Kirkkain tähti: luku 28

Luku 28: Valkoinen hymy

Toinen päivä taittuu yöksi, eikä kummastakaan naisesta ole kuulunut mitään. Lysander on lähettänyt miehiään hevosilla ympäri maailmaa, hänen tahtonsa on saavuttanut jo itsensä kuninkaan korvat eikä kukaan ole voinut tehdä mitään. Lysander epäilee veljensä haluavan hänet jälleen Sea’s Endiin, mutta jokin hänessä vastustelee ajatusta aina siihen asti, että hän saisi suoran käskyn kuninkaalta lähteä matkaan.

Juuri nyt Lysander ei kuitenkaan kykene ajattelemaan kuin yhtä asiaa: omaa epäonnistumistaan. Hän on päästänyt vaimonsa karkaamaan otteestaan, ja se on ehdottoman anteeksiantamatonta. Jos hän ei olisi sinä yönä huutanut, jos hän ei olisi jäänyt lyhistyneenä lattialle…

Ei. Jossittelu ei ole auttanut ennekään. Lysanderin pitää miettiä. Hänelle maailmassa on Sea’s Endin lisäksi vain yksi paikka, jossa hän tuntee olonsa ehdottoman kotoisaksi. Se ei suinkaan ole High Water, vaan Vegan puolella sijaitseva teloituspaikka, Tuomioluola. Se on pieni merenrantaan muodostunut luola, joka aukeaa sisältä suuremmaksi ja johtaa lopulta isompaan onkaloon, jonka kattohalkeamasta sirottuu aina hivenen valoa sisään. Itse teloitukset eivät tapahdu luolan sisällä, vaan sen edessä olevalla kahden kiven päälle rakennetulla paikalla. Teloitettava asetetaan kivien päälle makaamaan, ja Lysanderin tehtävä hoviteloittajana on katkaista kaula viikatteella. Se on helpompaa kuin sen luulisi olevan.

Lysander on saanut ammatin ainoastaan siitä syystä, että Lir luottaa häneen. Hoviteloittaja ei voisi olla aivan kuka tahansa kansalainen. Syy, miksi teloitusareena on siirretty Lyrasta Vegaan johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei Lir kestäisi epähienouksia kauniissa maanosassaan. Lysanderista ajatus on naurettava, sillä ovathan Lyran kaupungit täynnä köyhiä ja osattomia. Lyra on helppo maanosa vain niille, joilla on varaa elää helposti.

Tänä iltana Lysander tahtoo ratsastaa itse Tuomioluolaan rauhoittumaan. Hänen on saatava kuulla luolan sisälle liplattava vesi korvissaan ja tunnettava meren suolainen tuoksu kaikkialla ympärillään. Lysander satuloi valkoisen hevosensa ja ratsastaa sillä metsien läpi kulkevaa tietä suoraan Tuomioluolalle, joka sijaitsee hyvin lähellä Aquilan ja Vegan rajaa. Hänen kulkemistaan rajojen välillä ei juuri tutkita, sillä hän on kummankin hylätyn maanosan herttua.

Tähdet eivät ole vielä nousseet taivaalle, sininen hetki on parhaimmillaan. Aallot lyövät rantaan suurella voimalla, Lysander sitoo hevosensa kiinni puuhun ja astelee rannan suuria, liukkaita kiviä pitkin luolan suulle. Ensimmäiset kolmekymmentä metriä luolan sisällä ovat pelkkää pimeyttä, mutta Lysander muistaa jo vuosien kokemuksella, minne pitää astua. Hän pitää paljaalla kädellään kiinni liukkaasta kiviseinämästä.

Hetken pimeydessä rämmittyään hän pääsee kohtaan, jossa katosta sirottuu vielä vähän päivänvaloa sisälle. Sininen hetki tummuisi pian syväksi indigoksi, joten Lysander nauttii valosta vielä, kun sitä on kunnolla. Hän istahtaa yhdelle suurimmista kivistä ja huokaisee syvään.

Veronika on poissa. Niin on myös metsästäjätyttö. Lysander tuntee olonsa niin pettyneeksi ja suuttuneeksi, ettei pieninkään raivon aalto jaksa nousta esiin hänessä. Koko mieli muuttuu yhdeksi mustaksi sykkyräksi. Lysander miettii kaikkea sitä, mitä hän ja Veronika sanoivat toisilleen muutama yö sitten. Se, miten Veronika oli yhtäkkiä napsahtanut, oli saanut Lysanderin toimimaan nopeasti. Hän oli ollut oikeasti vihainen sinä yönä, tahtonut satuttaa Veronikaa niin pahasti, ettei tämä nousisi ylös makuukamarin lattialta. Syytä tuntemukselleen Lysander ei edes muista.

Sitä tapahtuu usein – hänen päänsä ja ruumiinsa vain täyttyy raivosta, kun Veronika tekee jotakin sellaista, joka ei ole hänen kontrollinsa alaista. Lysander ei vain yksinkertaisesti siedä sellaista. Ja silti Veronika oli saanut hänet itkemään sinä yönä, hivellyt jotakin osaa hänen aivoistaan ja vain aktivoinut hänessä jotakin vahvan epämiellyttävää. Lysander tietää, että jos nainen olisi nyt hänen edessään, raivo pääsisi kasvamaan niin suureksi, että hän tappaisi Veronikan. Aivan varmasti tappaisi. Lysander on joutunut kohtaamaan mielensä syvimmän pohjan Veronikan vuoksi, vuodattamaan kyyneliä naissukupuolen edustajan takia, eikä hän voi enää hyväksyä sitä. Ja nyt nainen on poissa. Sekin on Veronikan omaa syytä, vieraathan tulivat katsomaan nimenomaan häntä.

Lysander voisi painaa päänsä alas. Hän tahtoisi tehdä niin, mutta tietää, ettei minkäänlaisessa itsesäälissä vellominen ole koskaan hyvästä. Siksipä hän antaa itsensä ajatella hyviä muistoja, sellaisia, joiden muistamisella on jotakin merkitystä. Ei samanlaisia muistoja kuten raivon täyttämä yö Veronikan kanssa. Joitakin sellaisia, joissa hän omistaa tilanteen ja päättää sen kulusta.

* * *

Lyra, yksitoista vuotta sitten

Hovipalvelijalla on kalju pää ja riutuneet kasvot. Hän kulkee aavistuksen kumarassa, huoli on piirtänyt juovansa hänen kasvoilleen. Hän huhuilee jotakuta nimeltä. Lysander ja Lir istuvat Sea’s Endin suurimmalla käytävällä ja katselevat maalauksia. Heillä on peli, joissa he keksivät keitä maalausten henkilöt olivat ja mitä he tekivät elämillään. Lirillä ei juuri ole mielikuvitusta, joten hän häviää pelin aina hyvinkin nopeasti.

Kun palvelija kulkee nuorten prinssejen ohitse, hän pysähtyy ja luo hätääntyneen katseen heihin. Hän ei edes mainitse siitä, että prinssit istuvat epäsopivalla paikalla, huoli on täyttänyt hänen kykynsä havainnoida.

Palvelija kumartaa arasti ja menee suoraan asiaan. ”Tervehdys, nuoret prinssit. Minulle on sattunut jotain hirvittävää, voisitteko… voisitteko te vastata yhteen kysymykseeni? Onko teillä aikaa siihen?”

Lir katsoo veljeään hämmentyneenä. Lysanderin ilme ei värähdäkään. ”Kerro vain.”

”Minun… minun lemmikkini”, palvelija sopertaa, ”minun ainoa rakas koirani. Oletteko te nähneet sitä? Se on minun ainoa perheeni, minä… minä en millään pärjää ilman.”

Lirin ilme muuttuu hankalaksi. Hän ei millään malttaisi pidätellä nauruaan kuullessaan palvelijan ongelmasta, mutta Lysander sörkkäisee häntä nopeasti kylkeen jotta tämä osaisi pysyä hiljaa. Lysander ymmärtää tilanteen vakavuuden palvelijalle. Vanha mies on aina ollut hivenen yksinkertainen, hän on tarttunut elämässään siihen, mihin on voinut. Koko ikänsä Sea’s Endissä palvelleena koira on hänelle se, johon hän on pystynyt kiinnittymään. Lysander on jo kauan sitten ymmärtänyt koiran merkityksen miehelle.

”Olen pahoillani, en ole nähnyt koiraasi”, Lysander sanoo reippaasti, ”minä kerron toki heti, jos satun näkemään. Toivottavasti se löytyy.”

Mies nyökkää surumielisesti, luo toiveikkaita katseita Liriin ja kääntyy pois, kun Lir pudistaa lopulta päätään. Kun mies on poissa, Lir purskahtaa railakkaaseen nauruun. ”Näitkö sinä sen ilmeen!” Lir katsoo Lysanderia innoissaan, mutta Lysanderin silmät eivät tuki samalla tavalla vastaan. ”Se oli ihan vauhkona yhdestä rakista.”

Lysander huokaisee. ”Oletko sinä nähnyt, millainen merkitys sillä on hänelle?”

Lir näyttää siltä, ettei ole edes ajatellut asiaa.

”Tiedätkö, mikä on ihmiselle kamalinta hyväksyä?”

Lir pudistaa päätään ja näyttää hölmistyneeltä.

Lysander nousee ylös. Hänen kalpeilla kasvoillaan on tyytyväinen ilme, jonka takana kuplii jotakin aivan muuta. Jotakin vaarallisempaa.

”Kamalinta on kadottaa jotakin rakastamaansa”, Lysander kertoo. ”Kun rakas asia on kadoksissa, se on samaan aikaan elävä ja kuollut. Koskaan ei voi hyväksyä sitä tosiasiaa, että toinen on poissa, joten toivoa elätellään aina siihen saakka, että tiedetään varmaksi…” Lysander olettaa Lirin ymmärtävän. Isoveli vain tuijottaa sinisillä silmillään. ”Ja jos ei saa koskaan tietää varmaksi, se kaikki syö lopulta sisältä. Sitä elättelee ikuisesti toivoa jostakin, joka ei tule tapahtumaan. Se on pahempaa kuin se, että tietäisi toisen kuolleen.”

”Tarkoitatko sinä, että…?”

”Että minä piilotin sen koiran”, Lysander sanoo, ja hymy hänen kasvoillaan saa uuden merkityksen. ”Hän ei saa koskaan tietää, mitä sille tapahtuu. Hän elättelee toivoa ikuisesti, eikä saa koskaan tietää, kuka hänen koiransa vei. Aion pitää sen elossa ja myydä sen eteenpäin. Mutta eihän hän sitä tiedä, eikä saa koskaan tietääkään. Hänelle koira on elossa… ja silti kuollut.”

Lir tuijottaa vuoden nuorempaa veljeään hämmentyneenä. Lysanderin hymyyn vääntyneiden kasvojen ja tuikkivien turkoosien silmien takana olevat merkitykset eivät tunnu avautuvan Lirille.

”Mutta Lysander, mitä sinä hyödyt siitä, että sinä piilotat tuollaisen vanhan palvelijan koiran? Sehän on vain ikävää kaikille.”

”Kuten jo sanoin, ainoastaan minä tiedän, mikä koiran todellinen kohtalo on. Hän ei. Ja se antaa minulle… Niin, veljeni, mitä se minulle antaakaan?”

Valtaa. Kontrollin tilanteesta. Kaikki on täydellisesti hänen hallinnassaan, yhdenkään muun ei koskaan tarvitse tietää. Hän voi ohjata tilannetta sivusta katsellen kertomatta kenellekään siitä, että onkin itse narujen takana. Näkymätön valta on suurinta, musertavinta valtaa.

Lir ei kuitenkaan osaa vastata, keskustelu hylätään ja veljekset jatkavat maalausten tuijottamista, kunnes heidän isänsä saapuu noutamaan heidät kanssaan Sea’s Endin satamaan. Satamassa he ihailevat laskevaa kesäistä aurinkoa, joka maalaa maailman purppuranpunaiseksi. Lir, veljeksistä vanhempi, tietää joskus vielä hallitsevansa tätä maailmaa. Silloin se tuntuu yhtä kirkkaalta ja kauniilta ajatukselta kuin laskeva aurinkokin.

Hänen vierellään aivan kuin varjona seisova pienempi ja heiveröisempi Lysander tietää kuitenkin olevansa huomattavasti taitavampi mainipuloija ja strategisti kuin veljensä. Hänen onnensa on se, ettei hänen koskaan tarvitse käyttää taitojaan mihinkään, mihin ei tahtoisi. Kun veli istuu vuosien päästä hopeisella istumella ja kaikki maailman vastuut kasaantuvat hänen hartioilleen, Lysander istuu jossakin aivan toisaalla ja tietää omistavansa paljon arvokkaampaa vaikutusvaltaa. Jotakin paljon upeampaa kuin Lirin purppuranpunainen unelma valtaistuimesta ja kruunusta vaalealla hipiällä.