Luku 33 (Wilhelm)
Anteeksianto on käsittämätön asia. Miten ihminen voi säilyä kaiken jälkeenkin niin hellänä, että antaa anteeksi murtuneet luut ja valvotut yöt. Minä en silti halua tulla ”paremmaksi ihmiseksi” hänen vuokseen. En usko sellaiseen. Jos ja kun minä teen valinnan muuttua, minä teen sen, koska en halua enää olla tällainen.
Julius on kietonut kätensä ympärilleni. Hän silittää vatsaani pehmeästi ja painaa kevyitä suudelmia niskaani.
”Mikset sä koskaan näe sun porukoita?” Kysymys vain putoaa hänen huuliltaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntuu absurdilta, etten ole koskaan puhunut hänelle mitään. Tartun häntä tiukasti kädestä.
”Ei ne koskaan kysy”, sanon. ”Ne tykkäsi aina mun siskosta enemmän enkä mä jaksa esittää enää aikuisena, että niiden välinpitämättömyys ei satuttaisi mua.”
”Kerro enemmän tuosta.”
Huokaan. Voisin kertoa hänelle, kuinka lapsuuteni oli traumaattinen ja sen vuoksi olen hakannut häntä pitkin lattioita, mutta ei se pidä paikkaansa eikä se ole oikeutus. Minä olen rikkaan perheen kakara, minä tässä olen se etuoikeutettu, jonka pitäisi pysähtyä ajattelemaan omaa toimintaansa.
”En mä tiedä, mitä mä kertoisin. On mua rakastettu, on mun kanssa oltu. Mä vain olen tottunut siihen, että jään katveeseen.”
”Mistä se kumpuaa, että sä haluat niin paljon rakkautta?”
”Äh, tämä menee ihan selittämiseksi. En mä usko, että tällaisen pohtiminen todella auttaa.”
”Kulta rakas, tottakai se auttaa. Kerro vain.”
Minä vihaan kädenlämpöistä psykologiaa siitä, kuinka olen jäänyt etsimään lapsuudessa vaille jäämääni rakkautta muualta. Juliuksen täytyy itsekin tietää, etteivät sellaiset tyhjänpäiväiset selitykset todella auta ketään.
”Kukaan ennen sua ei ole rakastanut mua oikein”, kuiskaan ja ääneni on niin pieni, että se tärisee. Kukaan ennen Juliusta ei katsonut noin. He halusivat omistaa heille tarkoin räätälöimäni mielikuvan minusta. Julius katsoi nopeasti sen ohi. Sitä minä pelkäsin. Lempeyttä, jonka hän kohdisti johonkin todelliseen minussa. Miten voi samanaikaisesti haluta jotakin enemmän kuin mitään ja silti pelätä sitä niin, että on valmis satuttamaan toista sen vuoksi?
”Sä olet aina ollut niin yksin.” Suudelma niskaani.
”Olen, mutta en mä sen vuoksi mikään raukka ole. Olen aikuinen mies ja mun olisi pitänyt osata prosessoida mun tunteitani sen sijaan, että sysäsin aina niistä vastuun muille. Mussa velloo edelleen jotain tosi pelottavaa, josta mä en saa kiinni. Pelkään, että musta olisi vielä lyömään, ei se ole mennyt vielä ohi.”
”Mitä sä yleensä ajattelet silloin, kun sä haluat lyödä?”
Punaista. Punaista punaista punaista.
”Mua vaan pelottaa. Musta tuntuu, että sä lähdet.”
”Sä olet lyönyt muitakin kuin mua, etkö olekin? Ajattelitko sä silloinkin, että ne ei saa hylätä sua?”
Tuntuu käsittämättömältä puhua siitä ääneen. Minä. Lyömässä ihmisiä. Räpyttelen silmiäni ja yritän hengittää. Olen puhunut tästä kaikesta kymmeniä kertoja terapiassa, mutta Julius on eri asia, Julius on kaikki se, mitä kohti kävelen.
Minä olen aina halunnut vain sädekehän, jota muut voivat kiillottaa puolestani. Sellaisina minä heistä pidän – etäisinä ja kaukaisina. Minun ei tarvitse antaa heille itseäni, koska kun teen niin, minä palan, kaikki minussa hajoaa. Mitä enemmän heitä rakastan, sitä enemmän heiltä haluan ja sitä nopeammin tajuan, että he eivät voi koskaan sitä minulle antaa. Siksi minä vihaan heitä jo ennen kuin he ehtivät lähemmäs.
Julius kuuntelee eikä tuomitse mitään kuulemaansa. Minä vain tiedän sen, vaikka hän ei sanokaan mitään. Hän on aina katsonut minua suoraan.
Julius vilkuilee minua jo toista tuntia kulmiensa alta siihen malliin, että hän haluaa sanoa jotakin. Tiskatessaan hän nojaa hetkeksi pöydänreunaan eikä katso minuun suoraan avatessaan suunsa.
”Mua kysyttiin illanistujaisiin baariin.” Hän sanoo sen kuin se olisi suuri synti, jota hänen on täytynyt pitää piilossa minulta. Nyökkään. Minulla ei ole vähääkään sellainen olo, että tahtoisin päästää hänet pois, mutta nämä kai ovat sellaisia tilanteita, joissa minun viimein pitäisi opetella joustamaan.
”Joo.”
”Olisiko se okei?”
”Mun mielestä meidän pitäisi hiljalleen päästä siihen pisteeseen, että sun ei tarvitsisi kysyä multa – mikä tarvitsisi siis varmaan sitä, että mä onnistuisin vakuuttamaan sut siitä, etten aio käydä sun kimppuun näinä hetkinä.”
Julius on hymyilevinään, mutta ilme on pelkkä uupunut irvistys. Edes hän ei aina pysty esittämään, että kaikki on kunnossa. Joskus minun tekisi mieli kysyä häneltä, miten me koskaan saisimme tätä toimimaan, mutta sitten muistan, että minun tehtävänihän se on.
Kävelen hiljaa Juliuksen vierelle ja painan pääni hänen olalleen. Hän rapsuttaa minua niskasta. Tällaisina hetkinä minä tiedän, ettei meidän tarvitsisi sanoa mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti