Luku 24 (Julius)
Puhelimeni lepää keittiötason kulmalla, kun Frida luo siihen silmiä siristelevän katseen. Hän malttaa hetken pysyä vaiti, kunnes nyökkää luuria kohti ja kallistaa päätään.
”Ei sillä, että asia mulle kuuluisi, mutta sun miehesi pommittaa sua aika lailla”, kaksoseni tokaisee pilkkoessaan tomaatteja pienemmiksi. Frida on pitkään hiljaa ja puristaa suunsa viivaksi. Hän tekee niin usein, kun miettii, miten tuo vaikean aiheen minulle. ”Julius. Mä olen miettinyt pitkään, onko teillä kaikki hyvin. Tämä ei todellakaan kuulu mulle, mutta kai sä tiedät, että sä olet mulle tosi rakas ja sä voit koska tahansa kertoa mulle mitä vain?”
Nieleskelen. Tiedän, että jos katsoisi oikein tarkasti, poskeni voisi vielä nähdä punottavan edellisestä iskusta. Valitsen hymyn, senhän minä aina valitsen, siihen minusta on.
”Ei meillä ole mitään hätää.”
Fridan ilme käy synkäksi. Varjo ilmestyy hänen kasvoilleen ja vie pois turvan siitä, että en koskaan jäisi kiinni.
”Ja mä tiedän, milloin mun veljeni valehtelee”, Frida huokaa. ”Sä et tee elettäkään vastataksesi sille. Miksi?”
Otan salaattijuuston jääkaapista.
”Julius. Pliis.”
Frida ei koskaan kutsu minua nimelläni, ellei ole kyse vakavasta asiasta.
”Mä en usko, että sille vastaamisesta on mitään hyötyä nyt”, sanon katsomatta Fridaan päin. Valutan nesteet juustosta lavuaariin enkä vieläkään kohtaa siskoani.
”Miksi?”
Frida ei ole koskaan päästänyt minua helpolla. Tiedän, että hänen on täytynyt epäillä jotakin jo aiemmin, viimeistään silloin, kun unohdin Veeran syntymäpäivän.
”Julius, miksi sä et halua puhua tästä mulle? Puhuisitko sä jollekulle toiselle? Veera sanoi, että sä et enää laita sille joka päivä, et aina edes joka viikko viestejä. Mitä hemmettiä sun elämässä tapahtuu?”
Frida tekee jotakin, jota hän ei koskaan tee. Hän ottaa puhelimeni keittiötasolta ja katsoo ilmoituksia. Kymmeniä viestejä Wilhelmiltä, useita soittoja. Minä annan häne. Näen, kuinka kaikki valuu minun kontrollini ulottumattomiin. Tästä se alkaa, tässä minä päästän irti ohjaksista.
Fridan ilme muuttuu, kun hän lukee ilmoituksissa näkyviä viestejä. Järkytyksestä tulee surua ja silkkaa raivoa, Frida ei ole koskaan peitellyt mitään. Hän laskee puhelimen takaisin ja tuijottaa sen mustaa näyttöä hetken ennen kuin avaa suunsa.
”Mitä vittua? Mitä vittua, Julius?”
Minulla ei ole mitään, minkä taa puolustautua. Minä annan hänen vihansa tulla, otan sen sellaisenaan.
”Niin”, minä sanon, ja siinä on kaikki.
”Miksi helvetissä se puhuu sulle tuolla tavalla? Mitä vittua se tekee sulle?”
Mitä tahansa sanoisin, se ei uppoaisi Fridaan enää sen jälkeen, mitä hän on lukenut. Minun ei tarvitse nähdä, millaisia viestejä Wilhelm on minulle lähettänyt, tiedän sen jo valmiiksi.
”Se yksi kerta, kun sanoit, että olit saanut Ollin kanssa pelatessa kolhuja… Jos soittaisin nyt Ollille ja kysyisin, milloin te olette viimeksi pelanneet tennistä, mitähän se mahtaisi vastata?”
On minun vuoroni puristaa suuni viivaksi.
”Sä et ole kovin hyvä valehtelemaan”, Frida sanoo.
Tiedän sen. Olen pelannut aikaa vastaan ja toivonut, että saan kaiken järjestettyä, ennen kuin joku saa tietää. Nyt otteeni lipeää, nyt voin vain katsoa, kuinka kaikki viimein tapahtuu.
”Lyökö se sua? Tekeekö se sulle tuollaisia asioita, joista se on kirjoittanut noihin viesteihin?”
Nappaan puhelimen viimein käteeni. Se on raskaampi kuin oma painonsa.
17.05 Vitun huora, mikset sä vastaa mulle? Panetko sä jotain akkaa siellä, tajusitko sä viimein, kuinka paska sä olet imemään munaa?
17.06 Vastaa
17.10 Vastaa saatana
17.27 Jos sä olisit nyt täällä, mä hakkaisin sun päätä lattiaan niin kovaa, että sulla ei olisi huomenna enää kasvoja.
17.31 Tapan sut. Tapan sut ymmärrätkö?
Lasken puhelimen takaisin tasolle. Vedän syvään henkeä. Kohtaan viimein Fridan silmät. Siskon viha sekoittuu huoleen, hän näyttää voimakkaalta ja lujalta, joltain, jota minä en ole ollut kuukausiin. Hän näyttää siltä siskolta, joka kuolisi puolestani.
Minä avaan suuni ja puhun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti