Rukous

Sirna

Pellolla tuulee. Taivas riippuu raskaana viljapellon yllä kuin pyrkisi lasketumaan olkapäilleni. Tänään taivas ei tahdo hyvää, tunnen sen joka hengenvedolla, anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme –

Taivas on hiljaa, kun minä huudan. Painun polvilleni sen alle ja niillejotkaovatmeitävastaanrikkoneet huudan. Jalkoihini sattuu, keuhkoja polttaa. Ei ole ketään, kenelle antaa anteeksi, koska minä en anna eivätkä he ymmärtäisi, he sanovat olevansa Jumalan kuva ja he ovat vääriä, he sanovat minua synniksi mutta minä olen elossa enkä minä en tahdo pelätä taivasta, joka ei itke.

Tuuli

Esra

Enolla on tapana ottaa minua ranteesta kiinni, kun häntä pelottaa. Hän pitää siitä kiinni kuin kepistä, ei koskaan kovin tiukasti, mutta silti siten, että hänen kyntensä jättävät jäljen ranteeseeni. Näen sen aina, kun rukoilen. En pidä siitä. Se saa minut ajattelemaan enoa.

Eno sanoi minulle kerran, että Jumala itkisi, jos näkisi minut. Kysyin, eikö hän sitten näe, eikö hänen juuri kuuluisi nähdä kaikki, mutta eno ei sanonut mitään. Hänen hengityksessään haisi edellinen ilta ja hänen kätensä oli niljakas ja lämmin.

Pellolla on tänään hiljaista. Vain tuuli laulaa laulujaan, mutta siitä minä pidän, se saa minut muistamaan siskon. Kun muistan hänet, muistan asunnon, jossa vetää talvisin ja jonka ikkunalaudalla on enkelipatsaita ja muutama muumiesine, ne eivät ole koskaan sopineet äidin mielestä yhteen, maallinen huvi ja taivas. Silti siellä ne ovat tälläkin hetkellä. Tuuli puhaltaa lujempaa ja minä kuiskaan sille salaisuuden. Tiedän, että se osaa pitää sen, se on pitänyt ennenkin.