Luku
32: Sokea piste
On myöhäinen ilta, lunta ei sada.
Ragnar seisoo tuijottamassa alttaria, jonka kuva ei ole muuttunut
miksikään sadassa vuodessa. Yhä samat syyllistävät silmät
muistuttamassa häntä siitä, että hän on itsenpintaisesti
olemassa, ohjailemassa kaikkea. Ragnar on yrittänyt rukoilla
pitkästä aikaa. Hän on rukoillut kaksosten onnistumista ja
ensimmäisen vampyyrin kuolemaa. Kun Anrabasista päästäisiin,
vampyyrikaaoskin saataisiin kuriin. Ragnar tietää sen. Silti jokin
pyhimysten katseissa kertoo hänelle, että hän kulkee väärään
suuntaan.
Kun Ragnar kääntyy, kirkko hukkuu
valoon. Se iskeytyy Ragnarin takaa miltei fyysisenä hänen päälleen.
Ragnar kääntyy, valo täyttää hänet, juoksee suoraan sisään,
on kaikkialla hänessä niin todellisena, että hän valahtaa
polvilleen alttarille ja huutaa. Todellisuus katoaa, hetken ajan on
pelkkää valoa.
Sitten ei mitään. Tyhjä alttari,
sen sivuilta kohoavat korkeat, koristeelliset ikkunat. Suuret salit.
Ragnar vapisee ja vetää henkeä, valo oli hänessä, se näki
kaiken eikä se ollut hyvä. Ei pahakaan. Se vain oli, se levittyi
absoluuttisena kaikkialle kuin olisi yrittänyt kertoa hänelle
jotakin. Ragnar vie kädet korvilleen ja huutaa jälleen, mutta on
kuin jotain jäisi yhä sisälle. Valo on jo nähnyt kaiken, Ragnar
ei pääse pois.
”Mitä sinä haluat minulta?”
Ääni kaikuu korkeissa saleissa.
Ragnar ei ole koskaan ollut lähempänä itsestään irtoamista.
”Jumalani, kerro minulle! Minä olen
pelkkä mies! Pelkkä mies…”
Ragnarin ääni hiipuu, hän vie kädet
kasvoilleen vain havaitakseen kyynelten kastelleen parran. Hän ei
edes tiennyt itkevänsä. Kyyneliä vain putoilee, niille ei voi
tehdä mitään. Ragnar ei nouse ennen kuin kuulee ääniä kirkon
raskailta ovilta.
Ragnar nousee salamana ylös, pyyhkii
silmiään ja toivoo, että valo ei ole jättänyt hänen sisintään
näkyville. Mitä ikinä hänen kokemansa olikaan, ei ollut tästä
maailmasta. Jos se jätti häneen jälkensä, kaikki näkevät sen.
Sisään ei astu tuttu kaksikko,
vaikka Ragnar kuinka rukoili. Neuvoston vanhin ja nuorin seisovat
hyvin puettuina ja suittuina kirkon hämärällä sisäänkäynnillä.
Dorian Havers on vetänyt tummanvihreän viitan harteilleen ja
asetellut niskasta pitenevät ruskeat hiuksensa hyvin. Silti silmät
seisovat keskellä päätä. Ragnarin on hankalaa katsoja muotoja
suoraan. Tuntuu, että kaikki on epäselvää ja mahdotonta sen
jälkeen, kun valo sokaisi hänet hetkeksi.
”Herra Strauss, me tuomme
kiireellistä uutista”, neuvoston vanhin sanoo aavistuksen
huohottaen.
”Meidän on tuotava tietoonne, että
ensimmäinen vampyyri, herra Anrabas Barret, on kuollut.” Dorianin
ääni ei värise. Silmät ovat tyhjät. Ragnarin on vaikea lukea
niitä.
Ragnarin sisällä läikähtää.
Kaksoset onnistuivat. Peitä. Peitä kaikki.
”Kuollut? Kuinka?”
”Tulipalo.”
”Onko hänen kartanonsa palanut?”
”Vain osa siitä.”
”Oletteko varmoja? Tämä ei
kuulosta järin todenperäiseltä.”
Palanut. Loistavaa. Ei todisteita
mistään. Ragnar hymyilisi, jos voisi. Silmiin sattuu vielä, mutta
hän loihtii kasvoilleen niin huolestuneen ilmeen kuin kykenee.
”Entä nuori rouva Barret? Ja
Anrabasin sisar? Säilyivätkö he hengissä?”
”Minun sisareni ja Maria Barret ovat
kunnossa”, Dorian sanoo lämpöä äänessään mainitessaan
sisarensa. Ragnaria huvittaa. Mies on mahtanut todella säikähtää.
”Tilannetta tutkitaan vielä. Otamme
ensimmäiseksi selvää, kuinka palo on syttynyt. Naisten pikaisen
todistuksen mukaan kyseessä täytyy olla vahinko, mutta selvitämme
tilannetta vielä pitkälle.”
”Täytyykö teidän?”
”Anteeksi kuinka?” Neuvoston
vanhimman silmät siristyvät. Ragnar tietää kävelevänsä ohuella
jäällä.
”Katsokaahan, kyseessä on vampyyri.
Kannattaako teidän todella käyttää neuvoston varoja alhaisen
hirviön kuoleman tutkimiseen?”
Dorian ja vanhin katsovat toisiaan.
Ragnar tietää, että he keskustelisivat suuressa vaunussaan
kaikesta täällä tapahtuneesta. Kunpa valo sokaisisi heidätkin
hetkeksi, opettaisi elämään tätä elämää. Jos Ragnarin keho ei
olisi niin kauhuissaan valon jäljiltä, hän tietäisi sykkivänsä
raivoa. Vanhinkin on pelkkä poika Ragnariin verrattuna, tuskin
mitään nähnyt tai kokenut.
”Me harkitsemme asiaa”, vanhin
toteaa lopulta. ”Otamme tekemänne havainnon huomioon, kun ryhdymme
selvittämään kuolemantapausta. Kuinka tahdotte asiasta
uutisoitavan?”
”Kysyttekö sitä suoraan minulta?”
Ragnar naurahtaa. ”Minä kuvittelin, että neuvosto on päättänyt
olla luottamatta minuun.”
Jatka samaan malliin. Kohta he
joutuvat todistelemaan.
Vanhimman ilme käy vaikeaksi, Dorian
suorastaan kärsii. Hyvä. Loistavaa.
”Neuvosto on joutunut vallitsevien
olosuhteiden puitteissa miettimään kantojaan ja arvojaan
uudelleen”, vanhin huokaa. ”Teidän olemassaolonne on ehdottoman
korvaatonta neuvoston kasassa pysymiselle. Me emme tahdo irrottautua
yhteistyöstä kanssanne.”
Ei vieläkään hymyä. Jos Ragnar
hymyilisi, kaikki muukin näkyisi hänestä. Miten helppoa kaikki
onkaan. Neuvosto on kuin villi lapsi, joka on hetkeksi juossut ulos
kirkosta, nähnyt ulkomaailman, jossa vampyyrit ja osattomat
juoksevat liassa ja veressä. Sellaisen jälkeen tekee mieli juosta
takaisin Ragnarin huomaan. Ragnar kyllä tietää, miten maailma
toimii.
”Minä tahdon, että otatte
mahdollisimman selkeän kannan. Ei spekulaatioita. Ei suurentelua.
Sana alkaa kiertää ennen kuin ainuttakaan lehteä on painettu,
joten tahdon teidän tekevän selväksi, että kyseessä oli
onnettomuus.”
”Entä, jos se ei ollut?”
”Pikkupoikiako te olette? Kai te
ymmärrätte, että siinäkin tapauksessa, ettei se ollut
onnettomuus, sen täytyy mitä ehdottomimmin näyttää sellaiselta?”
Sekä Dorian että vanhin katsovat
Ragnaria kuin lapset. Neuvoston pienet pojat. Hetken Ragnar näkee
kaksikossa hänen omat lapsensa, kaksi poikaa, jotka paloivat
tuhkaksi kuten ensimmäinen vampyyri. Ragnaria vihlaisee syvältä,
hän kykenee vaivoin peittämään ärähdyksen. Silmä silmästä,
vampyyrit. Te ajoitte minut tekemään niin omalle perheelleni, nyt
minä teen tämän teille.
”Kansan täytyy uskoa, että
minkäänlainen radikaali toiminta ei ole kannatettavaa. Anrabas,
joka mitä luultavimminkin on levittänyt vampirismia ympäriinsä,
on saattanut olla jopa mukana kansankiihotuksessa.” Ragnar siristää
silmiään ja astuu lähemmäs Doriania. ”Siitä puheen ollen,
herra Havers – onko sisarestasi kuulunut mitään? Onko hän ennen
tätä antanut raportteja tilanteesta?”
Dorian pudistaa oitis päätään.
”Oletan, että sillä seikalla ei
ole enää merkitystä miehen ollessa kuollut.”
Ragnar huokaisee. Lapsia mitä lapsia.
”Sillä on merkitystä ennen kaikkea
nyt. Jos Anrabasilla oli yhteyksiä vampirismin ja kansan
radikalisoitumiseen, se kuohuttaa kansaa hänen kuoltuaan. Haluan,
että kansa uskoo, ettei heillä ole pienintäkään mahdollisuutta,
jos he aloittavat uuden sodan.”
Epäilys leijuu hetken ilmassa. Sitten
neuvoston kaksikko nyökkää.
”Minä aion kuulustella sisartani
henkilökohtaisesti”, Dorian ilmoittaa.
”Me ilmoitamme teille kaikista
muutoksista ja tilanteen kehittymisestä.”
Ragnar nyökkää. Niin sitä pitää.
Kiltit pojat.
”Suonette anteeksi, juuri nyt meidän
on kiiruhdettava järjestelemään tilannetta.”
”Luonnollisesti.”
Miehet kumartavat toisilleen.
Neuvoston miesten mentyä Ragnar jää seisomaan kirkon pitkälle
käytävälle. Käsi hapuilee kaulalla lepäävää ristiä. Ragnar
katsoo taakseen, ikkunoihin, joista valo juoksi sokaisemaan silmät.
Ulkona on pimeää. Lunta on alkanut jälleen sataa. Erikoista. Ei
neuvoston miehillä ollut märkiä takkeja. Ragnar unohtaa ajatuksen
saman tien ja katsoo ylös.
”Sinä vastasit sittenkin, etkö
vastannut?”
Kaikki on vasta alkanut. Ragnar tuntee
sen luissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti