Luku 34 (Julius)
Linja on hiljaa. Kuulen oman sykkeeni korvissani. Saatan nähdä Fridan ilmeen, vaikka en ole todistamassa sitä: pieni kurttu kulmien välissä, ruskeat silmät suurina. Kenties jopa suu aavistuksen raollaan.
”Mä olen suhun aivan helvetin pettynyt.”
Nieleskelen. Vaikka tiesin, että hän sanoisi sen suoraan, en voinut valmistaa itseäni siihen, että se sattuu silti. Frida on aina ollut suora kanssani, ja joskus toivoisin, että hän himmailisi edes silloin, kun tietää minuun sattuvan.
”Oletko sä oikeasti ihan täysin tosissasi?”
”Olen. Mä rakastan Wilhelmiä ja me aiotaan saada tämä toimimaan.”
Huokailua.
”Mun tekisi mieli kuristaa teidät molemmat. Anteeksi nyt vaan, mutta kuinka vitun tyhmä sä voit olla? Kaiken sen jälkeen, mitä se teki sulle?”
Keskustelu jatkuisi aina samana. Frida suuttuisi ja minä puolustelisin Wilhelmiä eikä mikään muuttuisi, koska kukaan meistä ei osaisi kohdata tätä yhtälöä. Ehdotan Fridalle tapaamista minun luonani, ihan matalan kynnyksen juttua vain, jotta hänen ei tarvitsisi hermostua Wilhelmistä. Frida ei tahdo tavata häntä.
”Frida pliis, siitä on jo useita vuosia. Me ei voida jäädä miettimään sitä kaikkea. Me ollaan päätetty Wilhelmin kanssa päästä siitä yli.”
Minulta kestää hetki ymmärtää, mikä linjan päästä kuuluva ääni on. Frida itkee.
”Kai sä ymmärrät, että mä en sun siskona vaan voi käsittää, miksi sä toimisit noin? Ei se varmaan sun vika ole, sehän tässä sut on manipuloinut, mutta ihan oikeasti, mä rukoilen sua. Älä ole noin vitun typerä.”
Mutisen puhelimeen niitä näitä ja suljen luurin. Wilhelm on vielä yliopistolla. Minulla olisi loputtomiin aikaa miettiä, millä saisin siskoni uskomaan, että olen tosissani. Kun Wilhelm tulee kotiin, hän näkee heti, etten ole kunnossa.
”Kerroit siis viimein Fridalle.”
Nyökkään. Wilhelm lajittelee soijajogurtit tarkkaan järjestyksen oikealle hyllylle. Halaan häntä pitkään, vaikka jääkaappi jää auki. Lepuutan päätäni hänen olallaan, mihin hän reagoi rapsuttamalla tukkaani.
”Mun ei varmaan tarvitse kysyä, miten se meni. Aika odotettuahan tuo on. Oletko sä kunnossa?”
”Joo. Ei kai siinä. Toivottavasti Frida tottuu ajan kanssa, mä en nimittäin aio jättää sua.”
Wilhelm sulkee jääkaapin ja silloin erotan kyyneliä hänen silmäkulmissaan.
”Wille? Hei? Mikä tuli?”
”Anteeksi… anteeksi…”
Itkien hän valuu keittiön lattialle. Kapeat hartiat tärisevät. Wilhelm vain itkee ja itkee. En muista, milloin hän on viimeksi itkenyt tällä tavalla, lohduttomasti kuin pieni lapsi. Pitelen häntä sylissäni. Elokuun aurinko maalaa keittiön lempeällä kullallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti