Kirkkain tähti: luku 44

Luku 44: Voima sisälläsi

Maassa, jossa paniikki syntyy yhdessä paikassa, se usein myös löytää tiensä eteenpäin. Se sykkii mielestä toiseen, siirtyy katseesta, leviää kuin tartuntatauti. Sodan synnyttämä pelko ja kauhu leviää eteenpäin, samoin sana siitä, että apua tarvitaan. Etelä ei saa sortua yllättävän uhan alle, sen tulee löytää uutta toivoa. Tieto etenee Mizarin keskellä olevaan Altairiin asti ja kiirii metsästäjien johtajan korviin. Ian ei saa näyttää sisällään kiertelevää kauhua, hän jakaa käskyjä vanhasta tottumuksesta. Toiminnot tulevat suoraan selkärangasta, Ian on tottunut toimimaan vaikeissa tilanteissa paniikin koputellessa oveen. Ovea ei missään nimessä saa avata. Iän myötä sen oppii sulkemaan kunnolla.

Vaikka Ian mieltää nähneensä maailmaa, hän ei ole koskaan nähnyt sotaa. Hän ei ole kohdannut kasvokkain sitä suunnatonta voimaa ja pelkoa, jonka sota tuo tullessaan. Sota ei kysy, haluaako yksilö tarttua aseeseen. Se ei kysy, haluaako hän puolustaa itseään, maataan vai rakkaitaan. Syyllä ei ole väliä siinä vaiheessa, kun sota on jo kerran luikerrellut tiensä ihmisten keskuuteen.

Ian pysyy rauhallisena. Ovi pysyy kiinni. Silti hän tuntee pelon vain kasvavan. Tämä on erilaista pelkoa kuin koskaan aiemmin. Se ei ole pelkoa kuolemasta, ei omasta tai muiden. Se on pikemminkin suunnatonta pelkoa siitä, että kaikki tulee muuttumaan. Muutos ei ole koskaan hyvä. Muuta voi teeskennellä, mutta sodan tekemät muutokset maassa, ihmisissä ja ajatuksissa eivät ikinä jätä muuta kuin tuhkaa jälkeensä. Tulitahto palaa vain aikansa, mikään ei kestä ikuisesti.

Vuosien jälkeen Ian ymmärtää myös toisen asian sodan pintaan nostaman pelkonsa rinnalla: hän ei oikeastaan tahdo kuolla. Ei siksi, että hän ei kestäisi ajatusta kuolemasta tai se itsessään kauhistuttaisi häntä. Kuoleman hän on hyväksynyt jo ajat sitten, mutta ei sitä, että hän joutuu jättämään tämän maan muille. Hän ei nauti ajatuksesta, että Frej johtaisi metsästäjiä hänen jälkeensä. Hän, joka käytti koko elämänsä yhdelle asialle omistautuneena, ei osaa kuvitella johtajaksi ketään sellaista, jolla ei ole samanlaista paloa kuin hänellä ja hänen isoveljellään oli ollut. Frej ei vain käy. Jossain sisimmässään Ian tietää, ettei kyse ole Frejstä. Kukaan muukaan ei kävisi. Ajatus ei vain tunnu turvalliselta. Ihmisen on juurruttava johonkin, ja Ian on juurtunut työhönsä; elämäänsä.

Metsästäjiä juoksee kaikkialla, he juoksevat aseitaan kantaen Mizariin hakemaan hevosia, joilla he pääsisivät nopeammin etsimään muualle lähetettyjä metsästäjiä Lyraan taistelemaan kuninkaan puolesta. Kuninkaan käskyn mukaan kaikkien metsästäjien tulisi siirtyä välittömästi Lyraan. Ian jakaa käskyjään, huutaa ja osoittaa ihmisille eri ilmansuuntia. Kaikkia metsästäjiä ei voida uhrata etsintätehtäviin, talonpoikia ja kyläläisiä lähetetään viemään sanaa länteen ja pohjoiseen, joista metsästäjät on saatava siirtymään etelään. Kaaostakin voi hallita.

Kaiken sen keskelle juoksee Frej, hengästyneenä ja tummat ringit silmiensä alla. Frej näkee oitis setänsä seisomassa asevaraston ja päärakennuksen välissä, katselemassa kaikkiin ilmansuuntiin.

”Ian! Ian!” Frej huutaa ja juoksee setänsä vierelle.

”Frej, mitä sinä teet vielä täällä? Kaikkia metsästäjiä tarvitaan Lyrassa!”

”Minä en lähde. Pysyn täällä.”

Ianin suu loksahtaa auki. Hän vastustaa kiusausta lyödä veljenpoikaansa suoraan kasvoihin. ”Nyt pois tuollaiset puheet ja hevosta hakemaan, kuninkaan käskyjen mukaan kaikki kykenevät metsästäjät menevät Lyraan. Sea’s End ei saa murtua.”

”Etkö sinä ymmärrä? Etkö sinä näe?” Frejn katse on lähes maaninen. Aiempi pelokkuus ja alistuvuus on poissa, Frejn katse on kirkas ja ilme vaativa. Frej tietää, mitä tekee, ja yhtäkkinen tarmokkuus pelottaa Iania.

”Kuningas jakaa hätäisiä käskyjä, hän on paniikissa siinä missä kaikki muutkin. Me kaikki emme millään voi mennä Lyraan, silloin koko muu maa jää vartioimatta. Ja silloin villeillä on täysi mahdollisuus hyökätä. Emme millään voi kaikki siirtyä Lyraan, se ei vain käy!”

Ian kuulee logiikan Frejn puheesta, mutta kuninkaan ohjeet ovat ohjeet. Kontrolli on kaikki kaikessa. ”Kuninkaan ohjeita ei jätetä huomiotta, sinä menet Lyraan. Minä seuraan perässä kun tiedän, että kaikki metsästäjäni ovat matkalla sinne.”

Frej pudistaa päätään, pitkät punaiset hiukset heiluvat ilmassa. ”Nyt ei ole aika noudattaa jokaista sokeaa käskyä! Avaa silmäsi, Ian, älä anna ainaisen kontrollin muuttua sokeaksi pisteeksesi. Herätys. Tämän kaiken täytyy olla osa jotakin suurempaa, jotakin niin pelottavaa, ettemme edes tahtoisi tietää.”

”Ei, Frej, tässä tilanteessa ei ole enää mitään kontrolloitavaa. Meidän on kuitenkin pysyttävä kurinalaisena, tai koko tilanne lipsuu otteestamme.”

Frejn silmät ovat kuin tulessa. Hänen koko ruumiinsa osallistuu keskusteluun. Ian ei ole koskaan nähnyt häntä tällaisena, niin täynnä raivoa, niin täynnä voimaa.

”Ajattele nyt. Me saamme vaateet villeiltä, Wainwrightit hyökkäävät Lyraan ja sota puhkeaa. Maa tyhjennetään metsästäjistä, maa jää puolustuskyvyttömäksi, kun kaikki keskitetään Lyraan. Emme voi olla sokeita, emme nyt! Ehkä tämä on juuri sitä, mitä villit haluavatkin meidän tekevän.”

”Sinä menet Lyraan. Tästä ei keskustella.”

Frej polkaisee maata. Lumi pöllyää heidän ympärillään, tanssii kylmää tanssiaan auringonsäteitä vasten. ”Minä olin se, joka vastaanotti ne vaateet. Näin, miten hämmentyneenä Arra ne minulle toi, pelko paistoi hänen silmistään. Se ei ollut normaalia. Tässä on jokin juoni, enkä minä suostu menemään Lyraan nyt. Minun paikkani on täällä, ja niin on sinunkin. Villit suunnittelevat jotakin, näin sen Arran katseesta. Hän oli peloissaan. Eikä hän koskaan, ei koskaan täällä asuessaan ollut peloissaan.”

”Sinä näit, mitä sinä halusit nähdä.”

”Minä näin mitä näin!” Frejn ääni kohoaa korkeaksi vihan jylinäksi. Hänen kehonsa tärisee vihan voimasta. Frej ei ole koskaan aiemmin antanut kielteisten tunteidensa ottaa valtaa, mutta nyt hän ojentaa ohjakset niille ja toivoo, että ne vievät häntä oikeaan suuntaan. Sikäli oikeaa suuntaa on olemassa.

”Ymmärrän, mitä sinä ajat takaa, mutta mitä me metsästäjät olemme, jos emme tottele ylimmän tahon käskyjä?”

”Me metsästäjät emme ole pelkästään kuninkaan leikkikaluja!” Frej karjuu. ”Darehawkien kunnia ei voi perustua lieassa roikkumiseen, se helvetin lieka hirttää meidät jos jatkamme siinä notkumista! Mitä me olemme, jos annamme itsemme sokeutua vaaran hetkellä? Tai mitä me olemme, jos emme jää tänne ja puolusta kotiamme?”

Ian pudistaa päätään Frejn raivon edessä. Haukka haukkaa vastaan. Taivas halkeilee vihasta. ”Mitä puolustamista tässä enää on? Talot voidaan rakentaa uudelleen, nuotion voi sytyttää sodan jälkeenkin. Meidän olomme tulevat muuttumaan, jos emme nyt tottele.”

Frejn ruumis on hänelle liian pieni. Mieli tahtoisi purkautua ulos saumoista, raivo haluaa vyöryä hyökyaaltona kaiken yli ja paeta kehon pieniksi käyvistä rajoista. Koko ruumis tärisee, mutta se ei auta. Mitään ei repeä, raivolle jää vain yksi tie päästä ulos. Frejn on puhuttava, huudettava kaikki ulos kunnes häntä ymmärrettäisiin.

”Me jättäisimme kokonaisen maan vartioimatta vain, koska kuningas pelkää linnan tornissaan! Täällä on ihmisiä, kokonaisia kyliä ja kaupunkeja!” Frej ei räpäytä silmiään kertaakaan. Ianin pitkässä ja vahvassa olemuksessa ei ole enää mitään pelottavaa, ei kerrassaan mitään uhkaavaa. Harmaat silmät ja vihaiset rypyt kulmien välissä eivät enää merkitse mitään. ”Puut, teräs ja kivi eivät ole ainoita asioita, jotka tässä maailmassa voidaan sortaa ja tuhota. Ne voidaan kaataa kumoon ja rakentaa uudelleen, mutta on olemassa jotakin, jota ei voida korjata sen kerran tuhouduttua. Ja sitä minä jään tänne puolustamaan, kotiini, eikä yksikään sinun käskysi tai tekosi saa minua tekemään toisin!”

Frejn katse kipunoi, kun hän suo Ianille viimeisen katseen ja kääntyy asevarastolle päin. Ian ei voi sanoa tai tehdä mitään, hän jää vain hämmentyneenä seuraamaan veljenpoikansa loittonevaa selkää ja hinteliä käsiä, jotka nostavat keihäitä ja lähtevät kuljettamaan niitä piiloon hätävaraksi.

Jossakin syvällä kulkee ajatus. Tai pikemminkin tunne. Se on kuin pieni vihreä käärme, joka kietoutuu vatsan pohjalle ja kuiskii sanoja, joita ei tunne mutta jotka on aina kantanut sisällään. Se pieni käärme on kateus. Ian näkee nyt Frejn sellaisena kuin tämä todella on. Oikeudenmukaisena ja järkevänä, ei käskyjen ja sääntöjen orjana. Ianin oma kurinalaisuus on ajanut hänet nurkkaan, ja häntä miltei naurattaa ajatella, että hänen naiivina pitämänsä Frej on sittenkin häntä vahvempi.

Frej on loppujen lopuksi juuri sellainen ihminen, jollaiseksi Ian ei koskaan antanut itsensä tulla. Vaikka Frej antaa muiden polkea itsensä maahan eikä vaivaudu kohottamaan kättään lyödäkseen niitä, jotka iskut ansaitsisivat, hänessä palaa silti vahva hehku. Tultakin kuumempi ja tähtiäkin kirkkaampi tahto pysyy lujana silloin, kun sen lujuutta tarvitaan.

Ja silti Frej osaa myös hymyillä. Ajatella kauniita ajatuksia jopa niistä, jotka eivät niitä ansaitsisi. Kateuden käärme Ianin sisällä puhuu vihdoinkin sanoilla, jotka hän ymmärtää, mutta joita ei koskaan tahtoisi yhdistää itseensä. Katkeruutta on turhaa tuntea enää tässä vaiheessa, sodan riehuessa maassa ja veljenpojan säkenöidessä vahvaa, lämmintä loistoaan.

Katkeruus tuo mukanaan myös toivon. Kateus ottaa paikkansa pelon tiellä ja sotkeutuu toivon kanssa yhdeksi sekalaiseksi sotkuksi, josta Ian ei enää erota alkuperäisiä aineita. Ian ymmärtää nyt, että Frejstä on kuin onkin perinteiden jatkajaksi. Ajatus tuntuu uuvuttavalta ja osittain katkeraltakin, mutta se antaa surullista lohtua siitä, että maailma voisi jatkua vielä Ianin jälkeenkin. Jos tilanne sen vaatisi, hän uskaltaisi päästää irti. Frej osaisi ottaa paikkansa maailmasta niin ihmisenä kuin johtajanakin, kirkkain hohde ympärillään loistaen.