Luku 23 (Julius)
Me olemme olleet yhdessä puolitoista vuotta, kun minä alan ymmärtää, että en enää näe värejä. Maailma on alkanut hiljalleen haalistua. Minun elämäni sijoittuu tarkasti määritellylle akselille, jonka osaan ulkoa. Joskus mietin, mitä vastaisin, jos joku sukulainen kysyisi, miten yliopistoni on alkanut. En osaisi vastata sellaiseen. Kurssit tuntuvat kaukaisilta, ne sekoittuvat harmaaseen hyhmään, josta en ole enää aikoihin saanut selvää. Minä tarvitsen terapiaa. En voisi mennä terapiaan, koska en voisi tehdä sitä Wilhelmiltä salassa.
Wilhelm sanoo, että minä en oikeasti rakasta häntä, mutta minusta tuntuu, että se on ainoa asia, jonka enää tiedän todeksi. Sitä minä toistelen mantrana silloinkin, kun kaikki muu on jo hukkunut harmauteen. Tiedän, millaisen reaktion saisin, jos ehdottaisin pariterapiaa. Ei Wilhelm pahimpina päivinään suostu edes puhumaan meistä seurustelevana parina. Silti hän palaa minuun aina.
Kun unohdan Veeran syntymäpäivän, minä päätän jättää Wilhelmin. Se on ensimmäinen kerta koko suhteemme aikana, kun minä konkreettisesti ymmärän, etten ole enää oma itseni. Minä en ole koskaan unohtanut läheisten merkkipäiviä. Muistan jopa Veeran vanhan Volvon hankintapäivän edelleen, koska meillä oli tapana juhlia sitä säännöllisesti.
Minä en ole ihminen, joka unohtelee asioita.
Jos minulta kysyttäisiin, miksi seurustelen Wilhelmin kanssa, vastaisin luultavasti jotakin hänen karismastaan ja hehkuvasta aurastaan. Rakastuin pinnallisiin asioihin hänessä. Sellaisia ihmiset haluavat kuulla. Tosiasiassa minä rakastan sitä, kun hän potkittuaan minua kylkiluihin käpertyy viereeni pörrömatolle kuin haavoittunut peuranvasa. Rakastan sitä, kun hän itkee minua vasten suihkussa, kun vereni valuu viemäriin. Rakastan sitä, kun hänen ilmeensä täyttää kauhu aamuisin, kunnes hän näkee minut ja rauhoittuu.
Minun Wilhelmini ei ole se Wilhelm, joka hymyilee kliinisesti ruokalassa ja opiskelijatapahtumissa ihmisten ympäröimänä. Olen hiljalleen alkanut uskoa, että se Wilhelm ei ole Wilhelm laisinkaan. Se on luotu kuva, jota hän ylläpitää, koska sen alla ei ole mitään, mitä hän haluaisi kenenkään näkevän.
Olen ajatellut erota viestillä, mutta kun katson keittiössä opiskelevaa Wilhelmiä ja hänen kapeaa selkäänsä, tajuan, että en koskaan voisi tehdä hänelle niin. Me olemme jättäneet liikaa toisiimme, tai ehkä minä häneen, ehkä aina vain minä häneen.
”Wilhelm. Mä haluaisin puhua yhdestä jutusta.”
Sormeni sivelee marmorista keittiöntasoa. Miten voisin koskaan jättää sen tänne? Nämä tuoksut, tuon ikkunan, josta näkee koivujen heleät lehdet keväisin?
Wilhelm reagoi vain ynähtämällä.
”Mä olen miettinyt meitä.” Nielaus. ”Mä rakastan sua ja sun kanssa olemista, mutta mä olen huomannut, että olen alkanut muuttua.”
Minä en tiedä, voinko sanoa niin. Jokainen sanani on tikari, syytös, mutta Wilhelmissä ei hievahda edes hänen katseensa, joka skannaa oppikirjaa.
Sanoja vain tulee minusta. En kerro pelosta, koska sitä ei ole, mutta kenties hän silti ymmärtää pohjimmiltaan vain sen. Ehkä muut ennen minua ovat pelänneet häntä. Wilhelm nousee ylös ja katsoo minua.
”Sä haluat pois, koska sä pelkäät mua.”
Kulta rakas. Minä en koskaan –
Mutta olisiko se valhe? Oli aika, jolloin pelkäsin hänen vihaansa, koska en ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Osasin vain olla hellä.
”Kaikki aina haluavat pois, kun näkevät, millainen mä olen, mähän sanoin sulle. Mä sanoin sulle, että sä et rakastaisi mua, jos tietäisit, ja nyt sä seisot siinä enkä mä näe sussa enää vähääkään lempeyttä. Sä haluat pois ja sä vihaat mua, niin, sä vihaat mua, sun täytyy vihata.”
”Rakas, en mä vihaa –”
Punaista. Koko maailma hukkuu, ääret katoavat, on vain punaista. En enää tiedä, miten selittäisin jäljet kasvoissa. Annan itseni unohtua ja tiedän, että en ajattelisi tätä, kun kaikki on ohi.
Herään aamulla kädet tiukasti Wilhelmin ympärillä. Hänen hengityksensä on aina tasaisinta silloin, kun nukun aivan kiinni hänessä enkä päästä häntä ajelehtimaan kauemmas yön aikana.
Minä en jättäisi häntä tänäänkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti