Kirkkain tähti: luku 34

Luku 34: Ovi sulkeutuu

Tähdet kiertävät kehää, yö vaalenee hitaasti aamuksi. Hämärän hetkenä Veronika herää pää Arran sylissä, raikas metsäilma hengitysteissään kierrellen. Maailma valkenee nopeasti silmien edessä, muistot viimeyöstä palaavat mieleen kristallinkirkkaina ja Veronika huomaa hymyilevänsä. Arra nukkuu vielä, hänen rintakehänsä kohoilee Veronikan pään alla.

Tällaista ei tapahdu. Ei vain tapahdu, ja silti Veronika huomaa ajattelevansa, että tämä on hyvä. Toisen ihmisen kehon lämpö omaa vasten tuntuu hyvältä, ja vaikkei hän uskokaan tapahtuneen kantavan mihinkään, hän ei siirrä päätään pois. Jokin Arrassa saa hänet pysymään siinä, toisen lähellä. Paikassa, jossa hänelle on ennenkin käynyt pahasti. Veronika päättää, ettei hän toivo mitään. Jos ei ole toiveita, pettymys ei myöhemmin kierry hirttoköydeksi hänen kaulalleen.

Arra herää hengähtäen, mutta ei sentään nouse ylös tuntiessaan Veronikan kehoaan vasten. Hetken hänen sydämensä lyö tavallista nopeammin, sitten hän muistaa, missä hän on ja kehokin rauhoittuu.

”Mitä me oikein teimme viime yönä?” Veronika kysyy.

Arra naurahtaa ja vie toisen kätensä Veronikan avonaisiin punaisiin hiuksiin. ”Kaduttaako sinua jo?”

”Luotan siihen, että sinuakaan ei kaduta.”

”Ehkä ihan pikkuisen sitten, kun Alexander tajuaa ja saan kuulla tästä näiden muutamien sotaa edeltävien päivien ajan.” Arra naurahtaa, nousee ylös varoen ja suukottaa Veronikaa nopeasti otsalle.

”Ja jos Alexander ei tajua…?” Veronikan ääni muuttuu kevyeksi naurahdukseksi.

”Siinä tapauksessa mitään kaduttavaa ei ole”, Arra sanoo ja vie huulensa vielä nopeasti Veronikan huulille.

”Veronika.” Arra vetäytyy taaksepäin. Ottaa valkoisen takkinsa, pukee sen nopeasti ylleen ja vakavoittaa kasvonsa. ”Minä… Minä tunsin jotakin erikoista viime yönä. Jo ennen kuin me… teimme mitään.”

Veronika nyökkää ilmaistakseen olevansa samaa mieltä.

”Minussa heräsi tahto taistella kaikkea vastaan.”

Veronika kohottaa kulmakarvojaan. ”Jopa Envyä? Johtajaasi?”

Arra pysyy hiljaa. Hän napittaa takkinsa kiinni ja ryhtyy sitomaan paksua hiuskuontaloaan jälleen palmikolle. Veronika tuijottaa hiljaa vierestä, kuinka Arra pukee itsensä valmiiksi ja suo hänelle surumielisen hymyn.

”Arra… Minusta sinä pelkäät enemmän itsesi vuoksi toimimista kuin johtajasi.”

Arra sulkee silmänsä. Sokea silmä sulkeutuu vaivalloisesti. ”Se tulee kai luonnostaan.”

Veronika nousee ylös, sillä hän huomaa, miten Arra lähtee hitaasti lipumaan kohti ovea. ”Aiotko sinä lähteä jonnekin?”

”Minun on pakko kohdata omani. Haluan tietää, mitä pienessä maailmassani tapahtuu.”

Tyytymättömyys kaihertaa Veronikan sisällä. Hän ei tiedä, mitä tarkalleen ottaen haluaa, mutta tietää ihoavansa odottamista. Mikään ei ole kamalampaa kuin elää samanlaista, muuttumattomana pysyvää elämää ja tietää, että voisi muuttaa sen koska vain, jos omaisi valtuuksia siihen. Kukaan ei vielä tiedä, kauanko Wainwrighteilla kestää hyökätä Lyraan, ja jos niin tapahtuu, kauanko Lyrassa sodittaisi ennen kuin jokaista villiä tarvittaisi hyökkäyksessä. Veronika on vain vedetty mukaan johonkin, josta hän ei tiedä loppujen lopuksi juuri mitään.

Veronika tietää vain sen, että piti viimeöisestä kosketuksesta ihollaan ja toisen huulista omillaan, eikä pistäisi lainkaan pahakseen, vaikka Arra jäisi siihen pitemmäksikin aikaa. Hän ei vain tiedä, kuinka sanoa toiselle ihmiselle, ettei tahdo tämän menevän. Hän tietää vain, kuinka olla oikeassa kohdassa hiljaa ja kuinka pyytää oikealla äänensävyllä olemaan iskemättä näkyvään paikkaan. Sellaisella ei ole mitään tekemistä sen polttavan tunteen kanssa, kun toinen lähestyy ovea eikä yksinkertaisesti osaa kertoa tälle, ettei tahdo tämän avaavan ovea ja katoavan. Osittain siksikin, että Veronika tietää että oven kerran sulkeutuessa hänen silmiensä edessä hän olisi jälleen yksin. Ja yksin on sama kuin tyhjä.

Arran täytyy huomata tunnemyllerrys Veronikan sinisten silmien takana, sillä hän astuu jälleen lähemmäs Veronikaa, mutta ei kosketa.

”Veronika, me saavutimme hienon tilan viime yönä, mutta minulla on velvollisuuteni oman kansani jäsenenä. Vaikka herätitkin haluni taistella vastaan, en yksinkertaisesti voi nousta johtajaani vastaan. Älykäs osaa perääntyä tilanteesta, jota ei voi voittaa.”

”Älä luovuta, minä en halua nähdä sinun luovuttavan.”

”Ei ole luovuttamista hyväksyä, ettei voi muuttaa maailmaa.”

Veronika puree hammasta. Ilme väreilee, jokin raivon kaltainen tapailee hänen piirteitään. ”Sinulla ei ole mitään syytä lakata yrittämästä.”

Hetken huone ympärillä tuntuu vain pienentyvän, hiljaiset sekunnit hirttävät kiinni ja Veronika pelkää Arran sanovan seuraavaksi jotakin peruuttamatonta. Hän ei tahdo tämänkin suuttuvan itseensä, mutta hänen ihmiskokemuksensa perusteella hän osaa jo valmistautua siihen, että Arra alkaisi huutaa ja ilmaista pettymystään.

Arra ei kuitenkaan huuda. Hänen ilmeessään käväisee häivähdys jotakin sellaista, jota kuka tahansa ei tunnistaisi. Veronika on yksi niistä surullisen etuoikeutetuista, jotka tunnistavat pettymyksen missä tahansa.

”Minä en voi yrittää sinun puolestasi, minulla on omat velvollisuuteni. Ja vaikka yrittäisit itsekin, joskus on hyväksyttävä, ettei yrittäminen vain ole tarpeeksi. Se ei tuo kuollutta isääsi takaisin eikä paranna yhtäkään haavaa, jonka aviomiehesi on sieluusi repinyt.” Arran äänessä ei ole julmuutta tai ivaa. Hän sanoo sanansa kuten totuus kuuluukin sanoa, riittävän kovaa ja riittävän neutraalisti.

Veronika ei voi tehdä mitään, koska kuten yleensäkin totuuden kuullessaan, ihminen ei osaa vastaanottaa sitä. Veronika ei osaa enää elää itselleen, eikä yksikään teko auttaisi mitään mennyttä kääntymään paremmaksi.

”Minä tahtoisin vain auttaa sinua.”

”Veronika, ollaaanpa nyt hetken rehellisiä.” Arra astuu taaksepäin, hänen ja oven välillä on kaksi metriä ja tuhansia saavuttamattomia tunteita. ”Ennen kuin kerroin sinulle kansani historiasta, sinä olit valmis repimään minulta toisenkin silmän päästä, koska satuin tuomaan sinut tänne. Sen jälkeen, kun sait tietää enemmän tästä maailmasta… Niin, mitä sen jälkeen tapahtui? Herkistyit? Me jaoimme hetken?”

”Sinä sanoit, ettei sinua kaduta.”

”Tietenkään ei!” Arran ilme pehmenee jälleen, epätoivo kimaltaa näkevän silmän takana. Veronika näkee, kuinka tämä empii, mutta päätyy lopulta säilyttämään etäisyyden. ”Me jaoimme hienon hetken, mutta tässä tilanteessa en voi tarjota sinulle enempää. En nyt. En ehkä edes tässä elämässä.”

”Minä en herkistynyt, kuten asian ilmaisit”, Veronika sivuuttaa Arran sanat, ”se oli minulle ensimmäinen kerta, kun –”

Arra ei malta enää pitää välimatkaa, hän astuu reippain askelin takaisin Veronikan luo ja suutelee tätä suoraan suulle katkaisten lauseen. Hetken ajan Veronika ajattelee, ettei antaisi Arran tehdä hänelle näin, mutta sitten lämmin aalto vie hänet mukanaan ja hän antaa itsensä suudelmalle. Hetki on pieni, mutta sen jälkeen Arra painaa päänsä muutamia senttejä lyhemmän Veronikan kaulalle.

”Anteeksi.” Arra huokaisee. ”En tosiaan osaa enää käsitellä ihmisiä metsästäjävuosien jälkeen.”

”Ei, sinä sanoit vain totuuden. Minä yritän vain todistella itselleni asioita, joille en voi enää mitään.”

Naiset irroittautuvat toistaan, mutta tällä kertaa Arran lämmön katoaminen Veronikan välittömästä läheisyydestä ei saa häntä kadottamaan omia atomeitaan. Hän pysyisi ehjänä, Arra astuisi ulos ovesta ja palaisi ennen pitkää. Ei olisi hätää. Hän on kaukana Lysanderista, kaukana Annorlundasta, kipu ei pääse luikertelemaan takaisin hänen elämäänsä. Hän pystyy miltei hengittämään.

Arra joutuu sitomaan Veronikan jälleen tolppaan, eikä nainen pistä lainkaan vastaan. Hän ei sano mitään, ei edes ynähdä Arran kiristäessä siteet tiukemmalle. Arra pyytää anteeksi, mutta Veronika vain nyökkää.

”Minä palaan pian”, Arra sanoo, lähtee, pysähtyy hetkeksi ennen kuin avaa oven ja laittaa sen kiinni perässään. Hän ei uskalla katsoa peräänsä, sillä hän pelkää sielunsa kiinnittyvän tuohon pieneen huoneeseen, jos hän näkisi vielä kerran Veronikan suuret siniset silmät pelon ja hämmennyksen täyttäminä.

Arra pelkää tehneensä väärin. Hän tahtoi tuntea toisen ihmisen ihollaan, hän tahtoi oppia tuntemaan Veronikan. Mutta haavoitettu, edelleen täysin muiden ohjattavissa oleva Veronika saattaa olla vaarallinen kohde harjoitella uusia tunteita. Arra tiedostaa, että jollakin tasolla tulee etsimään kaikista naisista uutta Carlaa, eikä hän tahdo Veronikan joutuvan pelkäksi korvikkeeksi. Se ei ole hänelle oikein. Arra päättää punnita hetkisen ajatuksiaan, ajatella sitä, mitä todella haluaa Veronikalta. Yhdestä asiasta hän on täysin varma: Veronika on kirkkain tähti, jonka hän on koskaan tavannut. Satutettuna ja lannistettunakin hänessä on jotakin sellaista, joka palaa muita kirkkaammin. Arraa houkuttaisi antaa Veronikan polttaa hänet tuhkaksi.

Aurinko on jo noussut taivaalle, kun Arra asteee mökkien välejä ja yrittää etsiä muita ihmisiä. Putouksen humina löytää tiensä hänen korviinsa. Nyt, kun Veronika on kerran maininnut siitä, hän ei voi olla enää kuulematta sitä.

”Arra! Arra!” kuuluu kauempaa, joen suunnalta. Yksi Arraa muutamaa vuotta vanhempi mies juoksee kaksi muuta miestä kintereillään kohti häntä. Jokaisen kenkät ovat kuluneet auki, huutavan miehen reidessä on iso haava. Arra tunnistaa sen kaatumishaavaksi. Nämä miehet ovat pitäneet suurta kiirettä.

”Arra, Envy on vihdoin antanut merkin. Tehtävä on noudatettava nyt. Olethan sinä valmistautunut?”

En. En voi jättää Veronikaa yksin, en nyt, en, jos he –

”Olen”, Arra sanoo, kiristelee hampaitaan ja juoksee oitis hakemaan jousta ja viintään omasta asunnostaan. Hän miltei kompastuu portaissa, mutta saa lopulta haettua nopeasti aseistuksensa ja palattua joen varrelle. Lunta ei sada, joten matkasta tulisi siedettävä ainakin toistaiseksi. Villikylästä kävelee portille miltei päivän, joten Arra ei saisi hukata aikaansa. Hänen koko pieni ruumiinsa toimii pelkästään ulkomuistista, mielellä ei ole nyt sijaa ajatella mitään. Arra tietää, että tämä on juuri se teko, jota Veronika ei haluaisi hänen tekevän. Jonka Carla kieltäisi häneltä, ja jota hän itse vihaa koko ruumiinsa voimalla. Mutta jonka hän silti tekee, koska tässä maailmassa ei sanota ei miehelle, joka päättää hänen elämästään.

Ennen kuin Arra lähtee juoksemaan, hän antaa miehille ainoastaan yhden ohjeen. Hän tietää, että hänellä on sen verran valtaa.

”Kukaan ei tee pahaa panttivangillemme. Ei kukaan. Hän on minun vastuullani.”

Miehet nyökkäävät tyynesti, ja Arra aikoo luottaa siihen, että nämä aikovat välittää hänen ajatuksensa muillekin. Arra katsoo vielä hetken edessään liplattavaa jokea ja juoksee sitten sillan yli.

Adrenaliini pitää hänet hengissä. Hän yrittää olla ajattelematta sitä, että jättää Veronikan yksin usean kilometrin päähän. Sen sijaan hän keskittyy ajattelemaan kuukausia sitten Envyn kanssaan käymää keskustelua, joka muistuttaa häntä siitä, että jokaisen askeleen on oltava edellistä nopeampi.

* * *

Altair, kuusi kuukautta sitten

Tasan yksi esine on säilynyt Arran matkassa hänen siirryttyään muurin takaa Altairiin. Metsästäjäksi tulemisessa on aina se hyvä puoli, ettei heidän johtajansa oikeastaan koskaan kysele taustoja. Arra joutui aikanaan tekemään selonteon mukanaan tuomistaan tavaroista, mutta kukaan ei ole koskaan kyseenalaistanut hänen mukanaan ollutta metalliesinettä, joka on sidottu naruun. Ian Darehawk piti esinettä omaperäisenä kyhäelmänä ja unohti sen ajan kanssa.

Nyt, kun kuu on täyttynyt ja Arra tietää, että on hänen aikansa tavata raporttien merkeissä omaa kansaansa, hän kiinnittää esineen terävän pään kovaan maahan ja heittää köyden alas. Hän seisoo Begger’s Holen reunalla, valmiina kapuamaan pystysuoraa seinää ainakin viisi metriä luolaston pimeyteen. Sieltä kukaan ei osaisi häntä etsiä, ja hänellä olisi hetkinen aikaa keskustella yhden oman kansansa jäsenen kanssa.

Alas päästyään Arra kuulee toisen henkilön jo hengityksestä. Kun toinen vihdoin astelee pimeyden keskeltä kuun suomaan valokeilaan, Arra hämmästyy. Envy on itse saapunut tapaamaan häntä. Asian täytyy olla tärkeä, jos johtaja kerran vaivautuu tapaamaan juuri häntä kaikkien mahdollisten soluttautuneiden joukosta.

”Hei, Arra”, Envy sanoo ja virnistää. Hänen kasvonsa näyttävät entistä kapeammilta ja valkoisemmilta kuunvalossa. Eläimelliset silmät kiiltävät innosta. Arra tervehtii johtajaansa ilottomasti ja latelee tälle heti kaiken olennaisen, jota on saanut selville. Wainwrightit hautovat yhä sotaa, Mizarissa voidaan hyvin, samoin etelässä ja mitä ilmeisimminkin myös Lyrassa. Sitä samaa kaikkialla, ei mitään uutta auringon alla.

Envy toteaa heti, ettei ole tullut tänne keskustelemaan siitä. Hän on tullut tänne kertomaan heidän kansansa viimeistellyn sotasuunnitelman. Arra kavahtaa, muttei sano mitään. Envy käyttää puhuessaan monikon ensimmäistä persoonaa, mutta Arra tietää varsin hyvin, että idea on kypsynyt Envyn omassa päässä ja muut ovat nyökytelleet innoissaan kuullessaan entistä verisemmän version sotasuunnitelmasta.

Arraa tarvittaisiin myöhemmin, suunnilleen puolen vuoden päästä isossa tehtävässä. He järjestäisivät harhautuksen, jossa Arra kidnappaisi jonkun Annorlundan hyväosaisista. Sen jälkeen paniikki saisi pesiytyä kuningaskuntaan. Olisi helppoa palata vaatimaan, että kuninkaan pitää antaa maa villeille tai lopuille ylimyksille kävisi samoin kuin sille yhdelle, joka oli jo viety pois.

”Tuohan varmasti toimiikin”, Arra huomauttaa, ”kuningas aivan ehdottomasti antaa sinun marssia hänen valtaistuimelleen, hän oikein ojentaa kruunun kutreillesi.”

Envy pyörittää sormeaan ja naurahtaa. ”Tyhmä, yksinkertainen Arra”, hän sanoo, ”tietenkään me emme toimi niin helpolla kaavalla. Kuningas saattaa olla puheiden mukaan tyhmä, mutta ei hän sentään maataan taistelutta anna. Hän keskittyy takuulla miehittämään maansa.”

”Ja sittenkö me muka hyökkäisimme? Meitä on vähemmän. Koko Annorlunda vastaan meidän pieni kylämme.”

”Emme hyökkää vielä siinä vaiheessa. Meillähän on jotakin, joka voi tehdä sen meidän puolestamme”, Envy sanoo toispuoleisen virnistyksen levitessä kasvoille.

Ja silloin Arra ymmärtää.

”Wainwrightit.”

Envy taputtaa käsiään kolmesti yhteen. ”Hyvä tyttö. Me annamme heidän tehdä likaiset työt ja iskemme vasta, kun tilanne näyttää meidän kannaltamme sopivalta. Minä itse pidän huolta siitä, että olen Sea’s Endissä tarkkailemassa tilannetta silloin.”

”Eli me aiomme tappaa heidät kuten eläimet?” Arra ei voi uskoa, että hänen oma kansansa tahtoo toimia tällä tavoin.

”En usko, että meillä on kovinkaan montaa muuta vaihtoehtoa. Ja usko minua; kun Wainwrightit ovat tuhonneet tarpeeksi ihmisiä, se, mitä Lyrasta on jäljellä, polvistuu edessämme. Murskatut ja satutetut ottavat kenet tahansa jumalakseen.” Envyn virnistys hyytyy, hänen kalpeat kasvonsa jäävät pelottavan tyhjiksi. Arra tuntee kylmän kouraisun sisällään. Hänen ei pitäisi olla tässä eikä Envyn johtamassa.

”Ja ne, jotka eivät polvistu?”

”Eläimiä, kuten sanoit. Siinä pisteessä vähintään yhtä helppoja murskata.”

Arra pudistaa päätään. ”Me emme olisi niin barbaarisia.” Hän vaihtaa painoa jalalta toiselle ja päättää astua vaaralliselle alueelle. ”Joskus toivon, että Carla olisi vielä täällä takomassa järkeä sinun julmiin ja armottomiin ideoihisi.”

”Niin, kuten ennen. Kuten silloin, kun hän päätti tuhota monet heidän maanherroistaan ja -rouvistaan, mikä ei tietenkään ollut lainkaan julmaa ja armotonta.”

”Hänellä oli ideoita. Carla ei koskaan halunnut vain murskata kaikkia! Me olimme kauan sitten heidän orjiaan. Meidän tarvitsee nyt vain olla samalla viivalla heidän kanssaan, tasavertaisia. En näe mitään ideaa heidän mielettömässä teurastuksessaan.” Arra antaa vihansa näkyä. Kukaan, ei edes Envy kaikessa itseluottamuksessaan loukkaisi Carlan muistoa näin.

”Tasavertaisia?” Envy ei jaksa edes naurahtaa. ”Kuinka tyhmä sinä olet? Me emme ole olleet vuosiin Annorlundan muurien sisäpuolella. Kuinkakohan monen vuoden ajan he ovat jo tunteneet meidät hulluina barbaareina? He varmasti luulevat edelleen meidän levittävän jonkinsortin sairautta mukanamme. Jos he ovat vuosikymmeniä ajatelleet meistä niin, mitä me voimme tehdä muuttaaksemme heidän mielikuvansa? Pitäisikö meidän marssia sinne valkoista lippua heiluttaen ja kertoa heille, kuinka tasavertaisia haluamme olla sen jälkeen, kun kansamme on vuosien ajan murhannut satoja heistä? Ei, Arra. Meidän täytyy tuhota heidät. Me emme voi tehdä mitään muuta.”

”Mutta Carla olisi -”

”Hän on kuollut! Ja jopa hän murhasi ihmisiä johtokaudellaan. Hänkin tiesi, mitä muurin toisella puolella ajatellaan meistä. Emme voi muuttaa faktoja, mutta voimme käyttää niitä hyväksemme.”

Keskustelu ei enää jatku. Arra ei voi muuta kuin myöntää, että hän on ehdottomana altavastaavana Envyn suunnatonta itsevarmuutta ja pelottomuutta vastaan. Ja vaikka Arra ei voikaan sietää johtajansa visioita, hänen on pakko myöntää, ettei yksikään annorlundalainen uskoisi enää tarinoita orjuutetusta kansasta sen jälkeen, kun samainen kansa on tuhonnut heiltä kokonaisia maanosia. Ei, edes Arran toiveikkaassa mielessä kukaan muurin sisäpuolelta ei voisi loistaa niin kirkkaasti, että kuuntelisi. Ei millään voisi.