Kirkkain tähti: luku 4

Luku 4: Tähtimeri

Meren näkee kalliolta paremmin. Sen pauhu viiltää korvia, mutta kipu tuntuu hyvältä. Sitä oppii haluamaan lisää. Aallot ovat tänään tummempia, ne lähestyvät rantaa ahnein ottein, kuin tahtoisivat viedä sen kokonaan mukaansa. Ne koskettavat kalliota, työntyvät täydellä voimallaan sitä päin ja aloittavat taas alusta. Kuolevat iskun voimasta, kunnes joku muu tekee sen niiden jälkeen uudelleen ja uudelleen.

Veronika voisi seisoa siinä tuntikausia, olla Aquilan korkeimmalla kalliolla ja katsella aaltojen liikettä päivin ja öin. Öisin taivas täyttyisi tähdistä, valaisisi meren ja saisi koko maailmankaikkeuden näyttämään unelta. Meri ja taivas olisivat yhtä, kukaan ei piirtäisi rajaa niiden välille. Veronika rakastaa sitä.

Meri on uutta, tähdet eivät. Kenties siksi hän nauttii niin paljon siitä, miten ne öisin sekoittuvat yhteen ja muovaantuvat kokonaan uudeksi. Lapsuutensa metsässä viettänyt tyttö saattaa edelleen nähdä tähtien kimmellyksessä jotakin tuttua, muistaa isän ja isoveljen kauniita sanoja ja tuntea turvan silloinkin, kun meren uutuus sekä armottomuus ja useat kilometrit entisen kodin ja nykyisen välillä alkavat painaa hartioita lysyyn.

Tähdenlentojakin Veronika on nähnyt. Korkealta, kallioltaan käsin sitä havaitsee paljon sellaista, joita linnasta käsin ei kykene näkemään. Surukseen Veronika on jo kauan sitten ylittänyt sen vaiheen elämästään, että osaisi enää toivoa, jos näkisi tähdenlennon. Sellaista muutokset tekevät ihmisille. Ohjelmoivat uudelleen, asettavat jotain uutta vanhan päälle ja saavat samalla vanhan tuntumaan väärältä.

Tähdet ovat tärkeitä kaikille Annorlundassa. Niin tärkeitä, että heidän kuusi maanosaansa – Lyra, Cassiopeia, Aquila, Vega, Mizar ja sen sisälle syntynyt metsästäjien tukikohta Altair – ovat kaikki nimetty tähtien mukaan. Nykyään tähdet eivät kulje enää samoja polkuja kansan kanssa, monikaan ei enää usko niiden suojaaviin voimiin. Ja silti Veronika muistaa isänsä sanoneen aina, että tähtien johdatus olisi aina hänen mukanaan. Veronika ei halua ajatella isäänsä. Häntä ei ole enää olemassa, ei maan päällä eikä tähdissä. Ihmiset eivät ole yhtään sen suurempia kuin kuvittelevat.

Taivas on kuitenkin nyt tähdetön, meren pauhu peittää lintujen huudon taakseen ja saa Veronikan tuntemaan olonsa turvalliseksi silloinkin, kun hän kuulee tuttujen askelten lähestyvän. Nuori mies astelee hänen vierelleen, kielekkeen reunalle. Veronika ei liikahdakaan.

”Rakkaani, tulisitko mukaani? Korviini on juuri kantautunut inhottavia, kerrassan kamalia uutisia, ja tunnemmehan me molemmat veljeni. Lir ei ole koskaan selvinnyt ilman pikkuveljensä neuvoja”, mies kertoo ja tarttuu naista tämän hartioista. Hän painaa Veronikan poskelle kevyen suudelman, eikä Veronika osaa kertoa, onko suudelman tarkoitus olla lempeä vai merkitsevä.

”Mitä tällä kertaa on tapahtunut?” Veronika kysyy pysyen edelleen paikallaan. Meri piiskaa kalliota, hän keskittyy sen liikehdintään hänen miehensä päästäen irti hänen hartioistaan.

”Linnut lauloivat, että villit olisivat hyökänneet Mizarissa. Ashworthit ovat yhtä lukuunottamatta kaikki kuolleita. Kuninkaamme lienee epätoivoinen, kun haluaa nähdä minut.”

”Ainahan isoveljesi on sinua tarvinnut, Lysander”, Veronika naurahtaa. ”Lähdetkö tänään?”

”Sinäkin lähdet”, Lysander huomauttaa. Tällä kertaa hän ei vie kättään vaimonsa hartialle. Hänen ei tarvitse. ”Olen valinnut sinulle Sea’s Endiin sopivan puvun, käyhän pukemassa se yllesi ja pakkaa mukaasi vähän varavaatteita. Saatamme viipyä Lyrassa useitakin päiviä, jos veljeni niin suo.”

Lysander kääntyy pois jättäen Veronikan seisomaan kielekkeelle jälleen yksinään. Heidän linnansa, High Wateriksi kutsuttu suuri kivirakennus Vuorijoen varrella ei ole kovinkaan kaukana merenrannasta. Osittain siitäkin syystä Veronikan on helppoa astella ulos kolkosta linnasta ja juosta öisinkin meren rannalle, kallionkiellekkeelle tähtiä katsomaan. Lysanderilla ei ole erityistä mielipidettä siitä, että hänen vaimonsa on niin suuresti mieltynyt mereen. Hän osittain ymmärtää sen, onhan Veronika kasvanut Altairissa luonnon helmassa. Kovin erilaisen luonnon, mutta luonto on aina luonto.

Lysander itse ei tosin ymmärrä erityisemmin luonnon päälle. Hän osaa lukea paremmin ihmisiä kuin syksyn tippuvia lehtiä tai kielekettä hakkaavia aaltoja. Hän ei näe sanoja luonnon toimien takana, hän näkee sanoja ihmisten teoissa ja tekemättä jättämisissä. Lysander Laygold on kuninkaan nuorempi veli, kasvatettu ymmärtämään kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Kuninkaanlinnassa kasvanut Lysander on nähnyt kaikkea kuolemasta nöyryytykseen, hän on oppinut puhumaan sitä kieltä. Antautumaan sille.

Hänen astellessaan kohti linnaansa hän miettii, mikä häntä ja Veronikaa Sea’s Endissä odottaisi. Niinköhän kuningaspari olisi riittävän epätoivoinen itkiäkseen Lysanderin taitojen perään. Ajatus huvittaa Lysanderia. Hän ei erityisemmin haluaisi veljensä, kuninkaan, olevan hänestä riippuvainen. Hän on erittäin tyytyväinen asemaansa hylättyjen maiden herttuana, se riittää hänelle mainiosti. Villien vuosikymmeniä sitten lähes kokonaan tuhoamat Vega ja Aquila ovat hänen valtansa varassa, se tekee hänestä riittävän tärkeän. Tuhotustakin maasta saa iloa, jos osaa asiansa.

High Wateriin pääsee pienen metsän poikki. Metsästä Lysander ei nauti, se saa hänet tuntemaan olonsa saarretuksi. Sellaisesta tunteesta hän ei pidä lainkaan, hän välttää kaikin tavoin uhatuksi tulemista. Kun hän pääsee metsästä omalle linnalleen, hän havaitsee vaunujen olevan pihassa jo valmiina. High Water on, jos mahdollista, jopa Mizarin linnaa tai Cassiopeian Kolmivirtaa kolkompi rakennus, jota ympäröi ympärivuotisesti joen kosteuden aiheuttama sumu. Lysanderista se on kotoisaa. Miellyttävän erilaista Lyran ainaiseen avoimuuteen ja Sea’s Endin suuriin saleihin verrattuna.

”Hyvä herra, oletteko te ja vaimonne jo lähtövalmiita?” kuljettaja tiedustelee. Lysanderia häiritsee miehen vieras aksentti.

”Vaimoni ei ole vielä edes palannut linnaan, mutta hän tekee niin pikimmiten.” Lysanderin ääni ei paljasta mitään. Veronika tulisi, ja hän tulisi nopeasti. Sitten he lähtisivät pääkaupunkiin ja ottaisivat vastaan kaiken sen, joka heitä siellä odottaisi.

* * *

Lyhyin reitti Aquilasta Lyraan viettää Vegan läpi Lyran maaseutualueelle. Lukemattomia peltoja, maanosan varallisuuden perusta. Lysander ei pidä niistäkään, liian avoin maisema aiheuttaa saman tunteen kuin metsä.

”Mitähän veljeni aikoo tehdä uusimman villihyökkäyksen kanssa?” Lysander tuumii ääneen katsellessaan vaunujen ikkunasta ulos pitkille pelloille.

”Minua kiehtoo enemminkin se, mitä hänen majesteettinsa aikoo tehdä Mizarin herttuattaren kanssa. Hänhän oli...” Veronika ei löydä sanoja. Ei mitään sellaista, jota haluaisi sanoa ääneen.

”Tasapainoton, hullu nainen, sehän on kaikkien tiedossa”, Lysander sanoo sanojaan säästelemättä, ”ei sinun sitä tarvitse kaunistella. No, ainakaan Lilith Ashworth ei voi jäädä yksin johtamaan koko Mizaria, ei. Veljeni ei olisi niin typerä, että antaisi hänen jäädä sinne.”

Veronika huokaisee surumielisesti. Hän ajattelee Lilith Ashworthia, naista, jota ei ole koskaan nähnyt. Nainen on menettänyt kaiken. Veronika ei anna itsensä samaistua. ”Kuninkaan täytyy löytää jokin muu suku johtamaan sillä välin, kun Lilith Ashworth toipuu tapahtumista.”

Lysander naurahtaa. ”Ei, vaimoni, Lilith Ashworthista ei ole enää palaamaan Mizarin herttuattareksi. Oletko kuullut tarinoita? Tietysti olet. Hullu mikä hullu. Ashworthien liekki on sammunut. Ironista, heidän sukunsa tunnushan on nimenomaan tuli.”

Veronika katsoo aviomiestään, jonka katse on edelleen pelloissa. Lysander on kauniskasvoinen, hänen piirteensä ovat hienostuneet kuten kenellä tahansa Laygoldilla. Pitkät, korpinmustat hiukset ovat laineikkaat ja ulottuvat selkään asti. Lysander on hyvin siro, mutta riittävän pitkä näyttääkseen arvokkaalta. Hänen silmänsä ovat pistävän turkoosit. Veronika ei vieläkään osaa lukea niitä.

Kumpikaan ei sano loppumatkan aikana enää mitään. Veronika tietää, että mitä lähemmäs he pääsevät pääkaupungin suolaisen meren tuoksua ja kauppatoreja, sitä varovaisemmaksi Lysander kävisi. Hänen aviomiehensä ei koskaan puhu yhtä epäkunnioittavasti tai karkeasti isoveljensä tai muiden merkittävien henkilöiden seurassa. Veronikan seurassa hän on lakannut yrittämästä jo kauan sitten. Veronika kääntää katseensa pois Lysanderista ja katsoo ikkunasta ulos. Päivä on jo vaihtumassa iltapäiväksi, ja Veronika huomaa ajattelevansa, miten erikoisia ihmisten tunteet oikeastaan ovat. Hänen omat tunteensa ovat muodostaneet hänelle vankilan. Lysanderin turkooseissa silmissä on vielä jotakin sellaista, jota Veronika tahtoo omakseen, joka luo hänelle väärän turvallisuuden tunteen hänen käpertyessään tämän kainaloon iltaisin. Asiat, jotka saavat ihmiset jäämään.

Ja silti Veronika juoksee yölläkin Aquilan rannoille ja kapuaa kielekkeelle katsomaan tähtiä. Kaipuuta kotiin, sitäkö se vain on? Vai yrittääkö hän paeta jotain suurempaa? Veronika ei tiedä. Hän ajattelee vain tulevaa vierailua Sea’s Endissä. Varautuu olemaan varovainen, vahtimaan jokaista sanaansa jottei saa kuulla niistä jälkikäteen. Mitä vähemmän puhetta, sitä parempi.

Aurinko välkyy sisään ikkunasta, se olisi korkealla vielä muutaman tunnin ajan. Sitten tulisi pimeys. Veronika voi kyllä odottaa. Tähdet näkyisivät Lyrassakin, ne heittäisivät verhonsa hänen ylleen kaukana kotoakin. Mikä ikinä koti sitten onkaan.