Luku 31 (Julius)
Se tapahtuu kesällä ennen viimeistä opiskeluvuottani. Asfaltti hehkuu niin, että poskia helottaa. Kaikki muutkin ovat keksineet lähteä keskustaan jäätelölle, kesä kaupungissa on aina yhtä hektinen. Se ei lepää edes öisin. Hukun kesähattuineni kaupungin ääniin, sulaudun osaksi hehkuvan kuumaa massaa, joka hortoilee epämääräisesti suunnasta toiseen.
Luulen ensin, että näen väärin. Hän kävelee ohitseni ihmisiä kuhisevalla kävelykadulla, erotan häivähdyksen vaaleasta tukasta ja punaisista huulista. Kaksi vuotta ilman vilaustakaan hänestä ja silti minun ruumiini reagoisi kuin siitä olisi vain hetki, kun pitelin häntä itseäni vasten ja toivoin.
”Odota.” Se karkaa huuliltani ennen kuin ehdin ajatella. Hän pysähtyy, minä pysähdyn, seisomme siinä keskellä ruuhkaista kävelykatua.
Samat kiharat, sama huulipuna, samat loputtoman syvänmustat silmät. Ne eivät vieläkään heijasta minua.
Tartun häntä ranteesta. Hänen suunsa raottuu, mutta hän ei saa sanotuksi mitään. Pienen hetken on kuin hän haluaisi rimpuilla otteestani, mutta sitten hän jää siihen enkä ajattele enää ohitsemme kulkevia ihmisiä enkä ketään.
”Mennään mun luokse.” En voi uskoa, että se on ensimmäinen asia, jonka sanon hänelle kaiken tämän ajan jälkeen. Hän vain nyökkää. En päästä irti hänen kädestään.
Oven sulkeutuessa takanamme minä painan hänet vasten seinää ja suutelen häntä niin lujaa, että hän ei ehdi reagoida. Wilhelmin kädet jäävät arasti vyötäisilleni eivätkä kietoudu kaulalleni kuten aina ennen. Hänellä on yhä saman merkkistä huulipunaa. Sen maku ei ole muuttunut vähääkään.
”Julius”, hän kuiskaa ja hänen äänensä on tuttu ja minä vain hänen ja vain hänen. ”Julius, mä…”
Uusia suudelmia. Nyt hän kietoo jo kätensä ympärilleni.
”Julius…” Haluan, että hän ei koskaan lopeta nimeni lausumista. Äänessä on pehmeyttä, joka on minulle vieras hänen äänessään. ”Sulla on naama ihan huulipunassa.”
Minua naurattaa. Painan suukkoja hänen poskilleen.
”Mä en voi uskoa, että sä olet siinä.” Vedän Wilhelmin vasten itseäni ja halu minussa sykkii joka raajaan. En voisi pidätellä itseäni enää kauan. ”Mä…”
Wilhelm tuntee kehoni viestit. Nappaan hänet syliini ja kannan makuuhuoneeseen, mikä saa hänet kikattamaan tavalla, joka sytyttää kehoni tuleen. En muista hänen koskaan nauraneen näin aidosti. Olen taltioinut osia hänestä syvälle sisälleni voidakseni muistella niitä erossa hänestä, mutta tätä naurua minä en muista, en tällaisena.
Minä rakastan sinua –
Olemme nopeampia kuin koskaan. Lakanani ovat huulipunassa ja Wilhelmin vaaleissa hiuksissa. Wilhelm on aivan kiinni minussa. Hän kuuntelee sydämeni nopeaa sykettä ja antaa minun silittää selkäänsä. Hänen ennenstään pieni kehonsa tuntuu aiempaakin heiveröisemmältä, tunnustelen selkärangan jokaista nikamaa, mutta en sano siitä mitään.
”Sä et etsinyt mua käsiisi”, sanon enemmän toteamuksena kuin syytöksenä.
”En voinut. Sä ansaitsit elämän ilman mua. En mä olisi nytkään, jos…” Hän nostaa päätään. Tummien silmien katse on niin intensiivinen, että se saa minut värisemään. Hän painaa pehmeän suudelman huulilleni ja hymyilee sen jälkeen hymyä, jota en vielä tunne. ”Jännittävää. Ennen jokainen suudelma sai mut hukkumaan. Nyt musta ei tunnu enää siltä.”
Voisin kysyä, mitä se tarkoittaa, mutta taidan jo tiedää. Silitän hänen päätään.
”Missä sä olet ollut kaiken tän aikaa? Mä en ole nähnyt sua kertaakaan.”
”Varjoissa”, Wilhelm hymähtää, ”enimmäkseen. Olen käynyt terapiassa, voitko uskoa? Siis minä. Terapiassa.”
”Sehän on hieno asia.” Kuulostan terapeutilta tai sukulaiselta, joltakulta, joka vain vastaa jotakin satunnaista. Silitän Wilhelmin tukkaa. Hän on lämmin ja ihana ja yhtä kaunis kuin sinä päivänä, jona jätin hänet.
”Olen vältellyt sua, koska sä ansaitsit vapauden musta.” Wilhelm kiepsahtaa päälleni ja nappaa kasvoni käsiinsä kuten silloin, kun hän sai tehdä niin vielä joka päivä. ”Mä tiesin, että me päädyttäisiin juuri tähän, jos vielä tavattaisiin, enkä näemmä ollut väärässä. En halua sulle tätä. En ole vielä siinä pisteessä, että voisin vastuullisesti alkaa ihmissuhteeseen. Mulla on vielä todella paljon käsiteltävää enkä mä voi tehdä sitä suhteessa. Pelkään, että pahoinpitelisin sua jälleen.”
”Mua ei voi enää pahoinpidellä. Mä en antaisi sun.”
En tiedä, onko se totta. Tietäisin sen vasta, kun se tapahtuisi. Wilhelmin kasvoilla on pehmeä hymy. Hänkin tietää, etten voi luvata sellaista sen jälkeen, mitä välillämme on tapahtunut.
”Sun ei missään olosuhteissa edes pitäisi joutua sanomaan jotakin tuollaista. Ei, mä en voi alkaa seurustelemaan sun kanssa uudelleen. Se ei olisi vastuullista.”
”Tiedän, että sä haluat olla vastuullinen ja se on musta ihanaa, mutta mä en ole mitään muuta halunnutkaan kuin tätä. Meitä.”
”Kulta, sulla on yhä vakava trauma. Meistä ei ole vielä kuin kaksi vuotta.”
Me emme koskaan loppuneetkaan. Me jatkumme iltapäivän laskevassa auringossa ja kevättuulessa, me olemme kaikissa kauppareissuissani, kun olen vähällä ostaa hänen lempiruokiaan.
”Mä olen silti täysin varma susta”, kuiskaan.
”Se ei vielä riitä.”
Minun ei kannata väittää vastaan. Wilhelm on oikeassa. Jo se, että ojennan itseni jälleen hänelle ilman kunnollista keskustelua kertoo, etten olisi valmis. Wilhem makaa päälläni ja silittelee hiuksiani pitkin vedoin. Hän on niin hellä, että itkettää.
”Julius”, hän kuiskaa. En ole vielä oppinut tuntemaan häntä näin hellänä. ”Yhtä juttua mä en sulle koskaan kertonut.”
”No?” Rinnassani lepattaa. On paljon, mitä Wilhelm jätti sanomatta.
”Mä rakastan sua.”
Minä luhistun häneen ja hän ottaa minut kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti