Luku 35 (Wilhelm)
Kuukausi Juliuksen valmistumisesta me raahaamme tavaramme avaraan kaksioon neljännessä kerroksessa. Minä vastustin alempia kerroksia, olen aina viihtynyt jalat ilmassa. Julius pudistelee sellaiselle päätään. Hänen on aina ollut helpointa vain antaa asioiden tapahtua kuten minä tahdon. Joskus minusta tuntuu, että olen vielä liian itsekäs antaakseni hänen tehdä itsenäisiä päätöksiä. Hän mukailee minua liian helposti ja minä annan hänen tehdä niin. Se on yksi niistä asioista, joista kerron terapeutilleni.
Julius nauraa sille, miten tarkka olen tavaroiden paikoista. Hänelle riittää tuttu musta lipasto ja minun luotani raahattu korkea keittiön pöytä. Uuteen olohuoneeseen putoaa kesäaurinko samalla tavalla kuin vanhan kotini keittiöön, ja se tuntuu olevan Juliukselle kaikken tärkeitä. Minä otan kymmeniä kuvia hänestä syömässä vanukasta tai keikistelemässä esiliina yllään.
Nyt, elämän etsiessä uusia uomiaan, minä olen miettinyt rakkautta ja sitä, mitä se on minulle milloinkin tarkoittanut. Rakkaus on ollut minulle pettymistä. Etsimistä sieltä, missä se ei ole koskaan asunut. Minä olin näennäisesti suosittu, mutta kun oveni menivät kiinni ja elämäni sortui, vain harva laittoi viestiä ja vielä sitäkin harvempi jaksoi laittaa useamman. Minä en jaksanut ottaa heihin yhteyttä, he olivat minulle yhtä etäisiä kuin kuka tahansa vastaantuleva. Olin heidän kanssaan vain, koska he osasivat sanoa oikeat sanat. He kommentoivat jokaisen somekuvani alle, he pommittivat minua viesteillä ja kertoivat kaverinkavereilleen olevansa ystäviäni. Olin palkinto, jota esitellä, kunnes hohteeni himmui. Unohtui. Mietin yhä sitä, miten helppoa heidän oli unohtaa se. Jättämäni paikka kuroutui umpeen kuin se ei olisi koskaan ollutkaan siinä.
Tuijotan Juliusta, joka purkaa viikon nurkissa lojuneita ylimääräisiä keittiötarvikkeita kaappeihin. Välillä hän kääntyy puoleeni ja ryhtyy kertomaan jotakin kertomatta jäänyttä juttua hymy kasvoillaan. Tuijotan hänen poikamaisne komeita piirteitään ja ajattelen, että hän jäi, kaikista ihmisistä vain hän.
”Mä rakastan sua enemmän kuin koko maailmaa”, sanon, eikä Julius kerro minun liioittelevan vaan puhkeaa hymyilemään. Hän ei koskaan sano, että jokin minussa on liikaa.
”Ja sä olet mun koko maailma”, hän vastaa lempeyteen lempeydellä. Minä en voisi enää elää kenenkään sellaisen kanssa, jonka sanoista ei huokuisi koko aurinko. Viimein olen oppinut antamaan hänelle takaisin kaiken sen, jota hän on kaatanut niskaani jo vuosia.
Haluan imeä Juliuksen osaksi itseäni niin, että hengitän häntä joka hengenvedolla. Minulle turvaa on alkanut merkitä hänen sykkeensä omaani vasten öisin. Julius kietoo minut syleilyynsä, kun herään huutaen unista, joiden sisällön hän kertomattakin tietää.
Julius on minulle rehellinen myös rajoistaan. Olemme keskustelleet kaikesta, aivan kaikesta, ja silti hän katsoo minua tismalleen samalla tavalla kuin ensimmäisenä päivänä. Joskus minun on vaikeaa uskoa, että hän todella on siinä. Että sain kaiken jälkeen silti pitää hänet itselläni.
Minulla on päiviä, kun tahtoisin naulata hänet lattiaan. Puhun niistä hänelle ja terapeutille, rauhassa sanoitan sitä, mikä minussa velloo valtoimenaan. Kaikesta huolimatta olen pystynyt olemaan lyömättä häntä. En uskaltanut luvata sellaista enkä siksi halunnut hänen jäävän, mutta nyt haluan vain, että hän sulaa minuun kiinni enkä enää koskaan joudu olemaan hetkeäkään erossa hänestä. Haluan hänen jakavan jokaisen ajatukseni, jokaisen pienimmänkin asian, joka mielessäni liikkuu. Ne kaikki ovat hänen, en tahdo mitään välillemme, en mitään. Siksi sanon sellaisiakin asioita, joita ihmiset eivät yleensä halua kuulla. Julius vain ottaa ne ja katsoo niitä kaikella maailmaa suuremmalla lempeydellään, jonka lähdettä en vieläkään osaa paikantaa.
Uskaltaudumme hiljalleen Juliuksen läheisten seurassa ulos. Käymme yliopistolla ja yritämme solahtaa takaisin siihen maailmaan, jossa kohtasimme. Olemme kumpikin kasvaneet siitä osittain ulos, se ei ota meitä saumattomasti takaisin. Julius on valmistunut ja minä vielä täysin kesken. Vuodet poissa ovat antaneet minun unohtua; enää en erota joka puolella kasvoja, joista muistan vain sen, miltä ne näyttivät tullessaan.
Juliuksen valmistuneet ystävät ovat yhä kaupungissa ja suostuvat näkemään meitä. Heistä etenkin Lauri tuntuu kaiken aikaa odottaneen meidän palaavan yhteen. Se lämmittää minua. Hän kättelee minua huvittavan muodollisesti aivan kuin emme olisi koskaan ennen tavanneet.
Kotona minä kiedon käteni Juliuksen ympärille ja pysyn siinä niin kauan, että saan jälleen happea.
”Rakas.” Sisään, ulos. ”Musta tuntuu, että sunkin pitäisi tavata mun vanhemmat.”
”Uskotko, että mä ymmärtäisin silloin sua vielä paremmin?”
”Mmm, ehkä. Sä ymmärrät mua jo nyt paremmin kuin kukaan koskaan.” Kohtaan hänen kasvonsa. Juliuksen sormi jää leualleni. ”Sä jäit.”
Julius. painaa kasvonsa aivan omiani vasten. Hetken on vain hän ja hän, loputtomia sähköisiä sanomia ruumiissani, loputtomasti häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti