Perhonen: luku 19

Luku 19 (Wilhelm)

Juliuksen siskossa on vähemmän veljeään kuin pääsiäisvierailun perusteella ajattelin. Heillä on samat syvät hymykuopat ja meripihkanruskeat silmät, joiden pohjissa valo tanssii. Sama tumma tukka, joka jää helposti pörrölle. Heistä kumpikin puhkeaa helposti nauruun, mutta Fridassa on enemmän särmää kuin Juliuksessa.

Julius on kuin vettä. Hänen lävitseen näkee, häneen ei voi tarttua. Fridassa on enemmän kosketuspintaa, vaikka en tunne häntä laisinkaan. Hän on vaatekaupassa töissä ja hän on leikannut mustan tukkansa lyhyeksi pörröksi, joka putoaa toiselta puolelta enemmän silmien eteen. Frida on nopeampi sanoissaan, häneltä ei kestä kauaa tarttua asioihin. Frida on myös sivaltavampi huumorissaan kuin kaksosensa.

Ja Frida on terävä. Hän tajuaa epämääräisimmistäkin viittauksista, mitä tarkoitan milläkin. Jos joku Juliuksen lähipiiristä tulisi koskaan havaitsemaan, että välillämme tapahtuu jotakin, se olisi hän. Päätän hymyillä hänelle pitkästi ja tarttua kaikkeen, mitä hän kertoo.

Opin nopeasti, että en pidä Fridasta. Minun on aina vaikea pitää naisista, heissä on jotakin äänekästä silloinkin, kun he eivät ole äänessä. Frida alkaa käydä kahden tunnin jälkeen hermoilleni, vaikka olenkin jo opetellut ulkoa, miten hän reagoi mihinkin.

”Miksi sä Wilhelm haluat olla mun veljeni kanssa?” Frida kysyy puhuttuamme ensin onnekseni kaikesta muusta kuin meistä.

Koska hän ei hylkää minua. Koska hän on tuollainen idiootti, joka roikkuu minussa, vaikka hakkaisin hänet kuin koiran.

”Muakin kiinnostaa tietää”, Julius tokaisee. Tietenkin hänen pitää sanoa noin.

”Se on toi sun koiranpennun katse”, sanon ja hymyilen. Hymy on osoitettu Fridalle. Hän ottaa sen. Fridasta pakenee kevyt nauru.

”Joo, no, toi on kyllä yksi pikkueläin”, Frida sanoo, ”on aina ollutkin. Jullen pehmeyttä ei ole mikään koskaan onnistunut murtumaan. Musta se on oikeastaan aika herttaista. Hyvä, että se on hyvissä käsissä. Toi on aina liian lempeä omaksi parhaakseen.”

Minun hymyni ei petä kertaakaan. Vietän heidän kanssaan koko päivän ja annan heidän olla kahdestaan koko sunnuntain, vaikka minusta tuntuu, että haluan upottaa sormeni Juliuksen silmämuniin ja painaa ne pohjaan. Helvettiäkö hän välittää idioottimaisesti nauravan siskonsa ajatuksista, kun hän tietää, miten suutun, jos hän on kokonaisen viikonlopun poissa? Minä selviän öistä yksin muutamalla viinilasillisella, mutta sunnuntaiaamu on kirkas ja haluaa minulle pelkkää pahaa.

Julius ilmestyy ovelleni heti, kun kello käy seitsemän. Aurinko on vielä taivaalla, päivät ovat pitempiä eivätkä yöt ole enää mustia. Se saa minut pelkästään levottomaksi. Juliuksella on ruusukimppu matkassaan. En tee elettäkään noteeratakseni sen.

”Sä olet yhä vihainen”, Julius huomauttaa. Niin olen. Idiootti. Ei sitä tarvitse sanoa. Julius nappaa minut ruusukimppu yhä kädessään suudeltavaksi ja pitää minua itseään vasten niin kauan, että kiedon käteni hänen kaulalleen. ”Mä olen nyt tässä. En jätä sua yksin, okei?”

”Okei.” Ääneni on niin pieni, että tuskin kuulen sitä.

”Mä voin tehdä ensi viikolla esseetä täällä sun luona. Olen nyt tässä.”

Painan pääni hänen olkaansa vasten ja annan hänen vain pidellä minua. Julius asettelee kukat maljakkoon ja vie ne keittiön pöydälle. Hän kohtelee niitä yhtä hellästi kuin minuakin, varoo taittamasta niiden lehtiä. Minua itkettää nähdä hänet tällaisena, hänessä ei ole ensimmäistäkään virhettä. Se vain muistuttaa minua siitä, että omat käteni ovat veressä.

”Wille, kulta, mikä tuli?” Silmäni antavat minut ilmi. Julius on jälleen ihollani. En sysää häntä pois, annan itseni hänelle. Hän nostaa minut syliinsä. Hän tekee sen niin helposti, vaikka hänellä on vielä heiveröiset kädet. ”Musta olisi niin ihanaa, jos sä puhuisit mulle… Kerro mulle, mikä on hätänä. Jooko? Vaikka se olisi mitä vain.”

Et sinä ymmärtäisi. Tällainen määrä vihaa ei mahdu minun ruumiiseeni. Ei ole sinun vikasi, että en kestä hellyyttäsi ja pehmeitä sanojasi. Minä pelkään niitä kaikkia.

Pelkään sitä, että Julius rakastuu minuun oikeasti ja jää siihen. Silloin minä haluan häneltä koko maailman. Ehkä haluan jo nyt, kun pelkät ruusutkin aiheuttavat minussa tärinää. En pysty katsomaan niitä. Hän tuo ruusuja, mutta hän ei jää. Kukaan ei koskaan jää.

”Mä tiedän, että sä pystyisit siihen. Mä haluaisin niin kovin kuulla, mitä sä koet.”

Minä voisin kertoa, mutta se ei auttaisi mitään. Olen jo ylittänyt rajan hänen kanssaan. Minulla on jo hänen vertaan käsissäni. Sen jälkeen en pysty kävelemään toiseen suuntaan, vaikka haluaisin. Kaikki, joilta haluan hivenenkin enemmän kuin hetken ihollani, saavat minut pohjimmiltaan vain suunnattoman vihaisiksi.

Julius painaa suudelmia kaulaani. Olen kieltänyt itseäni haluamasta niitä. Hän on jo osoittanut kaikki merkit jäämisestä – hän tuo minulle kukkia, hän jää viereeni iltaisin. Hänellä on minun avaimeni ja olen tavannut hänen perheensä. En tee sellaisia asioita, koska ne tuovat ihmiset lähemmäs enkä minä kestä heidän lämpöään. Haluan heidät etäisinä, he saavat vain ihailla sädekehääni, sen he osaavat parhaiten. Sen lähemmäs minä en osaa heitä päästää.