Kirkkain tähti: luku 40

Luku 40: Tulitahto

Hopeiset haarniskat heijastavat lumeen kiteytynyttä valoa. Magentasta oranssiksi taittuvan ilta-auringon valossa ensimmäiset sotilaat lähtevät astelemaan ennalta harjoitellussa muodostelmassa kohti kauempana siintäviä vuoria, jotka johdattaisivat heidät todelliseen päämääräänsä. On täysin tyyntä, tuuli ei kuiskaile kenenkään korvaan eikä pelko pääse jäytämään koulittujen sotilaiden sydämiä. He astuvat kukin omaa palvelustaan suorittaen eteenpäin, ylittävät jokia ja ohittavat järviä, kunnes tulevat vuorten juurelle. Sieltä heidän olisi osattava pelkässä kynttilänvalossa astua ensimmäistä kertaa paikkaan, johon he eivät ole koskaan jalkaansa asettaneet.

Herttuatar Elisabeth katsoo kivilinnansa korkeimmasta tornista, kuinka hänen sotilaansa marssivat kauemmas hänen näkökentästään. He kävelevät auringonlaskun suuntaan, kohti pimenevää yötä ja tuskanhuutojen punaiseksi värjäämää aamua. Elisabeth tietää, mitä hänen vuosia koulitut sotilaansa joutuvat kohtaamaan perillä. Metsästäjiä vilisee kaikkialla nyt, kun kuningas Lir on saanut päähänsä, että villit hyökkäävät heidän maahansa ja vievät kaikki aateliset.

Elisabeth ei moiseen usko. Sanahan on tullut metsästäjille huhun mukaan suoraan villeiltä. Milloin villit ovat muka neuvotelleet? Aviomiehensä niiden raakalaisten käsiin menettänyt Elisabeth ei usko, että villit osaavat muuta kuin väkivallan kieltä. Sanoilla käytävä, vaietumpi sota ei ole Elisabethin silmissä koskaan kuulunut heille.

Hänen omat sanansa puolestaan ovat vihdoin päässeet siihen pisteeseen, että hopeahaarniskaiset miehet astelevat hänen tahtonsa vuoksi miekat käsissään maanalaiseen tunneliin ja sieltä Sea’s Endiin.

Koko hänen kuninkaalta salassa pitämänsä armeija ei tietenkään lähde eturintamaan. Ensin paikalle menisi yksi hänen sotakapteeneistaan joukkoineen. Seuraavan auringonnousun aikana paikalla olisi jo toinen joukko, sillä Elisabeth tietää Lirin kutsuvan hädissään kaikki metsästäjänsä paikalle. Itseään kuningasta Elisabeth ei tahdo hengiltä, vaikka hän suuresti pelkääkin nuoremman sisarensa tekevän kuninkaalle hätäpäissään jotakin. Hän tahtoo, että Lir Laygold joutuu kohtaamaan suurimman tappion elämänsä aikana, nöyrtymään ja poistumaan valtakunnastaan häpäistynä ja loukattuna. Elisabeth aikoo murskata Laygoldien kunnian niin perinpohjaisesti kuin vain pystyy.

Sea’s Endissä odottava Anesidora puolestaan huolehtii, että hän on saanut riittävän monta Laygoldien vanhaa sotilasta puolelleen. Kun Elisabethin sotilaat pääsevät Sea’s Endiin asti, kaikki olisi helppoa murskata, sillä heillä olisi apua sielläkin päässä. Anesidora pitäisi siitä huolen.

Nyt Elisabeth vain seisoo korkeimman tornin parvekkeella, pitää sen kivisistä reunoista kiinni ja odottaa, että aurinko laskisi paljastaen tähdet. Hänen esi-isänsä tähdissä olisivat ylpeitä, hymyilisivät hänen loistolleen. Hän voittaisi heidän rakentamansa kaupungin takaisin ja rusentaisi Laygoldien aivan liian monta vuosikymmentä kestäneen valtakauden.

Elisabethin takaa kuuluu askelia.

”Arvon herttuatar”, kuuluu tuttu, lämmin ääni, ”minulla olisi teille asiaa.”

Elisabeth kääntyy ja näkee vanhan hoitajan kasvot. Uurteiset piirteet ovat kääntyneet huolestuneeseen ilmeeseen. ”Mikä hätänä, Ania? Katso, kuinka joukkomme kulkevat. Vuosikausia tätä on suunniteltu, vuosikaudet olemme viruneet pohjoisen kylmyydessä. Vihdoin me olemme palaamassa kotiin.” Elisabeth osoittaa haarniskoidulla kädellään auringon viimeisiin, kirkkaanpunaisiksi muuttuneisiin säteisiin kohti. Herttuattarella on itselläänkin täysi sotavarustus yllään, sillä toisin kuin kuningattareksi koulutettu nuorempi sisarensa, hän oppi jo pienestä pitäen pitelemään miekkaa. Hän aikoo myös käyttää sitä, johtaa itse henkilökohtaisesti viimeistä ryhmäänsä.

Huolestunut ilme Anian kasvoilla ei muutu miksikään. Hän ristii kätensä ja huokaisee. ”Arvon herttuatar, olen hyvin huolissani tilanteesta.”

Elisabeth nauraa. Hänen itsevarmuutensa on ylimmässä pisteessään, siinä, josta matka olisi vain alaspäin. ”Rakas Ania, huolenaiheita ei ole. Armeijani on hyvin koulutettu, sitä ovat vaalineet isäni ja isoisäni ennen minua. Laygoldit eivät tiedä siitä mitään.”

”Mutta, arvon herttuatar, saanen esittää huoleni siitä, että nämä villit muurin takana...”

Elisabeth kääntyy poispäin, nojaa jälleen kiviseen kaiteeseen ja katsoo, kuinka puut peittävät auringon. Se laskee mereen siellä, minne hänen joukkonsa ovat matkalla.

”Villit eivät ole suurin huolenaiheemme. Minä teen heistä selvää sitten, kun kruunu lepää päässäni.”

”Mutta arvon herttuatar, he ovat keskuudessamme jo nyt ja aikovat sotaa!”

Elisabeth kääntyy jälleen. Hänen korpinmustat hiuksensa keinahtavat hänen kääntyessään ja korostavat silmien hurjaa katsetta. ”He eivät mahda meille mitään. Minun armeijani tekee selvää sekä Laygoldeista että heistä.” Kun Anian ilme ei vieläkään muutu, Elisabethin katse lämpenee ja pieni huokaus pääsee pakenemaan hänestä. ”Ole huoleti. Tähdet varjelevat meitä.”

”Arvon herttuatar, entä, jos minä olen oikeassa? Entä, jos villit todella hyökkäävät?”

”Sitten he kuolevat samalla.”

”Me emme tiedä heidän lukumääräänsä.”

”Meillä sattuu olemaan se etu, että ainoastaan kuningasta tottelevat ovat vihollisiamme. Ja kuningasta tottelevat sattumoisin tappavat myös villejä. He tekevät sen puolestamme, jos villit alkavat riehua.”

Huoli piirtää ryppynsä edelleen Anian maailmaa nähneille kasvoille, mutta hän kääntyy hiljaa pois. ”Kuten haluatte, arvon herttuatar.”

”Ania… Minä lupaan sinulle, että tässä käy hyvin. Sinä olet täällä ja pidät muiden hoitajien kanssa huolta rakkaasta pojastani. Kaikki on kunnossa.”

Ania pysähtyy, mutta ei käännä päätään. Harmaat hiukset valuvat vapaina selkään asti. ”Entä, arvon herttuatar, jos te ette palaakaan enää tänne? Te olette täydessä sotavarustuksessa. Te voitte menettää henkenne.”

”Minä en palaa enää tänne”, Elisabeth sanoo, ja varmuus hänen äänessään miltei tiivistyy heidän ympärilleen, ”minä palaan kotiini, ja sinne palaatte myös sinä ja poikani. Me kaikki menemme yhdessä kotiin, sinne, minne me kuulummekin.”

Ania seisoo hetken siinä, ryhdikäs selkä herttuattareensa päin. Sitten hän huokaisee hiljaa ja kävelee huoneen kautta käytävään ja poistuu paikalta. Elisabeth jää yksin katselemaan taivaalle ilmestyviä tähtiä ja pieniä alas satavia lumihiutaleita. Yöstä tulisi kylmä, mutta Elisabethin varmuus ei murru edes kylmyyden tai hänestä aina huolehtineen hoitajan huolen alle. Elisabethin tahtoa ei murtaisi jää eikä tuli, tuskin edes hänen sydämensä lävistävä miekka. Se on tullut jäädäkseen, polttaakseen kaiken tieltään.