Luku 32 (Wilhelm)
”Ei vittu! Ei se lähde. Ei sitten millään.”
Julius on hinkannut tahraa ikkunassa lähemmäs kymmenen minuuttia, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Hän puhisee ja kiroilee, mutta se ei tuota tulosta. Ähisten hän vetää tuolin alleen ja kaataa lasikannusta itselleen vettä.
”Ihan hiton kuuma. Ei tällä kelillä pitäisi siivoilla mitään.”
Elokuu on ollut paahteinen. Opiskelut eivät ole vielä alkaneet. Julius on kivenkovaan vakuuttanut valmistuvansa viidessä vuodessa. Minä, n:nnen vuoden opiskelija, olen vain naureskellut hänen suunnitelmilleen, vaikka tiedän, että hän selviytyy kevyesti viidessä vuodessa. Julius on aina yhtä tunnollinen kaikessa.
Istuudun Juliuksen syliin. Hän nakkaa vesilasin minulle ja pakottaa minutkin juomaan. Hän muistaa yhä, etten koskaan jaksa juoda helteillä, vaikka helteet tekevät minulle aina huonoa. Olen huonommassa kunnossa kuin koskaan, mutta Julius ei ole tehnyt siitä numeroa, mistä olen kiitollinen.
”Pidetään tauko”, sanon. Julius silittää minua kyljestä ja sulan tiukemmin häneen kiinni kuin kissa.
”Onko sulla nälkä? Mä en jotenkin yhtään jaksa nyt laittaa ruokaa, mutta en tykkää wolttaamisestakaan…”
”Tietäisitpä, paljonko olen woltannut sinä aikana, kun ei oltu yhdessä. Mä en olisi varmaan koskaan syönyt, jos ruokaa ei oltaisi tuotu mun oven taakse.”
”Joo, beibi, kyllä mä tunnen sen…” Juliuksen käsi jää kyljelleni. Nieleskelen.
”Anteeksi. Mä vannon, että mä osaan huolehtia itsestäni ilman sua…”
”Se ei jotenkin tunnu siltä.” Juliuksen ääni on täynnä lämpöä, joka saa joka raajani säkenöimään. Enää se ei upota minua pinnan alle. Voisinko todella olla niin itsekäs, että jäisin värjöttelemään hänen lämpöönsä, vaikka en ole vielä terve enkä tiedä milloin olisin? Mitä sellainen edes tarkoittaisi minulle?
”Rakastan sua niin paljon”, Julius kuiskaa suukottaen niskaani.
”Tyhmä rakas”, torun häntä, mutta annan hänen olla juuri niin lähellä kuin hän on. Haluaisin imeä hänet sisuksiini. ”Nyt on liian kuuma siivoamiselle. En anna sun jatkaa. Mene vaikka Laurin kanssa rannalle tai jotain.”
”Mm, voisin kyllä itse asiassa muuten, mutta se on Sveitsissä vielä.”
”Sveitsissä? Mitä se siellä?”
Juttelemme niitä näitä Juliuksen kavereista. Olen iloinen siitä, että en ole ainut ihminen hänen elämässään. En onnistunut eristämään häntä kaikista muista. Olen puhunut siitä paljon terapiassa – tarpeestani kontrolloida. Minä en jaksa keittiöpsykologisoida itseäni. Annan terapeutin aina kertoa, mitä hän ajattelee, mutta minun on vaikeaa olla tarkasteltavana ilman, että tunnen oloni arvioiduksi.
”Julius.” Tartun häntä molemmista käsistä. ”Mä olin ihan tosissani silloin, kun sanoin, että en pysty seurustelemaan sun kanssa. Se ei ole kannattavaa meille juuri nyt. Rakastan sua ihan helvetisti, ja juuri sen vuoksi musta tuntuu, että meidän ei todellakaan kannattaisi olla yhdessä juuri nyt.”
Julius vain huokaisee.
”Sä tiedät mun vastauksen.” Julius nappaa käteni ja suukottaa rystysiäni. ”Olen ajatellut kertoa läheisille yksitellen.”
Säpsähdän.
”Älä. Frida –”
”Mä en anna sen suuttua sulle. Sä olet mun rakkaani ja mun valintani.”
”Ei, kun sä et nyt ymmärrä.”
Kerron kohtaamisestani Fridan kanssa. Siitä on jo aikaa, mutta muistan yhä, miten hänen silmänsä kytivät. Frida ei asu samassa kaupungissa, hän ei voisi tehdä mitään, ja silti minä pelkään paloa hänen katseessaan. Minä en koskaan kykenisi olemaan Juliukselle niin jalo.
”Olen pahoillani, että Frida sanoi sulle noin”, Julius huokaa. Hänen ilmeensä pehmenee. ”Mä puhun sen kanssa. Kyllä se rauhoittuu. Eikä se sitä paitsi asu täällä.”
”En halua sulle sellaista tilannetta, jossa sun pitää jotenkin valita sun kaksosen ja mun välillä.”
”Ei tule sellaista tilannetta. Sä olet mun kumppani ja se on mun sisko, eikä se voi päättää mun elämästä. Toki eihän se kivaa ole, jos sillä on jatkuvasti jotakin kommentoitavaa siitä, mutta mä valitsisin sut silti uudelleen ja uudelleen.”
Vaikka minä en ole vielä osoittanut selviä merkkejä siitä, että kaikki se ei voisi tapahtua uudestaan koska vain. Ihmisten hyvyys hätkähdyttää minua. Olen tottunut ajattelemaan, että se on silkkaa tyhmyyttä. Kun katson Juliusta, jonka rakkaus ei ole himmunut päivääkään, minä uskon hetken jälleen ihmisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti