Luku 20 (Julius)
Minun esseestäni puuttuu vielä puolitoista sivua, kun huomaan, että jokin Wilhelmissä muuttuu. Hän on istunut koko illan keittiön puolella ja lukenut omia kurssimateriaalejaan. Hän on sytyttänyt kynttilöitä pitkin asuntoa ja laittanut ruokaa uuniin. Tunnelma enteilee kiihkeää iltaa, mutta jokin muuttuu sekunneissa. Huomaan sen heti.
”Wilhelm? Onko kaikki okei? Mä ajattelin vielä grindata tän esseen loppuun, sen palautuspäivä on perjantaina. Multa ei puutu enää paljoa.”
Hän kävelee olohuoneen puolelle hitaasti. Wilhelmillä on läpinäkyvä pitsipaita ja korkeavyötäröiset mustat housut. Tällaisiin asuihin hän pukeutuu usein kotonaan. En ole koskaan nähnyt Wilhelmiä missään kasuaalissa. Wilhelm ei katso minuun päin. Hänen liikkeensä ovat korostetun hitaita. Yritän viestiä, että mitään hätää ei olisi, hän voisi vaikka käpertyä viereeni siksi aikaa, kun kirjotan esseetä.
Isku tulee tyhjästä. En näe sen tulevan. Tietokone kaatuu, maailmani keinahtaa ympäri enkä enää tiedä, mitä tapahtuu. Jokin rusahtaa niin lujaa, että kuulen sen, vaikka päässäni kohisee. Adrenaliini räjähtää ruumiiseeni. Hetkeksi maailma vain hämärtyy laidoistaan. Kipu saa sen muuttamaan muotoaan.
Haukon henkeäni lattialla. Se on ensimmäinen asia, jonka selvästi tiedostan iskun jälkeen. En saa suuutani auki, lamaannun jälleen paikoilleni. Yritän lausua hänen nimeään, mitä tahansa, joka sitoisi minut tähän hetkeen, mutta maailma on kaukana enkä minä saa happea.
Tietokoneeni on rikki. Olen varma, että kuulin sen säpälöityvän. En ole varma, olenko ehjä itsekään. Suussani maistuu metalli, käteni tärisevät hallitsemattomasti. Jostain tulee vielä yksi isku, joka sysää minut vasten pörrömattoa. Lasinen sohvapöytä pelottaa minua, sen kova lasipinta on liian lähellä päätäni. Ehtisin vielä suojata kasvojani, mutta kehoni ei toimi, en kykene liikkumaan.
Tänään Wilhelm ei huuda.
Minä toivon, että hän huutaisi. Se tekisi tästä todellista. Nyt olen vain minä ja kipu, jolle ei piirretä rajoja. Se täyttää kaikki ääreni, sotkee ne, enkä minä enää tiedä, kuka minä olen.
Wilhelm istuu keittiön korkealla jakkaralla. Hänellä on vesilasi kädessään, mutta hän ei ole ottanut siitä ensimmäistäkään siemausta. Lasissa ei ole huulipunajälkiä. Nousen istumaan. Erotan tietokoneeni kauempaa. Sen näyttö on taittunut irti näppäimistöstä. Palasia on pitkin lattiaa. Käteni tärisevät, kun yritän kammeta itseäni pystyyn. Kohtaan Wilhelmin katseen. Hän näyttää vauhkoontuneelta eläimeltä. Etäisyys välillämme ei ole pitkä, ja silti jokainen askel huojuttaa jotain minussa. Tiedän, että se ei johdu siitä, että minuun sattuu. Se johtuu hänestä.
Wilhelm istuu korkealla tuolillaan ja tärisee enemmän kuin minä. Kiedon käteni hänen ympärilleen. Hän jää hervottomana roikkumaan kaulaani. Poskeeni sattuu, käsivarttani jomottaa, mutta en päästä irti hänestä.
”Auta… auta mua…” hän itkee minua vasten. Jokin sisälläni murenee alati pienempiin osiin. En saa palasia enää kasaan.
”Kulta rakas… Sä tarvitset ammattiapua. Mä en voi auttaa sua. En tän enempää.”
”Älä jätä mua…”
”En tietenkään. Mä olen tässä.”
Wilhelm ottaa kasvoni käsiinsä ja tuijottaa minua pitkään. Hänen peukalonsa silittää sen puolen poskea, johon ei ole vielä muodostunut mustelmaa. Kunpa minä tietäisin, mikä hänellä on hätänä. Unohdan kaikki tekosyyt, joita olen itseni antanut kuvitella. Humala. Vappu. Omat tekoni, kaikki se pieni ärsyttävä, joka saa jonkin kytemään hänen katseessaan. Ei, Julius. Se on hän. Tämä on lähtöisin hänestä.
Wilhelm vie minut kylpyhuoneeseen paikattavaksi. Hän tekee sen niin tottuneesti, etten voi olla ajattelematta, montako kertaa hän on aikaisemmin istunut tässä puhdistamassa miesten haavoja. Wilhelm toimii täysin hiljaa. Hänen olemuksessaan on jotain luovuttanutta. Minun ei kannattaisi yrittää puhua hänelle enää mistään.
Koneen palasia on levinnyt pitkin olohuoneen mattoa. En tiedä, mistä aloittaa. Istun pörrömatolle ja tuijotan siihen sotkeentunutta verta. Hetken minun on mahdoton käsittää, että se on todella minusta lähtöisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti