keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Kirkkain tähti: prologi

Prologi: Aamunkoittona

Muurilla on tungosta, suuren portin edustalle on kasaantunut merkittävä määrä hopeaan ja kupariin sonnustautuneita miehiä, joiden jalat vapisevat kuin heidän haarniskoissaan välkehtivä aamuaurinko. Seipäät ja miekat ovat tiukassa otteessa, silmissä kiiltää päättäväisyyden takana alkukantainen pelko. Se pidetään kuitenkin visusti lukittuna, aivan kuten heidän vartioimansa porttikin.

Jokainen heistä tietää, ettei kulu enää kauaa siihen, kun portti murretaan auki ja pohjoisen kultahaarniskaiset soturit raivaavat tiensä heidän mailleen. Vielä siinä vaiheessa toivo on kummankin osapuolen puolella: he eivät näe toisiaan muurin yli. Kukaan ei voi laskea uhrattavien sielujen määrää muurin toiselta puolelta. Johtoasema on vielä tässä vaiheessa sillä, joka uskoo niin. Valheeseen ja sokeaan uskoon on hyvä tuudittautua, sillä portin murtuessa toinen puoli joutuu pettymään. Ja mitä todennäköisemmin ihmismielen sokeasta pisteestä sisään pääsee astelemaan kuolema, se tulee tahtomattaankin, sillä mielessä on aina olemassa yksi kohta, joka ei kykene ennakoimaan tulevaa. Jotkut kutsuvat sitä toivoksi, jotkut tappioksi. Totta on vain se, että se pyyhkii jalat alta tavalla, johon miekka ei pure eikä haarniska suojaa.

Kun portin puiset ja metalliset tuet vihdoin pettävät ja kultapanssariset soturit pääsevät sisään, huuto alkaa. Osa huutaa elämälle, osa kuolemalle. Suurin osa karjuu maansa puolesta kurkkunsa kuivaksi. Ilma peittyy hiestä, verestä ja epätoivon kyllästämistä huudoista. Eturintama ei pidä, se lyödään alas, jotta matka jatkuisi sisemmälle kaupunkiin. Kauppatori on jätetty vartiotta, yksikään soturi ei ole todistamassa lapsen kädestä putoavaa omenaa eikä kojunsa alle rusentuvaa rouvaa. Sellaisia kohtaloita ei nähdä suurissa kirjoissa, niille ei varata sivullistakaan kirjaimia. Ruumiit ja sortuneet kojut jätetään kiviseen maahan, kunnes palavan kaupungin tuhkat hautaavat heidät alleen.

Suojatta lepää myös kaupungin eteläisin piste, kuninkaanlinna. Tavallisen vartioston lisäksi etelässä ei olla ehditty nousta suojaksi, joten kultapanssarien on helppoa raivata tiensä suoraan linnaan. Valtaistuinsalissa kuningas seisoo suunnattoman suuren lasi-ikkunan edessä täysin liikkeettömänä. Hänen silmänsä eivät ole alistuneet tai nöyrtyneet. Ne ovat vain hyväksyneet sokean pisteensä ja todistavat nyt, kuinka kaupunki tuhoutuu jokaista osaansa myöten.

Aamuaurinko ei ole vielä ehtinyt edes nousta korkealle, ja silti menneelle asetetaan päätös. Kaikki tallaantuu jalkoihin, liekit nuolevat portille kaatuneitten ruhoja. Ja kun vastapuoli vihdoin pääsee valtaistuinsaliin asti, kuningas luo viimeisen silmäyksen tuhoutuvaan kaupunkiinsa ja kääntyy vastaanottamaan sen, mitä tuleman pitää. Aamuaurinko luo kruunun hänen taakseen, ikkuna välkehtii tuhansissa sävyissä. Kun miekka lävistää kuninkaan rintakehän, hän tietää olevansa sukunsa viimeinen, joka saa pitää auringonvalossa leiskuvaa kruunua kiharoillaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti