sunnuntai 1. marraskuuta 2026

Junassa

Kiri naputtaa pitkällä lilalla kynnellään junan penkin kaidetta. Tasainen naputus katkaisee vaihtuvien maisemien harmonian, mutta en keksi oikeita sanoja kertoa Kirille siitä. Olemme kulkeneet pitkän matkan pelkän pellon keskellä. Avarassa tilassa on jotain rauhoittavaa. Sydämeni on pomppinut koko matkan niin, että tunnen säikeiden kieppuvan levottomina joka puolella kehoani. Vain tappavan tasainen utuinen peltomaisema saa mieleni olemaan nytkähtämättä väärille urille.


“Sä mietit jotain”, Kiri sanoo ja keskeyttää viimein naputuksensa. Muuten hiljaisessa junassa yksittäinen napsahdus tuntui vasaraniskulta.

“Joo kai”, mutisen.

“Sä oot ollut ihan hiton rohkea, kun lähdit.”

“Älä pistä mua katumaan tätä.”

“En tietenkään. Me löydetään Riko vielä.”


En voi sanoa Kirille, että en minä hänen räkänokkaveljensä vuoksi lähtenyt. Minä lähdin, koska Kirin silmät ovat alkaneet tuikkia tavalla, joka saa säkeeni kipristelemään ja kiertymään hankaavalle mutkalle.


Olen aikeissa avata suuni, kun jokin meidän oikealla puolellamme rojahtaa melkein päällemme. Minulta kestää pitkään tajuta, että kyseessä on toinen ihminen. Kiristä pääsee kiljaisun ja henkäisyn välimuoto, kun joku rojahtaa hänen jalkojensa päälle.


Kaatuja kompuroi itsensä ennätysajassa ylös. Meitä katsovat aaltojen vaalean kuohun sävyiset sinisilmät, niin kirkkaat, että ne tuntuvat miltei epätodellisilta. Pojan tukka on kuin variksenpelätillä, vehnänvaalea ja joka puolelta pöyhössä.


“Sori, mää en kattonut yhtään eteeni”, poika takeltelee. Hänessä on jotain samaa kuin Kirin kadonneessa pikkuveljessä; samanlaiset hontelot peuran raajat ja eksyneen pikkueläimen katse. Hänen täytyy olla Rikon ikäluokkaa.

“Sattuiko suhun?” Kiri kysyy pehmeällä kiurunäänellää sen sijaan, että syyttäisi poikaa mistään. Minun tehtäväkseni jää tuijottaa silmät suurina tyyppiä, jonka kompastuminen lähetti sydämeni hätäkierrokselle. Nyt se kuvittelee juoksevansa maratonia, niin lujaa se rummuttaa.

“Ei sattunu. Sori. Moi.”

Vehnätukkainen poika singahtaa seuraavaan vauhtiin sellaisella nopeudella, että hetken epäilen onko hän todellinen laisinkaan. Katsomme Kirin kanssa pöllämystyneinä toisiamme.


“Mitä just kävi?”

“Mä en todella tiedä. Kai se vaan kaatui. Sä taisit säikähtää”, Kiri hymähtää ja kääntää koko torsonsa minuun päin. En ole ehtinyt toipua vielä pojan aiheuttamasta hätkähdyksestä kyetäkseni vastaanottamaan Kirin lempeän auran. Kun hän on kääntyneenä suuntaani hänen koko olemuksensa tuntuu säkenöivän valoaan minuun.

“Hei. Sä näytät oikeasti kauhistuneelta. Saako koskea?”

Nyökkään. Rakastan sitä, että Kiri kysyy aina. Niin moni ihminen on nähnyt minut paniikissa tai vain hivenen poissa tolaltani ja tullut heti kädet ojossa halaamaan. Joskus pystyn nielemään siitä aiheutuvan kipristelyn ja vaarantunteen kehossa, mutta useimmiten vain sysään toisen pois niin kauniisti kuin osaan.


Kirin sormuksin koristeltu käsi silittää olkaani koko sen mitalta. Mustan samettipaitani kangas rypistyy, mutta se ei haittaa. Kiri tietää, että minua pitää koskettaa lujaa ja tiukasti, kun hätä on vähällä singota minut toisiin todellisuuksiin.


Vasta usean minuutin silityksen jälkeen huomaan varjon Kirin kasvoilla. Hän katsoo ohitseni ulos ikkunasta. On alkanut jo hämärtää, valo kerii itseään pois yön tieltä.

“Tuliko sulle siitä pojasta mieleen Riko?” arvaan.

Kiri nyökkää.

“Hei”, sanon ja tartun kömpelösti Kirin kädestä, “me löydetään sun veli. Säikeet näyttää meille tien. Usko mua.”

Hymy tapailee muotoan Kirin huulilla, kunnes lopulta asettuu uomiinsa. Tunnen hänen säikeittensä tasaantuvan rytmin. Ne eivät enää tempoile kiihkeinä joka suuntaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti