaa tummaa päätään.
”Näenkö mäkin sen, vai haluatko, että mä lähden pois?”
Haluan nähdä äidin ilmeen, aivan kuten halusin nähdä minuun roikkumaan jääneiden miesten ilmeet, kun he havaitsivat minun löytäneen uuden lemmikin jalkoihini pyörimään. Minä annan kaikkien ihmetellä. Tahdon, että he jäävät tuijottamaan Juliusta ja yrittävät etsiä hänestä sitä, mihin olen ihastunut hänessä. Mitä he ajattelisivat? Minkä piirteen he nimeäisivät, vai ajattelisivatko he katkeria ajatuksia Juliuksen komeista kasvoista ja tummasta tukasta?
Minuun iskee hetkellinen voitonriemu. Istun Juliuksen kylkeen kiinni sohvalle ja painan pääni hänen olalleen.
”Sä olet niin vitun kuuma”, huokaan. ”Hitto, kun et tajua sitä itse.”
Minun ei tarvitse katsoa Juliusta tietääkseni, että hän on kauttaaltaan punainen. En muista, olenko koskaan kehunut häntä suoraan muualla kuin sängyssä. Hän ryhtyy takeltelemaan ja etsii uutta asentoa vierestäni, mistä päättelen, että minun on täytynyt pitää kaikki ajatukseni itselläni. Katson häntä pitkään hymyillen silmiin. Hän ei kykene peittämään riemuaan minulta, eikä hänen tarvitsekaan. Tartun häntä kädestä ja kurotan antamaan hänelle pitkän suudelman.
Julius ansaitsisi kehuja muustakin kuin ulkomuodostaan. Kaikki hänessä on hyvää, hän on raivostuttavuuteen asti täydellinen. Hänen kaltaistaan ihmistä ei pitänyt olla olemassa. En tiedä, kummasta minä häntä rankaisen, hänen omasta täydellisyydestään vai siitä, että kukaan ennen häntä ei ollut sinne päinkään.
Äiti pitää tullessaan yhtä näyttävän shown kuin aina. Hänen puheensa on dramaattista ja tukkansa viimeisen päälle laitettu. Jakkupuku istuu erinomaisesti.
”Kukas tämä sun vieraasi on?” Hymy on niin teennäinen, että edes minä en osaisi loihtia vastaavaa kasvoilleni.
”Mun poikaystävä. Julius, tässä on mun äiti.”
Äidin olemus ei päästä mitään läpi, mutta minä tiedän, että hänessä palaa. Kaikki merkit omasta elämästäni saavat hänet joka kerta vääntyilemään ihossaan. Minä tuijotan edessäni avautuvaa näytelmää ja hymyilen. Julius on oma herttainen itsensä, hän on yhtä koiranpentu kuin aina. Hän ojentaa äidille kättään eikä tiedä, että äidille hänen kaltaisensa koskettaminen on kuin koskisi sairaaseen. Juliuksen ei tarvitse tietää siitä mitään.
Tilanne on nopeasti ohi. Äiti kyselee turhanpäiväisiä kuulumisia. Niillä ei ole merkitystä. Todellisuudessa hän halusi vain nähdä, miltä kotonani näyttää ja mitä minulla on meneillään. Kaikki täällä on lasista, kaikesta näkee läpi ei-mihinkään. Minussa ei ole mitään, mistä äiti saisi kiinni. Julius tuo minulle välillä kukkia, mutta maljakko on loistanut useamman viikon tyhjänä. Persoonallisia yksityiskohtia ei ole.
”Huh, mikä fiilis?” Julius kysyy äidin lähdettyä. Hänen läsnäolonsa viipyilee yhä asunnossani. Parfyymin voimakas haju ei lähtisi päiviin. Minua kuvottaa. ”Oletko sä okei?”
Vaikka en ole koskaan puhunut perheestäni Juliukselle suoraan, hänen täytyy nähdä teatterin läpi edes sen verran, että tietää etten ole kunnossa.
”En.” Puristan suuni viivaksi. ”Mutta ei se haittaa. Tehdään jotain. Itse asiassa me voitaisiin nussia.”
”Etkö halua puhua siitä?”
Istun hänen syliinsä. Hän todella on käsittämättömän komea. Kenties juuri siksi, ettei hän tajua sitä itse. Nuo silmät. Minä uppoan. Jos hän hukuttaisi minut, minua ei haittaisi, vaikka en koskaan enää saisi henkeä. Vien lanteeni hänen omiaan vasten ja annan kehoni kertoa sen, mitä en koskaan hänelle sanoisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti