Kirkkain tähti: luku 59

Luku 59: Viimeinen

Näky on juuri niin kaoottinen kuin Veronika pelkäsikin. Ihmisiä juoksee, aseita kohoaa ilmaan. Kaikki peittyy huudon alle, millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä, että vastapuoli pääsee ohuella narulla kävelevästä hengestään. Mikä edes on vastapuoli silloin, kun heidät kaikki on merkitty ihmisiksi?

Veronika ei uskalla katsoa Arraa, hän pelkää, että tämän pelko saisi hänet perääntymään. Hän ei voi nyt laskeutua alas kumolleen kaatuneen vaunun päältä. Hetki on lyhyt, kaaos tiivistyy ympärillä. Hänen on saatava äänensä kuuluviin. Veronika nostaa kätensä suunsa ympärille ja huutaa. Huuto kohoaa korkealle, mutta ei tarpeeksi korkealle. Sodan äänet peittävät sen, ja Veronika kohottaa äänensä uudelleen. Ensimmäinen, joka hänet havaitsee, on Elisabeth Wainwright, jonka kypärä on irronnut taistelussa. Korpinmustat hiukset leijuvat ilmassa, kun Elisabeth sivaltaa yhden villin rintaa ja kääntyy huutoon päin. Pohjoisen herttuatar näyttää yllättyneeltä nähdessään Veronikan korkealle kivunneena.

”Ihmiset! Ihmiset, kuuletteko te minua!” Veronikan huuto tuntuu epätoivoiselta kaiken sen metelin keskellä. Se ei mitenkään voisi tavoittaa kuulijoitaan. Siltikään Veronika ei luovuta. Hän kohtaa Elisabeth Wainwrightin terävät, kirkkaat silmät ja jatkaa huutoaan. Hetkessä ihme luikertelee heidän joukkoonsa – Elisabethin joukkojen ohella myös muutamat villit, Lyran kansalaiset ja metsästäjät kääntävät katseensa korkealle kiivenneen Veronikan puoleen. Ihmisyyden peitto lasketaan taas heidän ylleen, yhteinen sydän lakkaa sykkimästä. Jokainen muistaa oman kipunsa, oman syynsä taistella tai olla taistelematta. Veronikalla on nyt yleisö.

”Näettekö te, missä te olette?” Veronika huutaa nyt pienemmällä äänellä. Sota on vaimennut hetkeksi, jokainen silmäpari on nyt keskittynyt häneen. Sellaista ei tapahdu maailmassa, ei millään pitäisi tapahtua, ja silti niin käy. ”Te ette ole kotona patojenne äärellä tai pelloillanne, te olette keskellä sotaa.”

”Tule nyt neiti alas sieltä leikkimästä!”

”Mitä sinä luulet tietäväsi?”

Veronika vaimentaa huutelijat pelkällä kiivaalla katseella. ”Me olemme ihmisiä! Meille on annettu kyky ajatella ja toimia! Tähänkö me sen käytämme? Toistemme tappamiseen ja turhaan juonitteluun!”

Ihmiset pysyvät aivan hiljaa. Ainoa kuuluva ääni on ohi lentävän mustan linnun pitämä raakunta, ja sekin haipuu linnun lentäessä merelle. Kaikki katsovat Veronikaa, joka seisoo ryhdikkäästi ja katse tulta täynnä ihmisten keskellä. Hän ei ole sillä hetkellä Veronika, hän ei ole se nainen, joka luetteli peilin edessä vikojaan ja antoi itsensä tulla lyödyksi. Hän on vain välikäsi kaikelle sille suurelle, joka hänen on vielä päästettävä ulos.

Veronika jatkaa puhumista. Hän kertoo tiivistettynä sen, mitä Arra on kertonut villien historiasta. Villit näyttävät hämmentyneiltä, jopa kiitollisilta, kun Veronika korostaa heidän historiansa verisyyttä ja epäreiluutta. Veronika mainitsee myös kaikista niistä pahoista teoista, joihin villit ajautuivat orjuuteensa kyllästyneinä ja vielä sukupolvia sen jälkeenkin. Hän kertoo unohduksesta, kaikesta siitä myrkystä, joka pääsee syntymään ja leviämään sairauden lailla, kun ihmiset antavat todellisten merkitysten vaipua unholaan.

Kun suurin osa on jo päästetty ulos, Veronika antaa oman persoonallisuutensa palata ja miettii, mitä hän itse tahtoo sanoa aseensa hetkeksi laskeneille ihmisille, jotka käyvät turhaa sotaansa toisiaan vasten vailla kunnollista syytä siihen. Sotaa ei oikeuteta, yhtäkään maahan pudonnutta hedelmäkojun omenaa tai alas poltettua latoa ei saada takaisin sanomalla sitä oikeudeksi. Yksikään sodassa kuollut ei palaa tähdistä eläväksi, verta ja lihaa olevaksi ihmiseksi. Silloin, kun joutuu polttamaan rakkaansa ruumiin ja lausumaan hyvästit, yhdenkään mahtisuvun tai yksittäisen ihmisen syyt eivät riitä korvaamaan menetettyä elämää tai ottamaan surua pois.

”Elisabeth Wainwright, minä puhun nyt suoraan sinulle”, Veronika sanoo ja uskaltautuu ottamaan katsekontaktin haarniskan suojaamaan naiseen. ”Tämä sota ei ole sinun sotasi. Ei koskaan ollutkaan. Kuningas on kuollut, hänen kannattajansa ovat hiipuneet hitaasti pois. Jäljellä on vain muurin ulkopuolelle ajetut ja sen sisälle itsensä lukinneet. Et tahdo sotia tätä sotaa loppuun, se ei ole se sota, jota lähdit käymään. Olet jo omasi voittanut, lunastanut paikkasi maan hallitsijana. Tällaistako maata tahdot johtaa?”

Elisabethin ilme ei paljasta mitään, mutta ylväs soturi hänessä pakottautuu nyökkäämään Veronikan sanoille. Elisabeth tietää nuoren naisen olevan oikeassa. Tässä sodassa ei ole enää mitään mieltä.

”Ja te, joita muut ovat ottaneet oikeuden kutsua villeiksi”, Veronika jatkaa silmäillen kaikkia niitä, jotka ovat sonnustautuneet puhtaaseen valkoiseen, ”haluatteko te todella omistaa tämän maan? Mihin te pyritte? Te olette ihmisiä, joilla on oikeus sanoihin ja tekoihin siinä missä kenellä tahansa muullakin täällä. Älkää käyttäkö sitä oikeutta siihen, että tuhoatte nämä ihmiset ympäriltänne. Te ette palvele sillä itseänne vaan yhden miehen suuruudenhullua unelmaa johtaa tätä maata.” Villejen joukosta kuuluu supinaa, osa jopa nyökyttelee Veronikan sanoille. ”Ensimmäinen kapina johtui siitä, että kansaanne pidettiin alempiarvoisena ja käytettiin orjina. Nytkö te teette sen saman muille? Tämä ei ole teidänkään sotanne, tämä on pelkkää hulluutta!”

Jotakin hiipii alitajunnan nurkasta takaisin mieleen. Veronikan on sanottava se ääneen nyt, tai hän ei sanoisi sitä koskaan. Nämä sadat ihmiset hänen ympärillään saavat kuulla sen, mitä hän on pitänyt aina sisällään. ”Toisten ihmisten tappaminen on joskus välttämätöntä, mutta ei nyt. Ei tällaisessa tilanteessa, jossa olette vain ihmisiä ihmisten keskellä. Minä olen jo nuorena valinnut tappamisen tien, minä olen vienyt veitsen oman isäni rinnalle ja riistänyt hänen henkensä.” Veronika pitää tauon, huomaa kehonsa vapisevan ja pyrkii kohtaamaan jokaisen metsästäjän katseen, jonka vain ehtii tavoittaa. Ilmeet vaihtelevat järkytyksestä hyväksyntään. ”Tappaminen repii sielun rikki, se tekee teistä täysin epäinhimillisiä. Te ette halua tehdä sitä ilman syytä. Te ette halua.” Veronika pudistaa päätään kivun aallon kiertäessä hänen kehoaan. Hän kohtaa jälleen Arran katseen. Nuori nainen hymyilee hänelle kannustavasti, ainoa näkevä silmä säihkyy ylpeydestä.

”Tehkää päätöksenne, sillä tähdissä ei olisi enää merkitystä sillä, kenen riveissä olette verenne vuodattaneet.” Veronika ei enää puhu, katseita aletaan vaihtaa ja kuiskauksia päästää ilmoille. Osa huutaa jotakin, mutta kukaan ei vielä kohota asettaan jatkaakseen sotaa. Muutamien sekuntien ajan Veronika ehtii ajatella sanojensa tehonneen.

Hänen loistonsa on kirkkaimmillaan silloin, kun yksi hänen omistaan vetää nuolen viinestään ja osoittaa häntä sillä. Veronika ei ehdi nähdä mitään. Hän havahtuu muutaman sekunnin ajaksi kipuun, joka lävistää metsästäjän täydellisen tähtäyksen tuloksena hänen keskivartalonsa. ”Petturi alas!” muutamat huutavat, sillä he kokevat, että Veronika on hylännyt omansa ryhtyessään puolustamaan jokaista taistelevaa sielua.

Veronikan pitkä keho kaatuu saman tien vaunujen päälle. Muutamat jäävät tuijottamaan kauhuissaan pahimmankin sodan hetkeksi hiljentäneen naisen sortumista, mutta sitten osa vetää jälleen aseensa esiin ja jatkaa siitä, mihin jäikin. Osa villeistä yrittää huutaa, Elisabeth pyrkii lopettamaan sotilaidensa liikkeet, mutta sota käynnistyy jälleen massiivisina aaltoina. Sitä ei voida enää lopettaa, aseet kohoavat jälleen ilmaan ja Veronikan kehon annetaan jäädä lepäämään vaunujen päälle.

Arra toimii rutiinilla. Hän ei kuule hiljaisuuden räjähtämistä, hän ei kuule sodan äänten palaamista, ei aseiden kalahduksia toisiaan vasten eikä ihmisten uusia, korkeampia huutoja. Arra näkee vain vaunujen päälle romahtaneen Veronikan ja ruman, rinnasta törröttävän jousen. Joku hänen omistaan ampui hänet alas. Nuoli ei lähtenyt villejen jousista, se lähti metsästäjän jousesta, jostakusta sellaisesta, joka on mitä todennäköisemmin kasvanut hänen kanssaan. Ihmisyyden pahuus täyttää Arran mielen eikä hän edes huomaa kyyneliä, joista hänen silmänsä täyttyvät.

On selvää, että Veronika on kuollut. Silmät ovat suuret ja avonaiset, mutta niiden katse ei johda minnekään. Keho on hervoton, verta purskahtaa rinnuksille, kun Arra kiskoo nuolen irti ja jättää sen Veronikan vierelle. Koskaan aiemmin Arra ei ole katsonut kenenkään läheisensä ruumista samalla tavalla. Villien keskuudessa ruumiit ovat vain ruumiita, sielut ovat lentäneet kauemmas aseen niittäessä ne pois.

Kyyneleet valuvat Veronikan vaatteille, kun Arra rutistaa kätensä yhteen ja huomaa miltei sortuvansa Veronikan päälle. Arra näkee nyt kokonaiskuvan. Veronika todella oli viimeinen kirkkaista tähdistä. Kuten mikä tahansa muukin kirkkaimpana hohtava, Veronikakin oli kohtaava loppunsa näin. Yllättäen ja väärässä hetkessä.

Tähdet loistavat kirkkainta hohdettaan vain hetkeä ennen kuolemaansa. Sitten ne räjähtävät ja kuolevat, mutta niistä lähtenyt valo leviää koko maailmaan ja peittelee sen pehmeällä hohteellaan.