Perhonen: luku 26

Luku 26 (Julius)

Ensimmäiset viikot menevät sumussa. Frida on asunnollani, en kykene ensimmäisinä päivinä käymään edes kaupassa. Vilkuilen puhelintani, mutta Wilhelm ei laita viestiä, tällä kertaa hän ei tule takaisin. Odotan, että hän kävelee vetämäni rajan yli, hän on aina tehnyt niin, mutta hän ei tee niin, ja minuun sattuu niin paljon, että koko olemukseni kipristyy sen edessä.

Frida on uhannut tappaa Wilhelmin, jos hän lähestyy minua enää koskaan, ja meidät molemmat, jos minä lähestyn häntä. Frida tietää kaiken, melkein kaiken. On asioita, joita en kykene koskaan kertomaan kenellekään. Joidenkin hetkien kuuluu jäädä minun ja Wilhelmin välille. On pimeyttä, joka kuuluu vain pimeyteen.

Ja sitten on ikävää. Minä istun asuntoni lattialla eikä oma tilani ole koskaan ollut hiljaisempi. Puhelin ei piippaa. Frida on kaupassa, hän ei anna minun asua yksin näin pian kaiken jälkeen. Hän on ottanut vapaata töistä ollakseen lapsenvahtinani. Ensimmäiset kyyneleet tulevat varoittamatta. Minä tuijotan keittiötäni ja ajattelen, etten koskaan enää halaisi Wilhelmiä hänen keittiössään. Valo tulvi sinne aina ikkunasta. Se kylpi hänen kiharoissaan.

Minä rakastan häntä.

Frida löytää minut puoliksi lattialta, puoliksi sohvalta. En kykene nostamaan itseäni, kyynelille ei tule loppua. Huudan tyynyyn, mutta se ei auta, mikään ei poista sitä, että en voi enää mennä hänen luokseen.

”Julius, ihan oikeasti, sä tiedät kyllä, että et voi mennä takaisin”, Frida yrittää. Hän ei osaa koskettaa tai lohduttaa minua tällaisena hetkenä, me olemme aina olleet sellaiset sisarukset, jotka antavat toiselle oman tilan. Silti Frida pysyy siinä.

”Mä en voi elää ilman sitä”, huomaan sanovani, ”mä en vaan oikeasti osaa kuvitella, miten mun elämä jatkuu ilman Wilhelmiä. Miten mä saatoin jättää sen? Ei se pärjää yksin, entä, jos se tappaa itsensä?”

”Se ei todellakaan ole sun ongelmasi sen jälkeen, mitä se on sulle tehnyt. Sun on ihan pakko oppia pitämään puolesi, tuo ei vain enää käy. Te seurustelitte kaksi vuotta, enkä mä koskaan tajunnut, mitä teidän välillä tapahtuu. Ymmärräthän se, miten paljon se pelottaa mua? Toi sun miellyttämisen tarpeesi, siis. Miten helvetin paljon sä olet multa ja kaikilta piilottanut?”

Kunpa tietäisit. Frida tarkoittaa hyvää, hän on puolellani, mutta minä haluaisin juuri nyt vain lämpimän olkapään ja jonkun, joka sanoisi, että minussa ei ole mitään vikaa. Ei minussa tai hänessä. Minä haluaisin vain jonkun, jolle kertoa, kuinka paljon toista voi rakastaa ja miten se todella kestää kaiken.

”Mä tiedän, että sä et tahdo nyt mitään saarnaa, sori”, Frida huokaa. Hän istuu sohvalle ja ristii jalkansa. ”On vaan tosi pöyristynyt ja vihainen olo siitä, että tällaista tapahtuu mun veljelle ilman, että mä edes tiedän siitä mitään.”

”Mun on vain niin ikävä sitä”, itken. Frida nousee hakemaan minulle vesilasillisen.

”Tiedän sen.” Frida ojentaa lasin minulle. Juon, mutta se ei tunnu miltään. ”Sun pitää saada jostain terapiaa. Siis vaikka lyhytterapiaa, I don’t care, tarvitset jotain nyt vaan. Tuollaisen kokemuksen jälkeen ei saa jäädä yksin.”

Frida jatkaa vielä pitkään avuntarpeestani ja tilanteestani, mutta minä tukehdun muistoihini, minä en kykene ajattelemaan muuta kuin Wilhelmin pehmeitä hiuksia. Ei ole ensimmäistäkään ihmistä, jolle voisin tästä puhua. Terapeutti voisi auttaa, mutta terapeutti ei tiedä, miltä tuntuu suudella Wilhelmiä, hän ei tiedä, miten uskomattoman pieneltä ja pehmeältä hän osaa näyttää käpertyessään syliini.

Minun ajatukseni kiertävät kehää, en saa niihin yhteyttä. Annan siskoni pitää minusta huolta. Frida saa poistaa Wilhelmin tiedot puhelimestani, että en menisi ottamaan häneen yhteyttä. Hän saa poistaa kaiken, paitsi kuvat, ne minä tahdon pitää. Wilhelm oli aina ujo olemaan arkisissa kuvissa, mutta niitä rakastin kaikkein eniten. Kuvissa, joissa hän nojaa minuun kädet vyötäisilleni kiedottuina saatan uskoa, että hänkin rakasti minua sittenkin.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä selkeämmin alan nähdä kaiken, mutta myös suru kasvaa. Kaikki aina sanovat, että suru hiipuu ajan kanssa, mutta kukaan ei ole koskaan kertonut, että se ei muuta muotoaan. Se säilyy sellaisenaan, sen vain oppii unohtamaan. Kun siihen koskee, se sattuu silti yhtä paljon kuin ensimmäisenä päivänä. Joskus minusta tuntuu, että se on kaikki, mitä tiedän.

Ymmärrän, että minua on pahoinpidelty ja se vaikuttaa siihen, miten näen kaiken, mutta entä rakkaus? Miksei kukaan koskaan puhu rakkaudesta? Ei se hälvene tai katoa, vaikka toinen satuttaa. Se säilyy sellaisenaan, vaikka sen rinnalle ilmestyisi muita tunteita. Frida aina sanoo, että minä olen naiivi, ja ehkä minä sitten olen. Mutta oliko se todella minun vikani, että päätin välittää ihmisestä kaiken takana?

Minä en suostu ajattelemaan, että se oli väärin.

Rakkaus ei vanhene. Se voi jäädä taustalle, sen voi unohtaa, kun aikaa kuluu, mutta se ei koskaan kulu pois.