Tuuli

Esra

Enolla on tapana ottaa minua ranteesta kiinni, kun häntä pelottaa. Hän pitää siitä kiinni kuin kepistä, ei koskaan kovin tiukasti, mutta silti siten, että hänen kyntensä jättävät jäljen ranteeseeni. Näen sen aina, kun rukoilen. En pidä siitä. Se saa minut ajattelemaan enoa.

Eno sanoi minulle kerran, että Jumala itkisi, jos näkisi minut. Kysyin, eikö hän sitten näe, eikö hänen juuri kuuluisi nähdä kaikki, mutta eno ei sanonut mitään. Hänen hengityksessään haisi edellinen ilta ja hänen kätensä oli niljakas ja lämmin.

Pellolla on tänään hiljaista. Vain tuuli laulaa laulujaan, mutta siitä minä pidän, se saa minut muistamaan siskon. Kun muistan hänet, muistan asunnon, jossa vetää talvisin ja jonka ikkunalaudalla on enkelipatsaita ja muutama muumiesine, ne eivät ole koskaan sopineet äidin mielestä yhteen, maallinen huvi ja taivas. Silti siellä ne ovat tälläkin hetkellä. Tuuli puhaltaa lujempaa ja minä kuiskaan sille salaisuuden. Tiedän, että se osaa pitää sen, se on pitänyt ennenkin.