Luku 30 (Wilhelm)
Minä en pidä ajasta. Kaikki aina toistelevat kliseitä siitä, kuinka aika parantaa, mutta minulle se ei ole koskaan mennyt niin. Aika on eristänyt minut kaikesta, jonka tunsin, aika on lukinnut minut omien seinieni sisälle. Aika on tehnyt vieraita kaikista niistä, jotka olivat hetken lähelläni. Olen uskaltautunut ulos kuten tavalliset ihmiset, mutta maailmasta on tullut minulle vieras.
Mihin sinä pyrit sillä, että et kohtaa ketään, Wilhelm?
Terapeutti kysyy sitä usein. En tiedä, pyrinkö sillä mihinkään vai onko se vain keino, jolla rankaisen itseäni. Olen antanut hänelle useita vastauksia. Kaikki niistä pyörivät enemmän tai vähemmän minun itseni ympärillä.
Ja Juliuksen.
Olemme olleet erossa vuoden emmekä ole törmänneet toisiimme kertaakaan. En ole halunnut antaa hänelle sitä vaihtoehtoa, että hän näkisi minut yliopistolla ja menisi paniikkiin. Minä tunnen hänet riittävän hyvin tietääkseni, miten hän reagoisi, enkä halua sitä hänelle.
Totuus on, että minä en tiedä, miten tullaan paremmaksi ja kehitytään. Terapeuttini mielestä eristäytyminen ei ole ratkaisu, mutta en voi auttaa ketään paremminkaan. Lähelläni oleminen vetäisi kaikki niin kutsutut ystäväni takaisin mielistelyn kuoppaan, jossa he ovat viettäneet edelliset vuotensa. On myös heidän etunsa mukaista, että he eivät kohtaa minua juuri nyt. Minä en osaisi muuta kuin vihata heitä, koska he eivät ole hän ja häntä minä en voi tavata.
Olen yliopiston syrjäisemmässä ruokalassa, kun erotan heidät. Se nainen, jolla on ruskeat hiukset ja eläväiset kasvot. Häivähdys mustaa tukkaa hänen vierellään. Hetken ajattelen, että se on hän, sen on oltava, mutta sitten ymmärrän, että musta hiuskuontalo kuuluu paljon häntä lyhyemmälle ihmiselle. Tunnistan naisen. Sisko. Kaksonen.
Suonissani kohisee. Äkkiä pois täältä. En muista hänen siskostaan muuta kuin tavan, jolla hän katsoi minua. Kuin hän olisi tiennyt minusta enemmän kuin minä itse. Minä vihasin sitä. Minä vihasin häntä. Halusin iskeä häntä veitsellä.
Onnistun miltei livahtamaan huomaamatta lasiovista, kun kuulen tutun, pehmeän äänen.
”Odota.”
Sisko kuulostaa samalta kuin hän. Sama nuotti.
Haluaisin jatkaa matkaani, teeskennellä, etten kuule naista, mutta pysähdyn oville ja vedän hymyn huulilleni. Naisen katse skannaa minut kauttaaltaan. Vasta silloin muistan hänen nimensä. Frida.
”Odota, mulla on sulle asiaa.”
Puristan suuni viivaksi. Fridalla on mustaa luomiväriä ja yhtä intensiivisen ruskeat silmät kuin veljellään.
”Oletko sä lähestynyt Juliusta kertaakaan sen jälkeen, kun se jätti sut?”
Minua heikottaa kuulla hänen nimensä toisten suusta. Se rikkoo illuusioni siitä, että hän on vain minun. Vain minä ajattelen häntä.
”En.” Puhun totta. Fridan katse ei silti hellitä.
”Okei. Mä haluan vain, että sä tiedät tämän. Mä tapan sut mun omin käsin, jos sä koskaan enää menet sen lähelle. Julius voi olla herkkä ja hellä ja mitä ikinä, mutta mä en enää koskaan salli sun lähestyä sitä. Olen tosissani.”
Fridan ääni on niin sakea vihasta, että se miltei naurattaa. Jostain sisältäni kupuaa väkivaltainen impulssi. Haluaisin vain kertoa Fridalle, kuinka Julius on minun. Silloinkin, kun hän yskii verta olohuoneen pörrömatolle, hän on minun, hän valitsi aina minut. Ei koskaan ketään muuta. Sitä Frida ei tiedä. Vain minä omistan sen version hänen veljestään.
Saatan jo miltei kuulla, mitä terapeuttini sanoisi, jos menisin hänen vastaanotolleen ensiviikolla ja kertoisin sylkeneeni kaiken vihani Juliuksen siskon päälle. En vieläkään osaa hallita itseäni enkä kykene tulemaan paremmaksi, jos ei ole mitään, minkä vuoksi parantua.
Kompastun ajatukseen usein. Terapeutti sanoo, että minun pitäisi haluta kehittyä itseni vuoksi, mutta se on hirvittävä klisee, en pysty ajattelemaan sellaista. En tahdo käydä läpi tätä kaikkea vain voidakseni elää yksin ilman Juliusta. En tiedä, milloin hänestä tuli niin tärkeä. Ehkä se oli selvää jo ensimmäisestä kerrasta lähtien. Hän oli ensimmäinen, joka jäi yöksi.
”Haloo? Ymmärrätkö sä?”
”Ymmärrän, mutta en voi luvata sulle sellaista”, sanon, vaikka en ole harkinnutkaan Juliuksen luo palaamista. Olen ollut samalla tavalla itsekäs kuin kaiken muunkin suhteen – en tee elettäkään hänen eteensä, mutta jos hän palaisi nyt, vangitsisin hänet kiinni patteriin enkä antaisi hänen poistua luotani enää koskaan.
Frida on täynnä kytevää tulta, mutta hän ei tiedä, että niin olen minäkin. Minun raivoni on vuosia vanhaa nälkää, joka kalvaa joka raajassa. Se ei kylly koskaan. Sitä Frida ei minusta tiedä. Me emme sano enää mitään. Käännyn enkä enää katso häneen päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti