Kirkkain tähti: luku 33

Luku 33: Palavien tähtien alla

Meikkaamaan on yllättävän helppoa opetella lyhyessä ajassa. Kauniita, kalliita maaleja Rautameren takaa, ei mitään sen ihmeellisempää. Samahan se on, käyttääkö käsiään puukkojen terottamiseen vai kasvojensa koristelemiseen. Kunhan vain käyttää niitä.

Envylle ei ollut juurikaan vaikeaa siirtyä hyvinkin miehisestä ja armottomasta muurintakaisesta elämästä hienostonaiseksi. Se kävi jotenkin luonnostaan. Ei niinkään siksi, että hänelle vieraaseen sukupuoleen olisi helppo asettua, vaan koska valehtelu käy keneltä tahansa villiltä luonnottoman helposti. Sanoja on helppoa värittää, joskus tekojakin, mutta kokonaisen toisen identiteetin kehittäminen vaatii jo osaamista. Envy on yksi niistä ihmisistä, jotka osaavat valehdella silmillään.

Lir on ollut tähän mennessä helpoin huijattava. Kaikki Annorlundassa on Lirin kontrollin alaista, joten on ehdottoman loistavaa, että Lir on kehittänyt naiiveja tunteita Lilith Ashworthia kohtaan. Envy myöntää, että hänen luomansa Lilith on juuri sellainen kohtalokas nainen, johon itseensä ja asemaansa kyllästynyt kuningas voi leimautua. Todellinen Lilith Ashworth ei ollut mitään siihen suuntaankaan. Kun Envy joukkoineen saapui muurin yli Mizariin ja taisteli tiensä pienelle linnalle, hän huomasi heti heiveröisen naisen sängyssään. Oli tosiaan totta, ettei Lilith Ashworth poistunut toisen synnytyksensä jälkeen koskaan omasta huoneestaan. Envy ei jäänyt naisen kurkun auki repiessään miettimään, oliko hänet sänkyyn ajanut tekijä masennus, synnynnäinen sairaus vai vain hermoheikkous. Tärkeintä oli, että hän sai tämän identiteetin.

Nainen, jota näkivät vain hänen lähimpänsä, oli hyvä kohde identiteettivarkaudelle. Jos ja kun hänen kaikki lähimpänsä makasivat vereen tahriutuneella lattialla, elossa ei ollut enää ketään sellaista, joka olisi muistanut, miltä hänen oli oikeasti kuulunut näyttää.

Kaikki on tähän mennessä sujunut hyvin. Envy on onnistunut elämään Lilithinä ja päässyt juuri sinne, minne pitikin: Sea’s Endiin, kuninkaan luo. Envy ei ollut suunnitellut, että kuningas kiinnostuisi hänen luomastaan Lilithistä romanttisesti, mutta se ei varsinaisesti haittaa suunnitelmaa. Oikeastaan se vain parantaa sitä, joten Envy antaa mielellään sokeutuneen Lirin lähennellä itseään.

Ongelma onkin Lirin sokeuden syyssä. Envy ei ole onnistunut kysymään syytä näönmenetyksen taustalla, mutta hän epäilee hyvin vahvasti sen liittyvän Wainwrighteihin. Hän on päässyt puhumaan henkilökohtaisesti Elisabeth Wainwrightille ja todennut, että Ramona on saanut pohjoisessa hyvän sotkun aikaiseksi. Kannatti luottaa tyttöön. Tulisi aika, jolloin hän palkitsisi Ramonan henkilökohtaisesti. Toistaiseksi hän ei uskalla ajatella Ramonaa liikaa, jotta hänen keskittymisensä ei pääse herpaantumaan.

Koska Envyn luoma Lilith on hyvin julkea, hän voi hyvinkin kuljettaa itsensä mekossa ja hienossa kampauksessa kuningatar Anesidoran eteen ja kysyä suoraan, minkä tarkoitusperän vuoksi hän on sokeuttanut aviomiehensä. Envylle on luonnollista ajatella, että juuri Anesidora on Lirin sokeuden takana. Jos sillä on jotakin tekemistä Elisabeth Wainwrightin sotasuunnitelman kanssa, se on vain hyödyksi. Mitä pikemmin suvut ottavat yhteen, sitä parempi se olisi Envylle.

Kun Envy kävelee Lilithinä kohti kuningattaren henkilökohtaista kamaria, hän pysähtyy hetkeksi pohjoisimman, suuren ikkunan luo. Hän kallistaa päätään ja katsoo kaupunkia silmiensä edessä. Lumi ei sokaise, aurinko pääsee valaisemaan. Ja hän näkee, että yksi hänen omistaan seisoo ulkona vartijoiden joukossa ja ottaa suoran katsekontaktin häneen. Envy katsoo takaisin ja nyökkää. Merkki on annettu. Seuraava tapahtumasarja tulee määrittämään paljon. Envy tietää, että hänen Lyraan soluttautunut alaisensa lähtee kuljettamaan viestiä uskomattoman pitkälle pohjoiseen, vesiputouksen ja villikylän luo. Sieltä Arra saisi käskyn lähteä viemään vaateitaan Frej Darehawkille. Sen jälkeiset tapahtumat kulkisivat omalla painollaan – Lir alkaisi valmistella sotaa villejä vastaan, ja Elisabeth käyttäisi tilanteen hyödykseen. Envy ottaisi kolmannen siemauksen aamuteestään.

Envy koputtaa suureen turkoosiin oveen, ja oven saapuu avaamaan yksi Anesidoran hovineidoista. Envy ei ole vaivautunut ottamaan selvää, millainen hierarkia kuninkaanlinnan palvelijoilla on. Häntä teoriassa kiinnostaisi tietää, miten muurin sisällä järjestäydytään. Villien keskuudessa johtaja on se, josta pidetään eniten. Loput johtaja itse määrittää. Täällä hyvä nimi ja riittävä määrä kultarahoja voi viedä pitkälle. Kun Envy saisi maan omilleen, hän uudistaisi tilanteen perinpohjaisesti.

Envy päästetään sisään. Anesidoran kammari on täynnä turkoosia, vaaleansinistä ja eri sävyjä kultaa. Laygoldien värit. Envyä puoliksi huvittaa, puoliksi hirvittää ajatus ylpeytensä nielleestä Wainwrightista vihollissuvun väreissä kylpevässä huoneessa. Hän astelee peremmälle ja pyytää lupaa puhutella kuningatarta henkilökohtaisesti. Kuningatar itse astelee paikalle huoneen lisäsiivestä. Hän on tänään upea näky verhojen kanssa samaa sävyä olevassa kuulaassa sinisessä. Väri korostaa hänen mustia, monimutkaiselle nutturalle laitettuja hiuksiaan. Kun hiukset ovat kiinni, Anesidoran kasvon luut tulevat entistä selvemmin esille. Envy pitää naista erikoisella tavalla kauniina.

”Tervehdys, teidän korkeutenne”, hän sanoo ja niiaa. Niiaus on virheetön. Sitä oppii niin nopeassa ajassa elämään valheessa.

”Tervehdys, Mizarin herttuatar”, Anesidora vastaa. Ääni ei paljasta mitään, mutta Envy tietää, milloin ihminen käyttää kaiken kärsivällisyytensä vain sietääkseen hänen kanssaan samaa ilmaa hengittävää henkilöä. Anesidora ei mitä ilmeisimminkään voi sietää Envyn luomaa Lilith Ashworthia. ”Millä asialla kuljet?”

”Asialla, jonka tahtoisin mieluusti keskustella kanssanne kaksin.”

Anesidora liikauttaa kättään kevyen näköisesti, ja hovineidot poistuvat oitis.

”Nyt olemme kahden. Mene asiaasi.”

”Itseasiassa, teidän korkeutenne”, Envy kuiskaa ja astelee lähemmäs, ”te ette oletettavasti pidä minusta enää tämän sanottuani.”

Anesidora kohottaa tummia kulmiaan. ”Niinkö?” Hetken Envy luulee, että Anesidora aikoo käskeä hänet ulos huoneesta. ”Siinä tapauksessa mieleni halajaa kuulla yhä enemmän, mitä sinulla on mielessäsi.”

”Kuningas Lir”, Envy aloittaa pehmeästi ja tutkii Anesidoran ilmettä. Kuningatar säilyttää kivikasvonsa. Ihailtavaa. ”Minä olen tehnyt oletuksen, että hänen korkeutensa on menettänyt näkökykynsä.”

”Tehnyt oletuksen?” Nyt huvitus piirtää selkeät juovansa Anesidoran valkeille kasvoille. ”Rohkenisin jopa epäillä, että tekemäsi oletus on itse kipittänyt korviisi. Minun aviomieheni vaikuttaa perin, hmm, kiinnostuneelta seurastasi.”

Envy on kahden vaiheilla. Kuningattaren rehellisyys kuitenkin miellyttää häntä siinä määrin, että hän päättää jatkaa tämän valitsemaan suuntaan.

”Niin, hänen korkeutensa tosiaan on varsin tuttavallinen seurassani”, hän myöntää, ”mikä onkin saanut minut havaitsemaan hänen sokeutensa. Sellaista tuskin tapahtuu aivan noin vain. Kuninkaat eivät vain menetä näkökykyään.”

Envyn yllätykseksi Anesidora alkaa nauraa. Hänen piirteensä kiristyvät, muuttuvat hetkeksi lähes maanisiksi. ”Olet sinä älykäs, olet tosiaan”, kuningatar nauraa, ”sinä ja se isosisareni mainitsema tyttö pohjoisessa. En todellakaan tiedä, mitä peliä tässä maailmassa pelataan. Sinun täytyy varmasti jo tietää kaikki minun ja sisareni tilanteesta, silmäsi ovat paljastaneet jo alusta asti liikaa.”

”Niin, minä tosiaan saatan tietää hivenen siitä, mitä teidän korkeutenne on suunnitellut. En tosin tiedä, miten kuninkaan sokeus edesauttaa sitä.”

Kun rehellisyys on kerran astunut peliin, Anesidora aikoo käyttää sen loppuun. Olla niin raa’an rehellinen kuin voi. Hänen silmistään häipyy epäilys, hänen olemuksensa vahvistuu. Envy pistää merkille, ettei Anesidora Wainwright todellakaan kuulu tämän huoneen turkoosin ja kullan sävyihin. Hänen sielunsa on syvän punainen.

”Kuninkaan sokeus on minun henkilökohtainen siirtoni, sinun tai edes isosiskoni ei tarvitsekaan ymmärtää siitä mitään. Lir sai menettää näkönsä, koska siten hän on heikompi. Siten hän tekee impulsiivisempia päätöksiä eikä havaitse, mitä minun sukuni hänelle tahtoo tehdä.” Anesidoran ruskeissa silmissä on jotakin yötäkin tummempaa. Envy ei näe hänen ajatuksiinsa asti. ”Lisäksi aviomieheni piti menettää näkönsä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ansaitsee sen. Koska hänen vertauskuvallinen sokeutensa on aiheuttanut niin paljon pahaa tähän maahan.” Viha suorastaan leimuaa Anesidoran sanoissa, hän tietää, mistä puhuu. Ja jatkaa yhä. ”Olet varmasti itsekin naispuolisena havainnut, millaista kohtelua monet naiset tässä maailmassa saavat. Ja köyhemmät, nimettömämmät ihmiset. Lir antaa sen kaiken tapahtua. Hänellä ei ole rahtustakaan sääliä sielussaan.”

”Ei liene sinullakaan hänen sukuaan kohtaan.”

”Vallananastajat, jotka syntyvät sukupolvi toisensa jälkeen vain periäkseen täysin ansaitsemattoman paikkansa maan hallitsijoina, eivät ansaitse sääliäni.”

Envy on osittain samaa mieltä tämän naisen kanssa. Anesidora voisi toisissa olosuhteissa olla loistava hallitsija. Hän on huomattavasti strategisempi ja avarakatseisempi kuin kunniaansa ja ylpeyteensä itsensä kiinni hirttänyt isosiskonsa Elisabeth.

Keskustelu on käyty loppuun. Envy ilmaisee olevansa Anesidoran tukena, ja kuningatar hymyilee ensi kertaa aidosti tyytyväisenä tilanteeseen. Tunne on molemminpuolinen. Anesidora palaa niin kirkkaalla liekillä, että Envy uskoo tämän hoitavan useita asioita hänen puolestaan. Tapahtumat tanssivat itsestään kohti vääjäämätöntä loppuaan. Envy astelee ryhtinsä säilyttäen alimpaan kerrokseen ja aikoo pyytää posliinikupillisen teetä.

* * *

Veronika makaa hiljaa kylmällä maalla kietoutuneena Arran hänelle antamaan kankaaseen. Se ja uudet, tällä kertaa suojaavammat vaatteet pitävät hänet lämpimänä, mutta unta hän ei saa. Ei sen jälkeen, kun Arra on kertonut hänelle oman kansansa todellisista juurista. Kaikki se saa Veronikan hahmottamaan maailman kokonaisuutena niin paljon selkeämmin. Hänen on turha vaipua omaan tyhjyyteensä, kun jäljellä on niin paljon kaikkea sellaista, johon hän voisi vielä vaikuttaa.

Kynttilät on sammutettu, mutta katon pienestä reiästä pääsee sen verran valoa sisään, että Veronika näkee ympärilleen. Rakennus on pieni ja kylmä, mutta sitä tuskin on tarkoitettu miksikään muuksi kuin kokoontumistilaksi. Tai tässä tapauksessa sopivaksi tilaksi vangita siepattu Veronika. Veronikan vaaleansiniset silmät kiertelevät huoneen tummia rajoja ja pysähtyvät lopulta hänen vierellään makaavaan Arraan. Tyttö on nukahtanut sitomatta Veronikan käsiä uudestaan. Hirvittävän iso riski, sillä Veronika voisi koska tahansa lähteä yrittämään pakenemista.

Arra ei ole huolimaton, joten hänen on täytynyt tietää, ettei mereen heittäytyneellä naisella ole enää paikkaa, jonne mennä. Veronika ei yritä karata. Hän nousee hitaasti ylös, vetää kangasta tiukemmin ylleen ja katselee vierellään tuhisevaa Arraa, jonka pitkät silmäripset piirtävät varjoja kasvoille. Arra on hyvin kaunis. Hänen täyteläiset huulensa, pitkät ripsensä ja kauniisti kaartuvat kulmansa tekevät hänestä hyvin erottuvalla tavalla upean näyn. Siitäkin huolimatta, että oikea silmä on pahasi arpeutunut. Osittain Veronikan tapaan pitää Arraa kauniina saattaa vaikuttaa myös se, millä tavalla hän hahmottaa tytön arvomaailman.

Veronikasta ajatus siitä, että annorlundalaisten villeiksi kutsuma kansa ovat todella vain vuosisatoja sitten orjuutuksesta kärsineen ihmisjoukon jälkeläisiä, tuntuu järjettömän suurelta. Hän huomaa nostavansa katseensa katon reikään ja osoittavansa kysymyksensä suoraan tähdille: Miksi tällaisten väärinkäsitysten sallitaan jatkuvan? Miksi kansat eivät voisi yhdistyä, miksi Wainwrightejen pitää haluta sotaa, miksi Envyn pitää haluta johtaa? Jossakin näiden alla Veronikan mieli tahtoo esittää palavamman kysymyksen, sykkivän ja polttavan. Miksi kukaan voi koskaan kuvitella olevansa oikeutettu satuttamaan toista?

Väkivallan kierre pitää katkaista. Tähdet eivät saisi todistaa enää yhdenkään tytön murhaavan hetken mielenoikusta isäänsä tai yhdenkään aviomiehen pahoinpitelevän vaimoaan. Veronika tietää, että hänen pitää kertoa Arralle siitä, mitä hän teki isälleen. Syytä sille hän ei osaa kertoa, koska pohjimmillaan yhdelläkään teolla ei ole kunnollista syytä. Mikään ei oikeuta väkivaltaa. Ja kun tekosyyt ja motiivit otetaan pois, jäljelle jää vain suunnaton väkivallan teko ilman asiayhteyttä. Niin sen kuuluukin olla. Väkivalta on vain väkivaltaa, sitä ei koskaan voi muuttaa muuksi.

Ja kun Veronika palaa takaisin istuma-asentoon, Arra herää. Hän nousee suoraan makuuasennosta seisomaan, katselee hetken hätääntyneenä ympärilleen kunnes huomaa Veronikan jalkojensa juuressa.

”Voi tähdet sentään, että minä säikähdin”, Arra kuiskaa, ”kuvittelin sinun lähteneen. En sitonut sinua.”

”Luulin sinun luottaneen minuun.”

Arra istuutuu alas ja huokaisee syvään. ”Ehkä niin.” Sitten hän katsoo näkevällä silmällään Veronikaa ja tämän tyyntä olemusta. ”Etkö sinä saanut unta?”

Veronika pudistaa päätään. Vasta muutama tunti sitten itkettyjen kyynelien voima puristaa vielä silmiä, mutta hän ei siltikään saa luomiaan pysymään kiinni. Hänen ajatuksensa ovat veitsenteräviä, ja hän haluaa käsitellä niitä vielä kun ne pysyvät sellaisina.

”Arra, minä haluan puhua vielä”, hän kuiskaa.

”Niin minäkin.”

”Minä haluan tehdä lopun tästä kaikesta.”

”En anna sinun tappaa itseäsi.”

”En tarkoittanut sitä.”

Pimeässä sitä ei tietenkään voi erottaa, mutta Veronika voisi vannoa pienen nolostuneisuuden käväisevän Arran kasvoilla.

”Mitä sinä sitten tarkoitit?”

”En halua enää yhdenkään annorlundalaisen kuvittelevan, että villit ovat heitä vastaan.”

”Veronika, tällä hetkellä jokainen villi on heitä vastaan. Envy vihaa heitä, ja suurin osa kansastani on samaa mieltä Envyn kanssa.”

Veronika korjaa asentoaan. Hän on päättänyt pysyä kannassaan.

”Mutta he eivät enää tiedä sinun kansasi alkuperää. He eivät ymmärrä, että ovat itse aikanaan aiheuttaneet kaiken.”

”Voi, Veronika...” Arran ääni miltei murtuu. Se on vielä hieman unen vaimentama, mutta muutenkin aavistuksen arempi kuin aiemmin. ”Sinä et voi estää sotaa.”

”En niin, mutta voin ainakin kertoa kaikille, mistä se johtuu.”

Arra painaa pään polviinsa. Hänen kehonsa vavahtaa kolmesti ennen kuin hän nostaa päänsä jälleen ylös ja suo Veronikalle surullisimman hymyn, jonka hän on koskaan nähnyt piirtyvän toisen ihmisen kasvoille. ”Veronika, sinä ottaisit hirvittävän riskin. Kukaan ei ymmärtäisi. Kirkkaimman tähden rooli on aina vaikein.”

”Kirkkaimman tähden?” Veronika kurtistaa kulmiaan. Taas hän kuulee tuon kauniin, vieraan ilmaisun.

”Se on kielikuva, jota kansani on käyttänyt sukupolvien ajan”, Arra selittää, ”alun perin sitä käytettiin Lysanna Wainwrightista, valon kuningattaresta. Nykyään sillä voi olla useampia merkityksiä. Tiedäthän, jotkut vain loistavat kirkkaammin kuin muut.”

”Uskoisin tietäväni.”

”Silloin tiedät varmasti myös, milloin tähti palaa kirkkaimmin.” Arran ilme vakavoituu. ”Se ehtii polttaa itsensä loppuun, kun sen hohde on suurimmillaan. Se hohtaa kirkkaimmin vain kuollessaan. Ja kirkkaimmat tähdet kuolevat aina.”

”Kaikki kuolevat aina.”

”Sinä et saa kuolla minun kansani vuoksi.”

”En ymmärrä, mitä haet tällä”, Veronika sanoo ja kääntyy Arraan päin. ”En ole uhrautumassa minkään suuremman tarkoituksen vuoksi, sanoin vain, että haluan kaikkien muidenkin tietävän, mikä heidän villeinään pitämiään ihmisiä alun perin ajoi hirveisiin tekoihin. Tahdon katkaista tämän loputtoman väkivallan.”

Arra kääntää katseensa pois. ”Sinä palat jo nyt liian kirkkaana.” Ääni on pelkkiä varjoja seinillä, sen sointi hiipuu pois. ”Tiedätkö, Veronika, sanoin sinulle aiemmin, että sinun paikallasi siinä voisi olla kuka tahansa muu, koska minua käskettiin tuomaan tänne vain yksi ylimystöön kuuluva. Mutta se, mitä sanoin potentiaalistasi, piti täysin paikkaansa. Sinussa ei ole pelkkää potentiaalia, sinä olet loisteliaana palava tähti, joka räjähtää aivan pian. Enkä minä halua sitä.”

”Arra, minä en ymmärrä, mitä tarkoitat. Mikä minut tappaisi?”

”Et voi estää sotaa alkamasta etkä saada yhtäkään ihmistä kuuntelemaan itseäsi! Tavoitteesi on jalo, ja arvostan sitä, mutta se ei pääty hyvin. He tappaisivat sinut, jos yrittäisit saada äänesi kuuluviin sitten, kun sota on jo käynnissä.”

”Entä, jos teen sen ennen sotaa?”

”Oma väkesi pitäisi sinua petturina, joka puolustaa villejä, eikä minun väkeäni kiinnosta yhdenkään muurin sisällä kasvaneen henki. Sinä kuolisit.”

Hengitys käy raskaaksi, Arran kädet ovat jännittyneet.

”Et ymmärrä, miten vakavasta tilanteesta tässä on kyse. Sotaa ei voi estää alkamasta eikä sitä voi keskeyttää sen kerran alettua. Joko annorlundalaiset voittavat, tai sitten Envy saa heidät murrettua Wainwrightien tapettua ensin suurimman osan Lyrassa asuvista. Ei kukaan pysähdy kuuntelemaan yhtä naista.”

”Minä ymmärrän tarkalleen, miten vakavasta tilanteesta tässä on kyse! Olen vain niin loputtoman kyllästynyt katsomaan sivusta, vaikenemaan ja valehtelemaan, hyväksymään ja nyökyttelemään, nielemään ja alistumaan. Ei enää. Ei enää koskaan.”

”Me emme voi muuta! Veronika, minä olen tehnyt kaikkeni. Olen yrittänyt saada Envyn pysymään aisoissaan, mutta häntä ei enää pysäytetä.”

”Ja silti aiot totella häntä, kun hän jossain kohtaa käskee sinua välittämään Frejn kautta kuninkaalle viestin?”

Nyt Arra tärisee jo niin suuresti, että Veronika miltei perääntyy. Arra lyö molemmat kätensä niin lujaa maahan, että kylmät kivet varmasti viiltävät niihin haavoja iskun voimakkuuden ansiosta.

”Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa! Sinä tiedät, miten käy, jos ei tottele. Sinä jos kuka tiedät sen.”

Veronika tuijottaa lamautuneena maata edessään ja nyökkää. ”Minä tiedän.”

”Joten turha toivo. Minä en voi enää tehdä mitään.” Arran tärinä vaimenee, nyt hän tutkii käsiään. Niistä tosiaan vuotaa verta.

Veronika repii varoittamatta yllään olevasta kankaasta palan irti, tarttuu Arran käsiin ja painaa kangasta tämän verisiä rystysiä vasten. Hän toimii hiljaisuudessa ja uskomattoman nopeasti. Veri imeytyy vaaleaan kankaaseen, ja Veronika irrottaa otteensa.

Naiset katsovat toisiaan hämmentyneen hiljaisuuden ylläpitäessä tunnelmaa.

”Veronika, minä olen alistunut vuosia, ja niin olet sinäkin”, Arra kuiskaa. ”En opi koskaan hyväksymään sitä. En ikinä. Alistun, mutta en vieläkään ymmärrä, miksi suostun siihen.”

”Se on pakko hyväksyä voidakseen hengittää.”

Veronika menee lähemmäs, painaa kätensä uudestaan Arran omille. Hän tuntee veren siirtyvän kankaan läpi myös hänen omalle iholleen. He katsovat toisiaan pitkään, mutta ymmärrys ei välity.

Ja sitten Veronika sanoo sen. Päästää ulos sanomattoman. Teon, joka on saanut hänet alistumaan vuosi vuodelta. Teon, joka on saanut määrittää hänet ja pistänyt hänet kestämään Lysanderin väkivaltaa.

”Arra, minä en koskaan ansaitse ylpeyttäni takaisin. En saa koskaan kuvitella, että olisin oikeutettu kapinoimaan omien oikeuksieni puolesta. Minä… minä olen itse aiheuttanut oman kuiluni.” Veronikan ääni ei vapise tai katoa, se pysyy vahvana vaikkei Veronika tunne enää omaa ruumistaan. Hän on ulkoistanut itsensä tilanteesta. ”Vuosia sitten minä tein jotakin sellaista, joka estää minua vielä tänäkin päivänä taistelemasta itseni puolesta. Minä tapoin isäni, Arra. Tapoin hänet.”

Kyyneleet valuvat poskilla, mutta hän ei tunne niitäkään. Sanoja vain tulee, ja kun ilme Arran kasvoilla muuttuu, kyyneliäkin alkaa tulla enemmän. ”En ole mikään kirkkain tähti, en voi olla. Minä olen säälittävä, heikko olento, joka tappoi oman isänsä, jotta ei joutuisi pois kotimaanosastaan vieraan miehen vaimoksi. Ansaitsen kaiken pahan, mitä minulle on sen jälkeen tapahtunut.” Arra ei käännä päätään, mutta ilme hänen kasvoillaan on hämmentyneen epäuskoinen. ”Olen antanut oman loisteeni hiipua jo aikoja sitten. Nyt vähintä, mitä voin tehdä, on toimia hyvin jonkun muun tavoitteen puolesta. Jos sotaa ei voi välttää, voin ainakin sen aikana yrittää tehdä parhaani, jotta kaikki havaitsisivat, miten turha sota oikeasti onkaan. Haluan ajaa sekä oman kansani että sinun kansasi oikeuksia. Minulla itselläni ei ole enää merkitystä, olen antanut oman arvoni valua pois silloin, kun päätin päättää isäni elämän. En ansaitse enää omaa elämää.”

Seuraavat minuutit kuluvat korvissa jyskyttävän hiljaisuuden vallitessa. Veronika itkee edelleen, hänen koko ruumiinsa pelkää kuollakseen, että Arra sitoo hänet takaisin tolppaan, kävelee pois ja antaa jonkun muun vartioida isänsä murhannutta naista. Jos Arra kääntää nyt katseensa, Veronika ei tiedä, miten voi enää koskaan elää itsensä kanssa.

Mutta Arra ei käännä. Hän ojentautuu Veronikaan päin, vie tämän tiukasti itseään vasten eikä päästä irti, vaikka Veronikan kyyneleet tuplaantuvat. Jo toisen kerran saman yön aikana he takertuvat toisiinsa tietäen, että se on ainoa tapa estää sisällä risteäviä tunteita räjähtämästä.

”Veronika, älä sano noin”, Arra kuiskaa pitäen yhä tiukasti Veronikasta kiinni, ”älä, vaikka olisit tehnyt mitä tahansa. Jokainen ansaitsee elää.”

”Minä tapoin hänet. Olisin voinut tehdä mitä tahansa, mutta minä päädyin tappamaan hänet ja jouduin silti pois kotoani. Se oli turhaa, isäni kuolema ei hyödyttänyt ketään.”

”Sinä olit nuori.”

”Se ei oikeuta mitään.”

”Ei niin, mutta se kaikki on jo tapahtunut. Ja sinä elät yhä.”

Arra vetäytyy hivenen, heidän nenänsä koskettavat toisiaan ja Arra tuntee pienen, lämpimän tunteen sisällään saadessaan olla niin lähellä toista ihmistä. Lähellä Veronikaa. Arra ei voi tietää olevansa ensimmäinen sielu, joka on koskaan saanut Veronikan avautumaan näin paljon kuorestaan. Hän on ensimmäinen, joka saa kysymättä mitään Veronikan tunnustamaan tekonsa ja sen merkityksen hänelle. Hänen ei tarvitse sanoa enempää, Arra ymmärtää ilman sanojakin, miten suuren varjon tapahtuma on heittänyt Veronikan elämään. Hän osaa kuvitella, kuinka itseään syyttävä Veronika on omistautunut ensin veljelleen, sitten alistunut dominoivalle aviomiehelleen. Ei sen niin pitäisi mennä.

Veronika, joka saattaa vain muutamien tuntien tuntemisen jälkeen sanoa omistautuvansa Arran kansan oikeuksille, saa Arran tuntemaan sisällään jotakin suunnattoman lämmintä ja kiemurtelevaa. Se ei pysy hänen sisällään, ja kun hän tuntee sen kohoavan yhä vain ylemmäs ja ylemmäs hänen kehoaan, hän huomaa raottavansa hivenen huuliaan ja painautuvansa vain aavistuksen lähemmäs Veronikan kasvoja.

Hetki ei näyttäisi ulkoa päin erikoiselta. Vain kaksi surullista, maailman epätoivoisuuden jalkoihin jäämää naista tiukasti toisiinsa painautuneena. Arra pysyy siinä vain hetken, ymmärtää, mitä on tekemässä ja yrittää perääntyä. Hän ei tahdo sotkea Veronikaa omaan elämäänsä tällä tavoin, hän ei tahdo edetä asioissa joiden ei usko koskaan etenevän. Mutta Veronika ei anna Arran paeta. Hän tarttuu tytön edelleen hivenen veriseen käteen ja vetää tämän uudelleen lähelle. Kenties tähdet suovat hetkeksi armonsa kahdelle naiselle heidän huultensa koskettaessa uudelleen ja kehojensa sykkiessä toisiaan vasten. Veronika ei päästä Arraa enää pois, eikä Arra halua paeta. He kohtaavat toisensa tasavertaisina, hetkellisten tunteiden kuumetessa polttaviksi.

Kumpikaan ei tiedä, mitä tämän jälkeen tapahtuisi, mutta he eivät ajattele sitä. He eivät ajattele mitään muuta kuin koko kehoa hitaasti polttavaa tunnetta ja sitä, miten heidän kätensä kiertävät toistensa kehoja hitaassa rytmissä.

Jos he nyt katsoisivat ylös ja havahtuisivat hetkeksi ajatustensa hetkellisestä huumasta, he voisivat havaita, että tähdet ovat yhä heidän yläpuolellaan. Puhtaat, kirkkaat tähdet leimuavat taivaankannella ja palavat kirkkaimmassa liekissään.