Luku 36 (Julius)
Wilhelm on tiskaamassa, kun minä päätän sanoa sen. Kiedon ensin kädet hänen vyötäisilleen ja hengitän pitkään hänen tuoksuaan, annan hänen tottua ihooni ihollaan. Siten häntä on helpoin lähestyä; antaa hänen vähän kerrallaan tottua siihen, etten lähtisi tänäänkään. Suukotan kaulaa, joka on jo valmiiksi antamillani sinelmillä.
Kulta, minä sanon, ja hän sanoo niin, toistamme aina samat asiat, sillä siten turva rakentuu. Annan Wilhelmin kääntyä itse, vaikka haluaisin vain kiepauttaa hänet ympäri ja painaa vasten keittiötasoa. Wilhelmin silmissä kiiltää tuttu pelko, kun hän ei vielä tiedä, mitä aion sanoa. Voi rakas. Jonakin päivänä et enää odota pahinta.
”Sä olet kantanut sitä jo riittävän pitkään”, sanon.
”Sitä? Kantanut?”
”Sun syyllisyyttä.”
Hänen ilmeensä muuttuu. Pelkistyy. Suru on vain surua.
”Riittää jo. Sun ei tarvitse enää. Mä annan sulle kaiken anteeksi.”
Ja silloin me hajoamme. Hän romahtaa minuun ja minä kannan, olemme kiinni toisissamme ja vain annamme itsemme hajota. Käteni ovat tiukasti Wilhelmin ympärillä, hän itkee ja itkee, en enää erota kyyneliämme toisistaan.
”Kiitos… kiitos…”
”Ei sun tarvitse kiitellä mua.”
”Mä en odottanut tätä. Ei sun olisi koskaan tarvinnut antaa mulle anteeksi.”
Hän on yhä sama mies, joka tärisi pelosta, kun yritin lähteä. Sama mies, joka iski minut lattiaan. Hän on muuttunut, mutta hän on silti sama ihminen, emme saa kaikkea sitä tekemättömäksi. Ja silti – tuo hellyys hänen silmissään.
”Nyt me voimme vain olla”, kuiskaan hänen suutaan vasten. ”Niinhän, rakas?”
Niin, hän sanoo, niin, minä vastaan. Me voimme viimein jättää sen kaiken taa. Wilhelm kohottaa päätään ja antaa minun suukottaa häntä hellästi.
Jäämme siihen. Tästä on hyvä jatkaa, lentää kohti aamuauringon punertamaa taivasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti