Kirkkain tähti: luku 6

Luku 6: Pahanilmanlintu

Vain yhdellä ulkopuolisella on oikeus astella suoraan Kolmivirran vartioston ohitse ja kävellä kivipatsain koristellun pihan läpi suoraan linnaan. Pohjoisessa ollaan kaksi vuotta sitten tapahtuneen villihyökkäyksen jälkeen oltu erityisen varovaisia, vähinkin liikehdintä ollaan tulkittu vaaraksi ellei toisin olla todistettu.

Silti yksi mies saa mennä tahtonsa mukaan, hänet Kolmivirran vartijat tunnistavat ja sallivat hänen kulkea mailla kuten haluaa. Herttuatar Elisabeth on antanut jo kauan ennen villien hyökkäystä tälle miehelle luvan kulkea siellä. Mies on kulkenut useita polkuja, mutta muistanut aina kunnioittaa niiden näennäisiä omistajia. Hänen maailmassaan mikään ei kuulu kenellekään, mutta hän tiedostaa, että kovinkaan moni korkeampaan asemaan syntynyt ei tahdo niin ajatella.

Kaikki Annorlundassa tietävät miehen tai ovat vähintään kuulleet hänestä, mutta nimeä hänellä ei ole koskaan ollut kenenkään suussa. Kun koti tuntuu enemmän tähtivyöltä yläpuolella ja kivitieltä jalkojen alla, nimelläkään tuskin on merkitystä. Toisaalla hänet otetaan iloisin hymyin vastaan ja ojennetaan oluttuoppi käteen, toisaalla hätyytellään pois ja peitetään lasten silmät. Taitoa on oppia erottamaan ihmisten silmät toisistaan – tunnistamaan ne, jotka hymyilevät silmillään ja ne, jotka eivät. Kun sanotaan, että silmät ovat sielun peili, puhutaan totta. Vaikka sieluihin tai mihinkään henkiseen hän ei usko, hän uskoo vahvasti ensimmäiseen mielikuvaansa toisen silmistä. Ne avaavat hänelle näkymän toisen sisäiseen maailmaan, paljastavat enemmän kuin kehonkieli tai suu.

Ihmisiä enemmän hän luottaa luontoon. Siihen, että vuodenajat vaihtuvat toiseen missä ikinä hän meneekin. Siihen, että vuorten kätköistä löytyy suojaa eikä vaaroja, ja että joki kuljettaa hänet turvaan. Luonnosta hän saa elinvoimansa, siellä hän on vapaasti tuntematta syyllisyyttä olemassaolostaan tai vaivaantumatta muiden katseista.

Ja paljon hän on nähnytkin. Kiertänyt maakunnasta toiseen, ylittänyt kepeästi näkymättömiä ja näkyviä rajoja. Hän on käynyt jopa merellä, purjehtinut ohi kauppalaivojen ja kaukaisten saarten. Hän on oppinut tuntemaan meren luonteen ja antautumaan sille. On olemassa luonnonvoimia, joille yksittäinen ihminen tai kokonainen armeija ei voi mitään. Ne hän on oppinut kohtaamaan ja hyväksymään niiden todellisen luonnon.

Muurin yli hän ei kuitenkaan ole mennyt. Ei kunnolla. Meriä mitannut ja vuoria samoillut mies ei ole pelokas, mutta muuria hän karttaa. Hän ei mene sinne, missä metsästäjät tekevät korvaamatonta työtään. Villejen luo ei ole menemistä sellaisella sielulla, joka on läheltä nähnyt ja kokenut niiden tekemiset. Hän antaa metsästäjien hoitaa villit, se kuuluu heille. Sisimmässään hän tietää, että voisi ja osaisi koko maan kauttaaltaan kiertäneenä auttaa kansaa villien hyökkäyksissä. Mutta kukapa häntä uskoisi? Pahanilmanlintu, pahanilmanlintu, sitä ne huutavat hänen kävellessä kaupungista toiseen. Eivät kaikki, mutta riittävän monet. Riittävän nimekkäät.

Mies ei tiedä, tunteeko itse kuningas hänet nimellä vaeltaja vai pahanilmanlintu, mutta nimillä ei ole hänelle muutenkaan merkitystä. Hän tietää, että kuninkaan ei tarvitse kuulla tavallisen kansalaisen nimeä käännyttääkseen tämän valtakuntansa porteilta. Eikä mies muutenkaan tahdo nähdä vaaleaa, nuorta kuningasta, jonka luonteen lujattomuus ei ole kiinni ikävuosien vähyydestä.

Joten hän jatkaa. Hän palaa meriltä, hän palaa vuorilta, palaa aina kansan keskuuteen ja odottaa, joko he olisivat kehittäneet hänelle uusia nimiään. Kansa osittain myös pitää hänestä, se on tottunut hänen vaeltelijasieluunsa, joka tuo heille uutisia merten takaa ja Sadevuorten uumenista. Miestä ei edes häiritse, että hän tietää maailmasta enemmän kuin kukaan sitä koskaan johtanut.

Nyt mies kävelee tuttuun tapaansa Kolmivirran vartioston ohitse ja astelee tyynesti sisään suurista ovista. Tällä kertaa hän ei mene tapaamaan Cassiopeian herttuatarta yksinään. Hän taluttaa mukanaan naista, joka on pukeutunut pitkään harmaaseen kaapuun. Nainen on melko lyhyt ja näyttää nuorelta. Hänen hiuksensa ovat valkoiset ja lyhyet ja silmänsä niin pistävät, että edes kaiken nähnyt mies ei tohdi niihin kahdesti katsoa.

Muutaman käytävän ja pienemmän, seinäryijyillä varustetun kivisen huoneen jälkeen mies pääsee vihdoin suurempaan huoneeseen, saliksi laskettavaan päähuoneeseen. Siellä herttuatar Elisabeth jo seisookin. Elisabethin tarkat korvat ovat juuri muutamia minuutteja sitten saaneet tietoonsa, että villit ovat jälleen hyökänneet ja tällä kertaa vuodattaneet kokonaisen mahtisuvun veren kuiviin. Trauma ei herää pitkässä ja ylevässä naisessa. Se, mitä hänessä herää, on nimeltään taistelutahto. Jonkun muunkin kunnia on tallottu samalla tavalla kuin kaksi vuotta sitten hänen perheensä kunnialle tehtiin. Saati sukupolvia sitten, kun Laygoldit anastivat ylivallalla maan hallinnon Wainwrighteilta ja häätivät heidät pohjoiseen, Cassiopeiaan. Siellä heidän on täytynyt pitää näennäisesti ylpeyttään yllä, vaikka tosiasiassa yksikään Wainwright ei omannut enää sanavaltaa maan asioihin. Tilanne jäi päälle usean vuoden ajaksi, vain Wainwrightien naiset saivat palata Lyraan kuningattariksi sovinnon merkeissä. Mutta valta pysyi yhä sen anastaneilla, vääryys sai pitää hallintoa useiden vuosikymmenten ajan. Pitää edelleen. Ja Elisabeth tietää tekevänsä siihen vielä muutoksen.

Mies astelee vaaleatukkaista naista mukanaan raahaten herttuattaren eteen ja kumartaa tälle kuin kunigattarelle konsanaan. ”Tervehdys, Cassiopeian Elisabeth.” Miehen ääni on syvempi kuin hänen ulkonäkönsä antaisi olettaa. Hän on pitkä ja roteva, noin kolmisenkymmentä talvea nähnyt pitkähiuksinen mies, jonka parrassa on kolme palmikkoa. Vaikka hän näyttää nuorelta, hänen äänensä kuulostaa useiden vuosien takaiselta. Kaiken tietävältä ja ikiaikaiselta.

”Hei, Lintu”, Elisabeth vastaa hymyillen, ”sinulla on joku mukanasi. Kuka hän mahtaa olla?” Hymy Elisabethin huulilla johtuu ainoastaan hänen Linnuksi kutsumansa miehen läsnäolosta, ei missään nimessä olosuhteista. Ashworthien sukusurma painaa hänen silmäluomiensa takana edelleen. Siitä ei kuitenkaan keskusteltaisi vieraan naisen läsnäollessa.

”Löysin tytön pyörimästä linnan ulkopuolelta, ja koska olin uusien uutisten varjossa saapumassa tänne muutenkin, päätin tuoda tämän oletetun tunkeilijan matkassani.”

”Kiinnostavaa”, Elisabeth sanoo. Hänen äänensä on yhtä pehmeä kuin nuoremmalla sisarellaan kuningatar Anesidoralla. Heidän piirteissään on samaa hienostuneisuutta, kaunista voimakkuutta. Elisabethin piirteet ovat selkeämmät ja vähemmän aistikkaat, mutta hänen kasvonsa ovat uskomattoman kauniit katsella. ”Kukahan tämä tyttö mahtaa olla?” Kysymys esitetään suoraan nuorelle naiselle itselleen.

Naisen silmissä on jotakin uhmakasta. Ne ovat sen sävyn ruskeaa, että huonossa valaistuksessa ne näyttävät enemmän oransseilta kuin ruskeilta. Vaikutelma on pelottava. ”Laygoldien vanki”, nainen sylkee suustaan. Hän lausuu nimen kuin se polttaisi hänen kieltään.

Elisabeth ei kauaa epäröi. ”Sattuipa sopivasti. Miksi sinä kutsut itseäsi?”

Tyttö ei vastaa.

”Laygoldien vanki, joka sattuu saapumaan juuri minun ovelleni. Mikäpä olisikaan kätevämpää.” Elisabethin ääni on kauttaaltaan sarkastinen.

”En ole vakooja, jos sitä yrität sanoa.” Tytön kieli on moitteetonta, aivan kuin yläluokkaisella, mutta hän ei puhuttele Elisabethia kunnioittaen. Hän kiskoo harmaan paitansa hihaa ylöspäin ja paljastaa suuren, puukon viiltämän haavan vasemmassa ranteessaan. Se on ehtinyt jo parantua, mutta sen on täytynyt olla tekohetkellä uskomattoman syvä.

Haava muistuttaa pientä L-kirjainta. Elisabeth ja Lintu vaihtavat katseita.

”Minulla ei ole aikaa tällaiselle juuri nyt”, Elisabeth huokaisee ja viittoo vartijoilleen, ”viekää tyttö hetkeksi tyrmään viilentymään. Palaan häneen sitten, kun tilanne antaa myöten.”

Villipeto tytön silmien takana herää, se pääsee ulos muutamissa sekunneissa. Kun vartijat tarttuvat tyttöön, tämän kasvot muuttuvat. Keho pysyy rauhallisena, mutta kasvot ovat kuin villieläimellä. Hänen katseestaan näkee, ettei hän odottanut joutuvansa heti vangituksi. Pohjoisessa pohjoisen tapaan.

Kun tyttö on viety pois ja Lintu sekä Elisabeth ovat jätetty kahden, Lintu kurtistaa kulmiaan. ”Oliko tuo tarpeellista? Olisit voinut kommunikoida hänen kanssaan ja selvittää, mitä tuollainen merkitsee. Laygoldien vanki… Epäiletkö sinä, että tyttö valehteli?”

”Tässä maailmassa jokainen valehtelee, kunnes toisin todistetaan. En ota enää mitään totena ellen sitä itse sellaiseksi havaitse. Sinä näit hänen katseensa. Tuollaista katsetta ei ole nähty vuosiin, ei missään suvussa. Ei ole mitään taetta siitä, että hän puhuisi totta. Sitä paitsi meillä kahdella lienee tärkeämpääkin keskusteltavaa.”

Lintu naurahtaa ja sipaisee vaaleanruskeat hiukset pois kasvoiltaan. ”Lienet oikeassa”, hän tuumii lopulta, ”mutta sinuna kuulustelisin häntä huolella. Jos hän puhuukin totta, sinun, hmm, suunnitelmasi saattaa saada uutta tulta siipiensä alle.”

Elisabeth hymyilee vinosti. Hän tietää, mitä mies tarkoittaa. ”Lintu, Lintu, sinun kielesi se sitten terävöityy vuosi vuodelta. Ja olet yhä vain oikeammassa. Minä todella aion kuunnella tuota tyttöä, mutta en nyt.”

Elisabeth kiertelee huonetta, hänen syvänpunaisen mekkonsa laahus raahautuu perässä. Hän pyörittelee mustaa suortuvaa sormuksin verhoilluissa käsissään. Hän tekee niin aina, kun ajattelee.

”Ashworthit, villit”, Elisabeth sanoo lopulta madaltaen tunnelman lopullisesti, ”heistähän sinä tänne tulit puhumaan? Onko sinulla tietoja, joita muut eivät tiedä?”

”Kysymys kuuluu, kuinka paljon sinä jo tiedät?”

”Hauras sielu jäi eloon, muut teurastettiin aivan samalla tavalla kuin minun aviomieheni kaksi vuotta sitten. Sillä erotuksella, että Mizarissa ei oltu valmistauduttu, täällä oltiin.”

”Tiedät riittävästi”, Lintu nyökkää, ”minunkaan korviini ei ole juuri tuon enempää kiirinyt. Olen tosin ymmärtänyt, että kuningas haluaisi Lilith Ashworthin Sea’s Endiin.”

”Sea’s Endiin?” Elisabeth kurtistaa kulmiaan. ”Miksi ihmeessä? Eihän hän minuakaan sinne halunnut kaksi vuotta sitten.”

”Sinä ja Lilith Ashworth taidatte olla hyvin erilaisia”, Lintu huomauttaa.

”Menetys tarkoittaa kaikille samaa. Ydintunne on sama, pelkistetty musta kivi sisällä. Aivan jokaisella.”

Elisabeth pysähtyy verhojen eteen ja hymyilee surumielisesti. ”Antaa Lir Laygoldin leikkiä. Jos hän haluaa holhota viimeistä Ashworthia, holhotkoon. Tuskin se mihinkään vaikuttaa. Tämä ei ylety pohjoiseen. Jos Sea’s Endissä aletaan suunnitella varotoimia villien hyökkäyksiä varten, meille täällä pohjoisessa jää enemmän aikaa suunnitella, kuinka murramme Laygoldien vallan.”

”Mutta villit vaikuttavat pohjoisessakin. He hyökkäävät pian uudelleen. Heillä on suunnitelma.”

”Kaikilla on suunnitelma.”

”Juuri siksi vain osa voi onnistua niissä.”

”Vahvimmat onnistuvat.”

Elisabethista näkee, että hän tietää, mistä hän puhuu. Ja silti Lintu uskoo tietävänsä voimakastahtoista naista paremmin sen, miten suureen tuhoon villit pystyvät. He ovat olleet maailman suurin uhka siitä lähtien, kun heidän olemassaoloonsa havahduttiin ensimmäisen kuningas Aronin aikoihin. Vuosien saatossa kansa on vain päässyt unohtamaan, minkä vuoksi heidän sukulaisensa vuodattivat vertaan. Eivät iänikuisten sukusotien vuoksi, vaan villien, ja Linnusta Elisabethin tulisi avata silmiään enemmän ulkopuoliselle uhalle kuin keskittyä ikuiseen sukuvihaansa.

Wainwrightin suvulla on nimittäin jo vuosien ajan ollut yksi ainoa tavoite: sukunsa kunnian palauttaminen. Sen näkee jo tavasta, jolla he kävelevät. Kun Elisabeth käyskentelee ympäri suurta huonetta, hänestä huokuu menetetyn kunnian jäljelle jättämä ylpeys. Tämä nainen tekisi kaikkensa saadakseen omansa.

”Lintu, minne sinä olit suunnitellut matkaavasi tämän jälkeen?”

Linnulla ei ole juuri koskaan ollut varsinaista kattoa päänsä päällä. Hän on kasvanut Sadevuorten varjossa pienessä kalastajamökissä, ja jo nuoruudessaan hän piti enemmän tähdistä päänsä päällä. ”En ole varsinaisesti suunnitellut.” Hän näkee idean herttuattaren kasvoilla.

”Minulla saattaisi hyvinkin olla sinulle tehtävä.”

Lintu nyökkää.

”Koska olet niin huolissasi muurien ulkopuolisista asioista, haluaisitko tehdä minulle pientä tutkimusta?”

Lintu ymmärtää, mitä herttuatar häneltä kysyy. Matkaa muurin taakse. Se vaatisi paljon mieheltä, joka on tietoisesti vältellyt sen taakse menemistä. Ei siksi, että pelkäisi villejä sen takana, vaan sen vuoksi, ettei hän kenties näkisi maailmaa enää koskaan samalla tavalla.

Yllätyksekseen hän huomaa nyökkäävänsä. ”Mitä haluat minun tekevän?”

”Etsi merkkejä villejen liikkeistä. Tutki, missä he ovat kulkeneet, mitä he ovat tehneet ja milloin. Katsele ympärillesi, lue vaaran merkkejä ja päättele, onko uusia hyökkäyksiä havaittavissa. Kaikki tieto, jopa pienetkin asiat, ovat tervetulleita.”

”Metsästäjät harrastavat sitä jo. He eivät ole useaan kuukauteen löytäneet muurin takaa mitään hälyttävää tai tietoa antavaa.”

”Oletko sinä päässyt unohtamaan, keitä metsästäjät ovat ja ketä he palvelevat?” Elisabethin ääni ei ole syyttävä, mutta se on silti omiaan pysäyttämään veren Linnun suonissa. ”Metsästäjät palvelevat kuningasta Lyrassa. Ja kuningas Lyrassa on tällä hetkellä kultapanssari, ei Wainwright. Metsästäjät eivät ole minun puolellani.”

Ja siinä se taas saapuu, herttuattaren mustavalkoinen viha. Laygoldit ovat Laygoldeja ja Wainwrightit Wainwrighteja, asetelma on ollut liian selkeä liian pitkään. Lintu ymmärtää, ettei Elisabeth voi enää palata vihansa haudasta takaisin maan pinnalle. Ja silti hän huomaa seuraavansa mieluummin Elisabethia kuin nuorta kuningasta Lyrassa.

Sydämessään Lintu tietää, että jos – tai kun – Elisabeth saisi tahtonsa läpi ja paisuttaisi vihansa äärimmilleen, hän ei asettuisi sodassa kenenkään puolelle. Laygoldit eivät tahdo sotaa, kuningas Lir tahtoo vain valmistautua villejen mahdollisiin hyökkäyksiin. Wainwrightit ovat ainoita, jotka todella tahtovat sisällissotaa. Lintu ei aio sanoa mitään, hän tietää, että sanojen teillä vahvaa Elisabethia ei käännytä mikään. Ainoastaan kuolema veisi tämän naisen voimakkaan tahdon mennessään.

”Minä menen muurin taakse ja palaan tietoineni, jos tahdot niin”, Lintu huomaa vastaavansa. Hänen on aika päästä elämässään siihen pisteeseen, jossa hän tulee näkemään kokokuvan liian selvänä. Muurin toiselle puolelle meneminen tarkoittaisi hänelle sitä, että Elisabethin sodantahto muuttuisi yhä vain merkityksettömämmäksi ja pienemmäksi kaiken sen rinnalla, mitä hän muurin takana näkisi. Hän kumartaa jälleen ja astelee pois tietäen, ettei enää palatessaan ajattelisi kaikesta kuten nyt ajattelee.