Luku 22 (Julius)
Kolme kertaa. Kesän loppuun mennessä Wilhelm on hakannut minut koko suhteemme aikana kolme kertaa. En tiedä, milloin lakkaan laskemasta, milloin se ei enää tule merkitsemään samaa. En koskaan muista tilanteita kunnolla jälkikäteen. Ne lipuvat ohitseni. Päädyin ostamaan uuden koneen, mutta huomaan miettiväni, milloin tapahtuisi jotain sellaista, jota en saisi enää mitenkään korjattua.
En kohtaa Wilhelmin elämän ihmisiä enää kesällä. Hän pitää perheensä ja ystävänsä kaukana minusta. Me olemme olemassa vain kahdestaan. Veera ei ole ilmaissut enää huoltaan. Me olemme saaneet olla rauhassa muiden katseilta, me olemme hengittäneet kesäyötä sisäämme.
Minä en pelkää. Wilhelm on täydellinen, kun hän nauraa kertomilleni typerille jutuille tai silittelee niskasuortuviani pimenevässä elokuun illassa. Kesällä hän maistuu shampanjalta ja mansikoilta.
Tiedän, millainen hän on. Wilhelm on väsynyt ja pieni ja peloissaan, vaikka ei osaa ilmaista sitä minulle mitenkään muuten kuin käpertymällä ääneti viereeni. Kun tapasin hänen äitinsä, hänen koko olemuksensa muuttui. Wilhelm ei koskaan puhu perheestään, joten en kysy. Minun on joskus vaikeaa käsittää, kuinka Wilhelm, joka sädehtii itsevarmuutta kaikkialla, missä kulkee, on kahden kesken niin hajalla.
Kesän kääntyessä syksyyn ja öiden pimetessä Wilhelmin viha räjähtää silmilleni yhä useammin. Ilmat kylmenevät eikä hän tunnu löytävän mitään kosketuspintaa maailmasta ympärillämme. Hän näkee vain minut ja sen, mikä minussa on vialla. Minun tenttini a esseenikin ovat hänen vihollisiaan, hän ei hyväksy minkäänlaista omaa aikaani, vaikka on usein seurassani ärtyisä ja tyytymätön.
”Wilhelm, ihan oikeasti. Mä en enää tiedä, mitä tehdä. Sun täytyy puhua mulle. Mä en voi jatkaa tällä tavalla.”
Wilhelm istuu keittiön tuolilla ja särpii salaattiaan. En ole nähnyt ketään muuta viikkoon, koska hän on alkanut itkemään joka kerta, kun olen yrittänyt lähteä salille Laurin kanssa tai opiskeluseuraksi Veeralle.
”Sä aina sanot, että mä en rakastaisi sua, jos tietäisin, millainen sä olet. Tiedänhän mä, kulta, ei sun tarvitse peittää sitä multa. Mä haluaisin vain ymmärtää sua.”
”Mitä tarkalleen? Sitäkö, kun hakkaan sut joka kerta, etkä sä koskaan sano siihen mitään?”
Säpsähdän. Ehkä meidän ei kuulu keskustella tästä.
”Mä olen aina samanlainen”, Wilhelm sanoo. ”Katselen pitempään vain sellaisia miehiä, jotka kestävät mun mielialanvaihteluja ja impulsseja. Sellaisia, jotka sanovat vain pakon edessä, että niihin sattuu.”
Helppoja uhreja. Sellaisia kuin minä. Ja silti. Kalvava pelko hänen silmissään joka kerta, kun lähden. Tiedän sen aidoksi.
”Et sä oikeasti ajattele noin. Sua vain pelottaa.”
Hän muuttuu eri ihmiseksi aina sekunneissa. En ole vielä oppinut tunnistamaan muutosta, se tapahtuu niin yllättäen. Mikään hänessä ei anna sitä ilmi.
”Sä et ymmärrä”, Wilhelm huokaa, ja tällä kertaa hän kuulostaa aidolta. ”Mä pidän ihmisistä vain, kun ne mukautuvat mun tarpeisiin. Jos ne eivät tee niin, en halua niitä. Ihmisillä ei saa olla muuta elämää kuin minä, muuten mä en pysty elämään.”
Voi rakas. Minä tiedän sen. Kunpa hän vain näkisi, kuinka onnettomaksi tällä tavalla eläminen hänet tekee.
”Et sä tule löytämään mitään hyvää syytä sille, miksi mä olen tällainen”, Wilhelm sanoo aavistus naurua äänessään. Hänen puheensa kuulostaa rikkinäiseltä. Hän tuijottaa pöytää edessään hartiat jännittyneinä. ”Ei väkivallalle ole mitään hyviä perusteluita enkä mä halua, että sä symppaat mua jonkin paskan perhetaustan takia tai muuta helvetin latteaa. Et sinä Julius tule löytämään oikeutusta sille kivulle, jota koet.”
Nieleskelen. Minua itkettää. En tiedä, miksi juuri nyt. Minulla on ollut kymmeniä tilaisuuksia itkeä, mutta omat tunteeni pakenevat minua aina. On niin paljon helpompaa keskittyä Wilhelmin kyyneliin, hänen hätäänsä, jonka hän naamioi kaiken karkean taakse. Nousen ja menen hänen luokseen, vaikka mikään hänessä ei vieläkään kutsu minua lähelleen. Otan sen riskin, että tämä on väärä hetki ja hän hajoaa jälleen.
Wilhelm vain painaa päänsä minua vasten ja sulkee silmänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti