Valo palasi sinuun vähitellen. Yksi ilta ja kymmenet ja taas kymmenet keskustelut kerralla kipinä alkoi löytää sinuun takaisin. Sinun silmäsi syttyivät ja sinä hymyilit niin, että poskiisi piirtyi kuopat. Aamuyöstä sytytit kynttilöitä pitkin asuntoa, niiden piti olla aitoja, koska sinä vihasit keinotekoisia. Silti kävit jatkuvasti tarkistamassa, etteivät ne polttaneet koko asuntoa. Siinä sinun ongelmasi ydin kenties olikin – sinä halusit pohjimmiltasi jotakin todellista, mutta pelkäsit sen poltetta.
Minä jäin katsomaan, kuinka valo hiljalleen löysi silmiisi ja sai sinut hymyilemään eri tavalla. Sinä olit niin kaunis. Olit aina ollut, mutta tulit yhä vain kauniimmaksi, kun hymyilit sydämestäsi.
Enää valosi ei ollut kiinni siitä, jäinkö viereesi yöksi. Sinä annoit minun mennä ja opit, että minä tulin aina uudelleen. En jättänyt sinua, vaikka olin joskus pitkiä aikoja vastaamatta viesteihisi ja vietin aikaa muidenkin seurassa. Tuli iltoja, kun jouduin pitämään sinua ranteista, jotta et olisi hajonnut pelkoosi. Et enää käynyt kimppuuni, jäit polkemaan paikoillesi ja itkit ja olit niin pieni, että minua heikotti. Rutistin sinua niin lujaa, että saatoit vain valahtaa hervottomana syliini ja vain jäädä siihen, kunnes mitään ei enää tullut.
Minä opin sinut ja sinä minut, me lomituimme, eikä ollut enää mitään, mitä olisimme toisiltamme pitäneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti