Kirkkain tähti: luku 55

Luku 55: Mustin siveltimin

Kun näköaistin ei sallita aistia kaikkea ympäristöstään, muiden aistien sanotaan terästyvän. Lysanderin kohdalla hänen kuulonsa on kehittynyt äärimmilleen. Kaikkialta ympäröivä, kylmä ja kostea luola pitää useampia ääniä kuin saattaisi kuvitella. Katosta tippuvia vesipisaroita jaksaa laskea tiettyyn pisteeseen asti. Sitten sitä alkaa keskittyä oman hengityksensä tahtiin.

Lysander tietää sulautuvansa osaksi luolan pimeyttä, jos aikoo antaa sille vallan. Aina siihen asti hän on kokenut pimeyden suojaavana, maailmasta eristävänä. On hienoa tulla osaksi suurempaa kokonaisuutta. Nyt pimeys kuitenkin tuntuu väärällä tavalla eristävältä, ja Lysander pelkää, ettei kohta enää osaa erottaa omaa hengitystään muista pienistä, ympäristöstä kuuluvista äänistä. Pieni jyske voi olla joko hänen oma sydämensä tai lähestyvä ihminen. Hän ei osaa sanoa.

Pelätä Lysander vielä sentään osaa. Hän on kenties kauttaaltaan mätä ja tiedostaa sen, mutta inhimillisiä piirteitä häneltä ei ole kukaan onnistunut riisumaan. Surullisinta on ymmärtää, että on itse yksi niistä vaarallisista ja epämiellyttäviksi kuvatuista hirviöistä mustissa satukirjoissa, joita linnassa lapsena luettiin. Ja sitten oli tietysti sukukirjat ja erilaiset sotakertomukset, erilaiset väkivallan kielet, joihin Lysanderin suu tottui jo pienestä pitäen. On väärin olettaa, ettei kukaan voi vaikuttaa siihen, kuinka mustaksi sydän tulee. Kyllä siihen voi. Lysander on tehnyt sen valinnan jo kauan sitten ja tiedostaa edelleen pyrkivänsä juuri sellaiseksi satukirjan hirviöksi. Ero hänen ja niiden välillä on se, että hän aikoo oppia valjastamaan oman pimeytensä, oman vaaralliseksi kehittyneen aivokapasiteettinsa.

Ja silti hän tuntee pelkoa kaikkea sitä korvia raastavaa hiljaisuutta kohtaan, joka häntä ympäröi. Pienimmätkin äänet löytävät tiensä hänen korviinsa hänen pakoillessaan luolassa. Senkin hän on valinnut itse, valittaa ei saisi. Eikä hän aiokaan. Hän istuisi täällä siihen asti, että oppisi ulkoa oman sydämensä sykkeen ja tapansa hengittää.

Ainoa ongelma on katoava ajantaju. Pimeässä ja kylmässä istuminen alkaa jossain kohtaa tuntua ainoalta mahdolliselta todellisuudelta. Hän tietää, että jos astelisi muutamia kymmeniä metrejä syvemmälle, hän pääsisi sinne, jonne valo pääsee pilkahtamaan kivien lomasta. Se olisi liian riskialtista, joku voisi nähdä hänet. Ja jos hän liikkuu, hän pitää ääntä, eikä hän tahdo yhdenkään sielun löytävän häntä täältä. Siispä hän pysyy paikallaan, hengittää mahdollisimman hiljaa ja ristii kätensä. Jossakin vaiheessa hän ei enää tiedä, kuinka äänekkäästi hengittää, sillä sisään- ja uloshengitykset alkavat minuuttien ja tuntien kuluessa kuulostaa yhä vain kovemmilta, kun korvat tottuvat muuhun hiljaisuuteen. Ja sydämensyke on ukkonen, joka jylisee kehossa saaden sen vavahtelemaan.

Lysander vaihtaisi osan sisäelimistään uskallukseen nähdä tähdet vielä kerran. Jos hän vain uskaltaisi pitää ääntä, kävellä muutamia kymmeniä metrejä eteenpäin… Pelko kuitenkin naulitsee hänet aloilleen, saa sydämen pumppaamaan yhä vain useampia reikiä pelosta tärisevään kehoon.

Lysander inhoaa sitä. Pelkoa. Omaa heikkouttaan. Hän tietää olevansa oikeutettu tuntemaan pelkoa, surua ja aivan mitä tahansa. Ongelmana ei ole se, että hän pelkää villejen löytävän hänet ja tappavan siihen paikkaan. Ongelma on se, ettei hän voi kontrolloida tilannetta. Ympäröivä pimeys ei kysy häneltä, miten tilanne pitäisi hoitaa. Se ei anna hänelle mahdollisuutta edes nähdä ympäristöään.

Osittain Lysander on aina tietänyt pelkäävänsä kaikkein eniten tilanteita, joita hän ei voi kontrolloida. Veronikan lähdön jälkeen kaikki on vain vaikeutunut. Hänen mielikuvansa itsestään vaikutusvaltaisena ja kykenevänä henkilönä on alkanut muuttua yhä vain haaleammaksi. Lysanderin älyn vuoksi hänen elämäänsä ei ole osunut kovinkaan montaa henkilöä, joita hän ei ole voinut ohjailla varjoista. Isoveli Lir on aina ollut täysin hänen komenneltavissaan, ja Lysanderista on ollut hirvittävän kätevää antaa isoveljen hoitaa likaisimmat hommat kuninkaana sillä välin, kun hän itse myy köyhiä, nimettömiä ihmisiä merille milloin ilotytöksi, milloin orjaksi. Ei siksi, että tarvitsisi rahaa, vaan lähinnä siksi, että pystyy tekemään niin veljensä selän takana. Osoittamaan oman pätevyytensä.

Hänen palvelijansa puolestaan tekevät lähes mitä tahansa joko rahasta tai fyysisistä palveluista. Mielihyvästä nauttivasta Lysanderista ei ole ongelma eikä mikään antaa muutamien palvelijoidensa jakaa sänkynsä satunnaisin väliajoin. Kunhan eivät tottuisi tai alkaisi olettaa mitään sen suurempaa.

Ja sitten on Veronika. Nainen, joka on tuotu metsästä hänen vaimokseen. Aluksi Lysander oli kironnut isänsä ja Darehawkien senhetkisen perheen pään moisesta aviokaupasta, mutta jälkikäteen oli ollut varsin tyytyväinen lahjaansa. Annorlundassa kuusitoistavuotias on laillisesti naimaiässä, joten heidän häittensä aikaan Lysander oli ollut kaksi vuotta vaimoaan vanhempi, vasta kahdeksantoista.

Veronika oli näyttänyt häämekossaankin niin tavalliselta, että Lysanderia oli hirvittänyt. Vaimo ei ollut lainkaan sellainen kuin hän olisi kuvitellut tai toivonut. Kylmät, miltei julmat siniharmaat silmät ja pisamainen naama kiharilla, punaisilla hiuksilla. Laygoldin suvun sininen silkki ja kultaiset korut eivät olleet sopineet Veronikalle, ja kun Lysander oli tähtien katsellessa vaihtanut vaimonsa otsarivan oman sukunsa väriseksi, hän oli kauhistunut Veronikan silmien paloa. Vaimo ei selkeästikään ollut luopunut mieluusti omasta nimestään ja vihreästä jalokivestä otsallaan.

Aluksi heillä oli ollut kenties hauskaakin. Lysander ei koskaan vahingossakaan kertonut rakastavansa Veronikaa, koska ei uskonut pakotetun avioliiton etenevän sellaisiin mittakaavoihin kummankaan puolelta. Hän oli ollut ensimmäiset kuusi kuukautta miellyttävä, yrittänyt saada Veronikan nauttimaan olostaan Aquilassa.

Sitten hän oli huomannut Veronikan viehtymyksen mereen ja tähtiin sen yllä. Ne kuulemma muistuttivat häntä kodista. Jokin Veronikan tavassa puhua kodista sai Lysanderin aina suunniltaan raivosta. Nainen oli tuotu hänen viihdykkeekseen, hänen omaksi kahleekseen Aquilaan, ja silti tämä kehtasi puhua Altairista yhä kotinaan.

Lopulta Lysander antoi mustuuden voittaa ja teki Veronikalle kaiken sen, mitä oli siihenkin mennessä halunnut tehdä. Veronikan alistuvuudessa oli ollut jotakin hypnoottista, se oli saanut hänet haluamaan lisää ja iskemään aina uudelleen. Se oli upeaa. Veronika ei tietyn ajan jälkeen enää edes kieltäytynyt. Raivon, halun ja jokin paljon mustemman vaihtelut saivat Lysanderin tuntemaan itsensä mahtavimmaksi mieheksi maan päällä. Hän nautti täysin siemauksin siitä, miten Veronika joskus laittoi vastaan ja sai hänet raivostumaan entisestään. Hän nautti myös siitä, kun Veronika oppi olemaan itkemättä ja pistämättä vastaan. Veronikan alistuvuuteen tottuminen ja siitä nautinnon saaminen oli muodostunut Lysanderin lempiajanvietteeksi. Se oli hänen pelastuksensa aina silloin, kun muuta tekemistä ei ollut tai sitä piti kehittää kaiken työn keskelle. Hän oli alkanut kiintyä leluunsa.

Häneltä kesti aivan liian kauan tajuta, kenellä tilanteen todellinen valta oli. Muutamassa vuodessa hän oli kuvitellut olleensa täydellisesti narujen päässä, kun hän oli saanut Veronikan tekemään kaiken hänen tavallaan. Hän oli tehnyt tulitahtoisesta, avoimesta naisesta täysin sisäänpäinkääntyneen ja varautuneen. Opettanut tämän elämään hänen valvovan katseensa alla. Ja sitten hän ymmärsi, ettei valta missään vaiheessa ollutkaan hänellä: hän ei osannut enää lopettaa. Hän halusi liikaa, hän halusi eniten koko maailmassa, että Veronika huusi, itki ja kiemurteli hänen otteissaan ja repi hiuksiaan, kun hän solvasi tätä. Vaimosta oli kuitenkin tullut passiivinen. Hänen alistuvuutensa ei ollut enää nautinnollista, ja vaikka hän osasikin laittaa vastaan, siinä oli jotakin sellaista, joka sai Lysanderin ahdistumaan tilanteesta. Aivan kuin hänellä ei olisi ollut enää valtaa vaimoonsa ja omiin tuntemuksiinsa.

Monia iltoja käytettiin siihen, että seistiin peilin edessä ja tutkailtiin, mikä oli vialla. Lysander teki sitä useimmiten yksin, katseli turkooseja silmiään kuvastimesta ja ajatteli, että oli tehnyt suuren virheen antaessaan Veronikan elää kattonsa alla. Viha naista kohtaan kasvoi ja hän alkoi pakottamaan Veronikankin katsomaan itseään peilistä aina iltaisin, kunnes tämä purskahti itkuun Lysanderin pyytäessä häntä kertomaan uusia vikoja omasta kuvajaisestaan. Joka kerta, kun Veronika murtui hänen edessään, hän veti yhden viivan lisää onnistumistensa listaan. Veronikan murtuminen todisti, että vika oli naisessa, ei Lysanderissa. Hän onnistui siinä. Veronika oli kuvottava, yksinkertainen nainen eikä todellakaan omistanut kontrollia tilanteesta.

Silti Veronika pysyi yhä vain useammin passiivisena ja uskalsi jutella toisille ihmisille puhuteltaessa. Vapaa-aikanaan hän ei tavannut muita, hänellä ei ollut ystäviä. Lysander oli eristänyt myös kaikki kirjat, jottei Veronika päässyt lukemaan ja ymmärtämään. Silti jokin oli vialla. Nainen ei enää silittänyt Lysanderin mustia kiharoita käpertyessään hänen viereensä iltaisin. Hän ei myöskään enää koskaan sanonut rakastavansa Lysanderia.

Lysander itse ei voinut käsittää, miksi nainen ei osoittanut enää lainkaan kiintymyksen merkkejä. Hän oli tämän jumala, Veronikan olisi kuulunut yhä rakastaa häntä koko sydämestään. Lysander tiesi käyttäytyvänsä järkyttävästi Veronikaa kohtaan, mutta se ei ollut mikään tekosyy Veronikan kylmyyteen. Tämän olisi pitänyt välittää enemmän. Se oli Veronikan velvollisuus alistuvana vaimona, sellaiseksi hänet olisi pitänyt kouluttaa. Lysander koki jälleen epäonnistuneensa.

Ja jonakin iltana Lysander vain ymmärsi sen. Katsoi ulos, siirsi katseensa kuusta tähtiin ja tajusi, ettei kontrolli missään vaiheessa ollutkaan hänellä. Veronikasta oli tullut liian hallitseva tekijä hänen mielessään. Kenties hän omalla tavallaan jopa rakasti Veronikaa, tai ainakin yritti parhaansa. Siltikään nainen ei tehnyt mitään osoittaakseen rakkauttaan Lysanderille. Nuori mies tunsi olonsa täysin murretuksi. Miten hän oli päästänyt itsensä siihen pisteeseen, että toinen ihminen oli niin vahvasti hänen ihonsa alla?

Lysanderin viha ei ole vieläkään laantunut. Hän painaa päänsä alas ja tuntee jonkin kuuman valuvan poskilleen, kun hän ajattelee Veronikaa jonkun muun luona. Kenties villit ovat jo kuljettaneet sormiaan kaikkialla siellä, joka kuuluu yksinomaan hänelle. Hän tietää Veronikan ansaitsevan kaiken sen vihan, joka hänen sisällään asuu. Veronika on lähtenyt hänen luotaan ja tainnut viedä mennessään jonkin hauraan osan, jota Lysander ei tahtoisi tunnustaa omakseen.

Tunnetta voisi kutsua myös ikäväksi. Tai pelkäksi vihaksi, rakkauden omistuneimmaksi muodoksi. Pimeys kutittaa Lysanderin poskia ja pyyhkii kyyneleet pois. Avuton olo ei lähde pois, tähdet eivät kaarru ylle suomaan lohtuaan. Lysander ei voi ymmärtää, miten on päätynyt tilanteeseen, jossa istuu yksin turvapaikassaan ja ajattelee kaikista ihmisistä juuri Veronikaa. Vaikka hän olisi sanonut Linnulle mitä siitä, että tahtoo nimensä takaisin kotiin, oikeasti hän tahtoo vain Veronikan itsenään. Naisen täytyy olla hänen vierellään, jonkun täytyy olla siinä ja todistaa, että Lysanderia voidaan rakastaa ja haluta loputtomiin. Se on Veronikan tehtävä. Ja silti nainen on jossain muualla. Lysander on niin yksin, niin käsittämättömän yksin, ja ensimmäistä kertaa pimeys hänen ympärillään on pelkästään pelottavaa.

Hän on niin tunteensa vallassa, niin syvällä sydämensä nopean sykkeen tahdittamassa maailmassa, ettei kuule vieraita askelia lähellään. Hän ei enää erota toisen hengitystä lähellään. Vasta sitten, kun hidas hengitys on aivan hänen kasvojensa ulottuvilla, hän ymmärtää, ettei se ole pimeys, joka silittää hänen poskiaan. Lysander ei saa edes huudetuksi, hän vetäytyy kivillä taaksepäin ja tietää, ettei pääse enää pakoon. Hänet on löydetty.

Kivet eivät anna myöten, Lysander haparoi kiviä täysin tuntoaistinsa vallassa. Keho ei ole koskaan tärissyt niin paljon. Kun toinen olento kumartuu hänen ylleen, kipu ei ole se, jota hän pelkää. Kipu saa lävistää hänet, ja kun se iskeytyy rinnasta muualle kehoon, hän ei ole edes pahoillaan sen pehmeästä, punaisesta tunnusta ihollaan. Se tuntuu paremmalta kuin hän oli kuvitellut, hän voisi jopa nauttia siitä, jos hänen koko kehonsa ei olisi kauhun jäykistämä ja silmänsä näkisi pelkää pimeyttä.

Lysander on selällään, verinen kukka aukeaa hänen rinnassaan ja pulppuaa kaikkialle. Mitään ei vieläkään näy eikä kuulu, hengitys ja sydämensyke hidastuvat ja Lysander alkaa hitaasti ymmärtää, mitä on tapahtumassa. Hän yrittää raahautua valoon, siihen pieneen rakoon kiviluolan katossa. Se on liian kaukana. Ymmärrys kuolemasta leviää kivun kaltaisena mieleen, ja lopulta Lysander antaa itsensä vain lysähtää kylmien kivien päälle. Ajatus viimeisestä kontrollin menettämisestä ei anna lohtua. Kuolema ei tapahtumahetkellään tunnu miltään, yhtäkkiä silmät eivät vain enää näekään pimeyttä ympärillään tai kädet puristu kivusta nyrkkiin. Lysander lipuu pois tilasta, jossa tähdet eivät kurotu hänen ylleen suojaamaan hänen matkaansa niiden luokse. Hän kuolee täydellisessä pimeydessä.