Sudensilmät: luku 1

Luku 1: Aamunkoittona

Käytävässä haisi vanhalle, eltaantuneelle päivälliselle ja rotanmyrkylle. Suvun vanha tyrmä oli täynnä väsyneitä, itseensä kyllästyneitä vankeja, jotka eivät enää piitanneet siitä, miltä käytävällä haisi. Rouva Aelion, joka hyvin harvoin itse vaivautui tyrmään astumaan, kuitenkin nyrpisti nenäänsä ja vei nenäliinan kasvoilleen peittääkseen kuvotuksensa.

”Ha, ei ole rouva tainnut tottua elämään”, yksi vangeista huomioi saaden rouva Aelionin kiristämään tahtiaan. Hän ei auktoriteetistaankaan huolimatta jaksanut kiinnittää sen suurempaa huomiota häntä puhutelleeseen vanhaan miesvankiin.

 

Käytävän päässä oli ovi, ja oven takana oli maailma. Niin hän halusi ajatella.

Sinne oli vangittu hänen oma poikansa, Mercury, ja vangitsemiselle oli syy. Poika oli syntynyt erityisenä, ja sitä erityisyyttä tulisi vaalia.

Ovi narisi avautuessa aiheuttaen rouvalle kylmiä väreitä. Hän sitten vihasi käydä täällä siitäkin syystä, että paikka itsestään karmi häntä. Pojasta puhumattakaan.

Mercury istui sängyllään silmät sidottuina, valkoiset hiukset hartioille laskeutuen ja rystyset verisinä. Hän oli jälleen lyönyt käsiään seiniin.

”Mercury, äiti tässä.”

Poika ei vastannut. Häneen ei saanut yhteyttä, ei, vaikka silmäsidettä ei olisikaan.

”Mercury, äiti tuli tuomaan sinulle hyviä uutisia.”

”Tiedän ne jo.”

”Et tiedä. Et näitä.” Rouva hymyili, kun oli saanut poikansa puhumaan.

”Sinun syntymäpäiväsi on ensiviikolla”, hän jatkoi kätkemättä iloa äänessään, ”ja se tarkoittaa sitä, että olet pian jo neljätoista. Enää neljä vuotta, ajattelepa, neljä!”

”Ei se siihen lopu”, Mercury vastasi kitkerällä äänellä, sormiaan väännellen. ”Ettehän te minua täältä päästä senkään jälkeen.”

”No, emme ehkä aivan heti, mutta sinun elämäsi tulee kunnolla alkamaan vasta sen päivän jälkeen, kun täytät kahdeksantoista. Tulet sen jälkeen pääsemään vapauteen, lupaan sen.”

”Minun käsitykseni vapaudesta ei taida olla aivan sama kuin teillä muilla.”

Rouva Aelion asteli poikansa sängyn viereen, kietoi vastahakoisesti kätensä tämän laihan kehonsa tueksi ja silitti tätä. ”Ssh, kulta, saat sinä vielä elää, usko minua. Tämä kaikki tapahtuu, koska olet erityinen, kyllähän sinä sen tiedät.”

Erityinen. Sana kaikui Mercuryn korvissa myrkyttäen niitä sisältä, hänestä tuntui, ettei kestäisi kuulla sitä enää kertaakaan. Erityisyys olisi jollekulle merkinnyt siunausta, mutta Mercurylle se oli kirous, joka eristi hänet muista. Polttomerkki iholla, myrkyllinen sana kielellä.

”Mercury.” Rouva Aelionin ääni oli väsynyt, tämä tuntui olevan vain yksi epämieluisa asia, joka piti hoitaa pois. Oli se sitten oma poika tai ei. ”Mercury, eräs toinenkin haluaisi puhua sinulle.”

”Lindrikö?” Lindri, Mercuryn kahta vuotta vanhempi pikkuveli kävi vierailulla ainoastaan päiväsaikaan, sillä hänen silmänsä olivat päivätyyppiä. Mercuryn silmäside oli sidottu kiinni yötyypin voimilla, joten Lindri ei voisi vahingossakaan auttaa veljeään irti siteistä. Yösilmät toimivat vain yöllä, päiväsilmät päivällä.

Äiti ei vastannut pojalleen, hän asteli tyynesti pois huoneeksi kutsutusta vankilasta ja antoi toisen poikansa astella sinne hänen sijastaan. Lindri oli paljon parempi käsittelemään helposti särkyväistä Mercurya, ja rouva Aelion oli pelkästään iloinen, ettei hänen tarvinnut viettää huoneessa enää hetkeäkään.

Huoneeseen astellut Lindri oli veljeään lyhempi ja heiveröisempi, vaikkei Mercurykaan ollut vahvinta sorttia. Kumpikin veljeksistä omisti suorat, valkoiset hiukset ja terävän nenän. Mercuryn hiukset olivat pitemmät ja Lindrin nenä terävämpi. Kumpikin näytti lasiveistokselta, kauniilta ja herkältä.

”Hei”, Lindri vaivautui tervehtimään, vaikka tiesi, ettei veli vastaisi. Hän istahti sängylle ja tuijotti hetken isoveljensä punertavia rystysiä. Hetken harkinta-ajan jälkeen hän kosketti käsillään Mercuryn rikkinäisiä käsiä ja silitti varoen, kuin veli olisi ihmisen sijasta haavoittunut kissa.

Mercury ei vetänyt kättään pois, toisin kuin yleensä. Ehkä hän oli niin turtunut saamaansa merkityksettömään läheisyyteen, ettei hän enää jaksanut pyristellä vastaan. Kuristajakäärme kuristaa nopeammin, jos rimpuilee.

”Minulla on sinulle taas tarina kerrottavana”, Lindri aloitti hiven ylpeyttä äänessään. Hänen lempiasiansa oli kehuskella maailman tapahtumilla, joista Mercurylla ei ollut aavistustakaan. ”Haluatko kuulla?” Kysymys vain lisäsi epämukavuuden painostavaa voimaa heidän ympärillään. Tietysti Lindri kertoisi, vaikkei Mercury haluaisikaan. Se lisäsi pikkuveljen voimaa.

”Tänään koulussa me puhuimme sudensilmistä, minä ja muut”, Lindri aloitti virnistäen. Ja vaikkei Mercury virnistystä nähnytkään, hän kavahti silti taaksepäin. ”Niiden kaikkien mielestä sudensilmät ovat pelkkä myytti, joka on luotu pitämään meidät kuuliaisina pohjoisen kansalaisina. Mieti, Mercury, he eivät tiedä! He elävät kauniissa epätietoisuudessa, kunnes –”

”Kunnes mitä?” Mercuryn ääni oli särkyvää lasia. ”Kunnes sukuni käyttää silmiäni valloittamaan koko Evolin, niinkö? Pidätte minua teurastusta odottavana sikana.”

Lindri ei sanonut mitään, sillä hän ei voinut kieltää. ”Mutta isoveli, sinä olet kaikesta huolimatta etuoikeutettu”, hän lausui epävarmana, ”sillä sinut kasvatetaan täyttämään tärkeä tehtävä. Täyttämään Aelionin suvun tahto! Ihmiset koulussa eivät tiedä, eikä koulu ole koko maailma. Ajattele, kuinka moni muu ei tiedä. Kukaan ei osaa odottaa mitään.”

”Minulle koulu voisi olla koko maailma.” Ääni ei ollut katkera, pikemminkin surullinen. Lindri nousi sängyltä, heilautti kädellään ja asteli ovelle. ”Tylsempää siellä on kuin täällä”, hän sanoi, muttei riittävän vakuuttavasti. Mercury painoi veljensä lähdettyä päänsä alas ja puristi kynnet ihoon.