Luku 28 (Julius)
Tytöllä on keväänvihreät silmät ja vehnäiset hiukset kahdella palmikolla. Kaikki hänessä tuntuu pehmeältä ja lähestyttävältä. Ei teräviä kulmia, joihin törmätä. Hän seisoo edessäni pyyteetön hymy kasvoillaan ja ilmoittaa, että haluaa viedä minut smoothielle. Ehdotuksessa on jotakin niin keveää ja helppoa, että siihen tarttuminen ei vaadi minulta ajattelua.
Hän hymyilee, kun hänelle tarjoaa kesäiset juomat, ja hänen pehmeä pieni suunsa päästää herkimpiä huokaisuja, kun häntä suutelee hänen kaikkein kauneimmastaan. Hänen naurunsa on pelkkää kevätpuron liplatusta, tuskin ihmisestä lähtöisin. Hän makaa vierelläni hengittäen raskaasti ja sanoo nimekseen Elli, ja minuakin alkaa hymyilyttää, sillä hän näyttää niin päivänselvästi Elliltä, etten voisi kuvitella hänelle toista nimeä.
Tyttö on ikäiseni. Vaalea ja pehmeä, sellainen, jolle on helppo sanoa mitä tahansa ja joka kertoo minulle elämäntarinansa kahdessa kesäillassa. Voin jäädä häneen hetkeksi nojaamaan ja olla ajattelematta muuta kuin hänen mansikkaisia huuliaan ja keveää nauruaan rintakehääni vasten.
Pysyn hänen ihollaan läpi kesän ja syksyn, annan hänen kasvaa kiinni. Olen vakuuttunut siitä, että tämä kestäisi, että tässä minun on hyvä. Tässä minä en ajattelisi mitään. Kuukaudet kuluvat, talvi piirtää kuvioitaan ikkunoihin. Tyttö kuljettaa sormeaan selkäni halki ja silloin hän sanoo sen, mitä ei saa enää takaisin.
”Ketä sä ajattelet, kun sä suutelet mua?”
Kiepsahdan ympäri. Hänen katseessa ei ole syytöstä. Pelkkää lämpöä. Olen vähällä kieltää kaiken, kieltää itseni, kieltää meidät. Nielaisen. Olen tämän velkaa itselleni.
”Sen siis näkee musta”, huokaan.
”Aina. Ehkä ihan alussa en osannut lukea sua vielä, mutta kyllä mä tiedän, milloin mies on tosissaan ja milloin sillä on joku toinen mielessä. Ja hei – mä en syytä sua. Been there. Sä voit kertoa mulle ihan kaiken.”
Tältäkö Wilhelmistä tuntui kohdata minut? Tiedän toimineeni väärin, kun otin tytön iholleni tietäen, etten voisi koskaan rakastaa häntä. Silti hän katsoo minuun täynnä lempeyttä, siinä minun rangaistukseni; täydellinen ymmärrys ja lempeys. Wilhelmin on täytynyt tuntea jotakin samankaltaista. Tytön hunajansävyinen tukka tuntuu pehmeältä, kun pyörittelen sitä sormissani.
”Se, jota mä ajattelen, oli se, joka antoi mulle nämä haavat”, vastaan kuljettaen tytön kättä rintakehälläni. Muistan hänen alussa kysyneen, missä olen satuttanut itseni, enkä koskaan osannut antaa hänelle tyydyttävää vastausta. Hetken tytön ilmeessä käväisee varjo, sitten hän nyökkää. Ilme vakavoituu.
”Sä rakastat sitä silti noin paljon.” Se ei ole kysymys, pelkkä toteamus. Niin esitettynä se saa minut vain nyökkäämään.
”Niin rakastan.”
Erostamme on kulunut hieman yli vuosi ja muisto Wilhelmistä läikehtii yhä pinnan alla niin elävänä, että se hukuttaisi minut, jos uskaltaisin koskea siihen suoraan. Siksi olen hukkunut tytön iholle, antanut hänen täyttää minut pehmeydellään.
”Mä olen pitänyt susta aidosti”, sanon, ”mutta se ei ole mikään oikeutus. Mun olisi pitänyt kertoa sulle.”
”En mä tiedä, olisiko sun. Eihän me olla puhuttu mitään mistään seurustelusta tai tulevaisuudesta.”
”Sä olet liian hyvä mulle.”
”Ehkä mä vaan ymmärrän sua.”
Sekunneissa kaikki vyöryy ylitseni. Sisällä pidetty kaipuu, kaikki ne illat, kun olen leikkinyt Fridalle ja Veeralle, että kaikki on hyvin, että en itke enää sellaisen miehen perään, joka löi minua. Painun kippuralle tyynylle, ja tyttö on siinä, hän ottaa minut syliinsä, vaikka hänellä ei olisi velvollisuutta tehdä niin.
”Ssh, mä ymmärrän, ei hätää”, hän kuiskailee tukkaani, ”mä olen tässä. Anna sen vaan tulla.”
Hetken mietin, näenkö unta. Vain unissa joku reagoi näin, kun ajatteleee jotakuta toista. Kukaan ei ole koskaan näin hellä ja aseta omia tunteitaan sivuun.
”Miksi sä… Miksi sä olet mulle näin hyvä? Mä en tiedä, ansaitsenko tätä”, itken, ja hän vain hymyilee.
”Koska toisesta välittäminen ei ole itsekästä”, hän sanoo kevättä äänessään. ”Mä pidän susta ja sä olet pitänyt musta, ja siinä se, emme me ole toisillemme mitään velkaa. Mun tunne on mun omani, ei mun kuulu tehdä siitä kenenkään ongelmaa. En halua vaatia sulta mitään. Eikö rakastamisessa ole kyse juuri siitä, että saa tuntea jotakin niin erityistä toisesta?”
Minä pysähdyn. Luomieni takana vilkkuu kymmeniä kuvia Wilhelmistä. Olisinko koskaan vaatinut häneltä mitään? Vaadinko?
Tiedän vastauksen itsekin.
Tartun tyttöä kädestä ja puristan sitä tiukasti. Katson häntä silmiin, kun sanon:
”Kiitos.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti