Luku 29 (Julius)
”Siis se sen vittu oli niin kireä…”
Minä olen aina ajatellut, että tietyissä opiskeluporukoissa ei todella olisi niin misogynistista väkeä kuin väitetään, mutta kun istun baarissa sekalaisessa opiskelujoukkiossa, todistan itseni vääräksi. Ainoa, jonka tunnen porukasta, on Lauri, joka juttelee kauppiksen miehille kuin olisi aina tuntenut heidät.
Tällaisina hetkinä mietin, mihin oikeastaan samaistun mieskulttuurissa. Minun on vaikeaa löytää kosketuspintaa porukoissa, joissa keskustelunaiheet pyörivät naisten ja salilla käymisen välillä. Kuvittelin joskus, että sellainen on täysi myytti, eiväthän ihmiset todella ole niin käveleviä kliseitä, mutta opiskeluporukat ovat osoittaneet sen räikeästi vääräksi.
Laurilta tällaiseen joukkoon solahtaminen sujuu luonnollisemmin. Hän osaa taputella olkaan ja nauraa oikeissa kohdissa.
”Ja siis, se sen eksä on kuulemma homo. Vitun hullua, se ei musta kyllä yhtään näytä ruskean reiän ritarilta –”
Nousen pystyyn. Puhuja on yksi minulle tuntemattomista kauppispojista. Leveä, hölmö hymy ja lyhyeksi kynitty ruskea tukka. Haalarimerkeissä lähestulkoon loukkaavia vitsejä.
”Bro, mikä sulle tuli?”
”Mä olen biseksuaali.”
Lauri vilkaisee minua saman tien. Lähdetäänkö? hänen katseensa kysyy.
”Okei?” Poikaporukka purskahtaa nauruun. ”Selvä, onnea?”
”Mä en tiedä, miksi teidän tarvitsee puhua erilaisista ihmisryhmistä noin, mutta mä en jaksa tällaista bullshittiä”, annan tulla, vaikka sillä ei ole merkitystä. ”Ette te naisten kuullen puhuisi niistä noin, joten miksi täällä täytyy? Pitäkää kivaa, ei tällaista jaksa katsella.”
Kuulen pelkästään defensiivistä ja mukahuvittunutta sanahelinää. Nappaan laukkuni ja painun helvettiin. Lauri saa tulla mukaani tai olla tulematta.
”Julius! Hei, camoon!”
”Älä yritä, mä en nyt jaksa mitään äijäbullshittiä, pliis”, sanon, kun Lauri ehtii juosta minut kiinni.
”Mikä brouskilla on?”
”En jaksa nyt mitään tällaista vihamielistä paskaa”, huokaan.
”Onks sulla kaikki ihan hyvin?”
”Ei, mutta vaikka olisikin, en mä silti jaksa tuollaista puhetta mistään ihmisryhmistä.”
”Joo, mutta sä et ole ennen ollut noin kireä. Mikä on?”
Lauri tietää Wilhelmistä. Hän ei ole koskaan kommentoinut tilannetta sanallakaan. En tiedä, mitä hän ajattelee siitä. Sillä ei ole minulle merkitystä, mutta olen silti varpaillani. Lauri ehdottaa siirtymistä hänen luokseen, ja juuri nyt se tuntuu ainoalta siedettävältä vaihtoehdolta.
Laurilla on pieni opiskelijayksiö tylsimmällä harmaalla sisustuksella koskaan. Hän on ylpeä siitä, että persoonallisin asia hänen kodissaan on kaikki ne tennissukat, joita hän on jättänyt milloin minnekin nurkkaan.
”Noniin, loverboy, anna tulla”, Lauri sanoo ja oikoo selkänsä harmaalle sohvalleen. Istun epämukavasti pienellä nojatuolilla. ”Me ei olla puhuttu selvästikään tarpeeksi siitä sun miehestäsi. Kerro mulle, öö, oikeastaan kaikki.”
Hän on aina yhtä estoton. Laurin kaltaiset ihmiset ovat selkeitä. Laurille ei ole olemassa tabuja, hän lähestyy kaikkea rento virne kasvoillaan. Laurille voin puhua kaikesta niiden oikeilla nimillä, ja hän vain tuijottaa minua silmät suurina ja nyökkäilee. Tiedän, ettei hänellä ole mitään käsitystä miesten välisistä suhteista, korkeintaan jotakin stereotypioihin nojaavaa, ja ehkä juuri siksi hänelle on helppo puhua.
Minä kerron rakkaudesta. Siitä, kuinka sulin Wilhelmiin kiinni enkä osannut enää ajatella elämää ilman häntä. Minä kerron väkivallasta. On paljon asioita, joita en tule kertomaan koskaan kenellekään. Silti kerron siitä, miltä tuntui tottua leijuvaan kivun uhkaan jokaisessa päivässä. Ensimmäistä kertaa koskaan näen Laurin järkyttyneenä. Hän on aina tuntunut minulle ihmiseltä, jota ei järkytä mikään.
”Yhtä juttua mä en tajua”, Lauri keskeyttää minut. ”Jos se oli sulle todella tuollainen, miksi sä ikävöit sitä edelleen niin paljon?”
Hymyilen. Kaikki miettivät aina samaa. Frida ei ole koskaan käsittänyt, miksi Wilhelm on minulle niin kallis.
”Koska mä rakastan sitä.”
Laurin kulmat kurtistuvat. Saatan nähdä, kuinka hän prosessoi eikä siltikään käsitä. Tällaiset asiat ovat liikaa hänen maailmassaan. Samaan aikaan ei voi tuntea monenlaisia erilaisia, keskenään risteäviä tunteita yhdestä ihmisestä.
”Haluaisitko sä siis edelleen olla sen kanssa?” Lauri kysyy ja ristii kätensä. Nyökkään. ”Miksi? Etkö sä pelkää, että se löisi sua uudelleen?”
”Tottakai. Jollakin tavalla kyllä.”
”Mistä sä siinä oikeastaan tykkäät? En halua vähätellä sun fiiliksiä, onhan se selvää, että tunnet noin, kun toinen on hengittänyt sun niskaan, mutta…” Lauri haroo tukkaansa ja huokaa. ”Mietin vaan, mikä tavallaan on se juttu siinä ihmisenä, joka saa sut ajattelemaan siitä noin.”
Lauri on ensimmäinen, joka kysyy sitä suoraan. Hätkähdän. Soperran jotakin niistä hetkistä, kun Wilhelm tuntui heiveröiseltä kuin lapsi, mutta se on liian intiimiä, minun ei kuulu antaa sitä kenellekään katsottavaksi.
Laurin kulmat kurtistuvat.
”Mutta eihän toi ole mikään syy”, Lauri tokaisee.
Kallistan päätäni.
”Siis säälistäkö sä sen kanssa olit? Sitäkö se vaan oli? Julius, siis kun musta kuulostaa, että sä et yhtään itsekään tiedä, minkä takia sä jäit sen kanssa yhteen. Sä et ole vastuussa siitä, se on aikuinen mies.”
”Mutta kun…”
”Mä oikeasti suosittelisin sulle terapiaa. Mä en ole oikea ihminen puhumaan tästä eikä ole kukaan muukaan sun kaveri tai vastaava. Mulla ei riitä mitkään aivosolut tällaiseen, en ole tarpeeksi fiksu, mutta damn, sä tarttet apua, sen verran mäkin tiedän. Tossa on sulla sellainen cocktail käsillä, että huh.”
Vihaan tunnustaa, että hän on oikeassa. Kaikki ovat, mutta minun on vaikeaa katsoa sitä silmiin, kun jokin sisälläni huutaa muuta. Jään tuijottamaan käsiäni. Tiedän, että Lauri katsoo minua yhä. Vedän syvään henkeä.
En tiedä, ketä minä pakoilen. Ehkä kaikkein eniten minua itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti