Prologi:
Aamunkoittona
Muurilla
on tungosta, suuren portin edustalle on kasaantunut merkittävä
määrä hopeaan ja kupariin sonnustautuneita miehiä, joiden jalat
vapisevat kuin heidän haarniskoissaan välkehtivä aamuaurinko.
Seipäät ja miekat ovat tiukassa otteessa, silmissä kiiltää
päättäväisyyden takana alkukantainen pelko. Se pidetään
kuitenkin visusti lukittuna, aivan kuten heidän vartioimansa
porttikin.
Jokainen
heistä tietää, ettei kulu enää kauaa siihen, kun portti
murretaan auki ja pohjoisen kultahaarniskaiset soturit raivaavat
tiensä heidän mailleen. Vielä siinä vaiheessa toivo on kummankin
osapuolen puolella: he eivät näe toisiaan muurin yli. Kukaan ei voi
laskea uhrattavien sielujen määrää muurin toiselta puolelta.
Johtoasema on vielä tässä vaiheessa sillä, joka uskoo niin.
Valheeseen ja sokeaan uskoon on hyvä tuudittautua, sillä portin
murtuessa toinen puoli joutuu pettymään. Ja mitä todennäköisemmin
ihmismielen sokeasta pisteestä sisään pääsee astelemaan kuolema,
se tulee tahtomattaankin, sillä mielessä on aina olemassa yksi
kohta, joka ei kykene ennakoimaan tulevaa. Jotkut kutsuvat sitä
toivoksi, jotkut tappioksi. Totta on vain se, että se pyyhkii jalat
alta tavalla, johon miekka ei pure eikä haarniska suojaa.
Kun
portin puiset ja metalliset tuet vihdoin pettävät ja
kultapanssariset soturit pääsevät sisään, huuto alkaa. Osa
huutaa elämälle, osa kuolemalle. Suurin osa karjuu maansa puolesta
kurkkunsa kuivaksi. Ilma peittyy hiestä, verestä ja epätoivon
kyllästämistä huudoista. Eturintama ei pidä, se lyödään alas,
jotta matka jatkuisi sisemmälle kaupunkiin. Kauppatori on jätetty
vartiotta, yksikään soturi ei ole todistamassa lapsen kädestä
putoavaa omenaa eikä kojunsa alle rusentuvaa rouvaa. Sellaisia
kohtaloita ei nähdä suurissa kirjoissa, niille ei varata
sivullistakaan kirjaimia. Ruumiit ja sortuneet kojut jätetään
kiviseen maahan, kunnes palavan kaupungin tuhkat hautaavat heidät
alleen.
Suojatta
lepää myös kaupungin eteläisin piste, kuninkaanlinna. Tavallisen
vartioston lisäksi etelässä ei olla ehditty nousta suojaksi, joten
kultapanssarien on helppoa raivata tiensä suoraan linnaan.
Valtaistuinsalissa kuningas seisoo suunnattoman suuren lasi-ikkunan
edessä täysin liikkeettömänä. Hänen silmänsä eivät ole
alistuneet tai nöyrtyneet. Ne ovat vain hyväksyneet sokean
pisteensä ja todistavat nyt, kuinka kaupunki tuhoutuu jokaista
osaansa myöten.
Aamuaurinko
ei ole vielä ehtinyt edes nousta korkealle, ja silti menneelle
asetetaan päätös. Kaikki tallaantuu jalkoihin, liekit nuolevat
portille kaatuneitten ruhoja. Ja kun vastapuoli vihdoin pääsee
valtaistuinsaliin asti, kuningas luo viimeisen silmäyksen
tuhoutuvaan kaupunkiinsa ja kääntyy vastaanottamaan sen, mitä
tuleman pitää. Aamuaurinko luo kruunun hänen taakseen, ikkuna
välkehtii tuhansissa sävyissä. Kun miekka lävistää kuninkaan
rintakehän, hän tietää olevansa sukunsa viimeinen, joka saa pitää
auringonvalossa leiskuvaa kruunua kiharoillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti