Sali. Yleisö. Kohdistinvalojen ja pölyn haju, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Lava on minun, jalkani tuntevat tämän sävelkulun. Annan itseni musiikille. Kehoni toimii kuin riivattuna, liekki polttaa jalkapohjissani.
Minussa palaa liekki, jonka te olitte vähällä sammuttaa. Minä en välittäisi, vaikka se roihuaisi niin, että kaikki, mihin kosken, palaisi. Minä otan tämän salin mukanani, kun lähden, tämä kaikki on minun enkä anna tästä mitään teistä kenellekään.
Olen tottunut siihen, että kaikki vain ottavat ja ottavat ja ottavat. Minä en ole kuten veljeni, en osaa hymyillä typeränkilttiä hymyä silloin, kun muut iskevät puukkonsa selkääni. Kaikki täällä ovat vain haaskalintuja, jotka odottavat sopivaa hetkeä raadella sen, mitä minun loistostani jää jäljelle. Kun te katsotte minua, te ette todella katso minua ja menestystäni, vaan te toivotte olevanne paikallani. Sitähän me ihmiset haemme tästä maailmasta; hetkeä parrasvaloissa, edes yhtä häviävää sekuntia.
Minä en ole kuten veljeni. Kun minuun sattuu, kukaan ei tiedä sitä. Minä vetäydyn piiloon enkä anna kenenkään katsoa siitä. Ehkä olen yhtä tekopyhä kuin pikkuveljeni, kun hymyilen silloin, kun haluaisin huutaa päin naamaa, että minuun sattuu, ja se on teidän syytänne, teidän, kuuletteko. Mutta sitä te ette minusta saa.
Te saatte vain tämän hehkun, kun lavan valot sytytetään ja liekkini roihahtaan.
Se on minun, minun, minun, minun ansaitsemani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti