Kirkkain tähti: luku 15

Luku 15: Katseesi korkealla, pääsi pystyssä

Puut tihenevät, mitä pitemmälle metsään astuu. Ne peittävät näkyvyyden niin hyvin, että joissakin kohdissa on vaikeaa erottaa taivasta. Linnun askeleet kuljettavat häntä puitten lomasta. Hän ei luota näköaistiinsa itselleen vieraassa ympäristössä, mutta kuulonsa hän on virittänyt äärimmilleen. Hän tietää, ettei tule nähdyksi, joten hän astelee oppimillaan äänettömillä askelilla kohti äänten syntysijaa.

Muurin toiselle puolelle siirtyminen oli huomattavasti helpompaa ja kivuttomampaa kuin hän oli kuvitellut. Hän ei tuntenut sisällään suuria värähdyksiä eikä hahmottanut maailmaa eri tavalla. Hän vain asteli herttuattaren luvalla metsästäjien kakkosryhmän vartioimalle Cassiopeian portille ja asteli siitä ohi. Ei sen vaikeampaa. Hän tietää saavansa kuulla metsästäjiltä vielä myöhemmin liikehtimisestään Annorlundan muurien ulkopuolella, mutta toistaiseksi kaikki on hyvin. Pohjoisessa pohjoisen tapaan.

Tässä osassa tiheää kuusimetsää ei kuulu enää lintujen laulua. Kuuluu vain tasaista puheensorinaa pohjoisemmasta, lumen vaimentamaa, mutta tarkkojen korvien havaitsemaa. Kun Lintu uskoo päässeensä puhee-etäisyydelle, hän pysähtyy. Hän on sopivan kaukana puhujista ja uskoo, ettei häntä havaita. Ja jos havaitaan, hän osaisi puolustautua tai ehtisi pakenemaan. Etäisyys on riittävä, lumi ei luo suojaansa heidän välilleen ja estä häntä kuulemasta. Pohjoisesta tuulee.

”Sinä olet yrittänyt sovitun aikarajan”, kuuluu tumma ja syvä miesääni. ”Ja sinä tiedät, mitä siitä seuraa.”

”Sinäkö siitä olet päättämässä?” Kuuluu älähdys. Lintu olettaa, että kuulaampi äänistä, etäisesti hänen korvilleen tuttu, on juuri saanut kipua osakseen.

”Jos satuit unohtamaan, johtajamme nimitti minut tilallesi sinun siirryttyä metsästäjiin”, miesääni jatkaa ja Lintu joutuu vetämään mielessään viivan kahden asian välille. Hän ei todellakaan tahtoisi, mutta hän tietää, etteivät hänen korvansa erehdy. Miehen sanat viimeistelevät hänen epäilynsä tutun äänen kantajasta. Naisen täytyy olla se vastikään metsästäjäksi nimetty tumma, vahvakatseinen ja villi olento, jonka hän tapasi edellisellä visiitillään Altairissa. Ja nyt nainen puhuu kanssaan oleville henkilöille kuin kuuluisi heihin. Lintu toivoisi olevansa väärässä. Tässä vaiheessa hän ei voi enää pyyhkiä ymmärryksen taulua valkoiseksi.

”Hän nimitti minut toimimaan tiedustelijana metsästäjien joukossa, koska hän luotti minuun”, nainen sähähtää ja Lintu joutuu pudistamaan pettymykselleen päätään. Naisen nimi ei palaudu hänen mieleensä, mutta hän muistaa selkeästi tämän ylpeät, jalopiirteiset kasvot ja kauniit tummanruskeat silmät. ”Hän tuskin nauttisi, jos näkisi sinun kohtelevan minua näin.”

”Vaan kun hän on määrännyt minut tottelemaan aikarajaansa, ja sinä olet juuri ylittänyt sen!” Miehen ääni madaltuu raakalaismaiseksi, miltei puhtaan julmaksi. ”Kahteen kuukauteen sinä et ole ilmoittanut itsestäsi. Se maksaa.”

Lintu kuulee uudemman älähdyksen.

”Kumpi silmä?”

”Mitä?”

”En aio kysyä toistamiseen.”

”Ei. Sinä et tarkoita sitä.”

”Minä tarkoitan tismalleen sitä, mitä minä sanon! Vastaa, nainen.”

Tuulenpuuska vie naisen vastauksen mukanaan ja pörröttää Linnun pitkiä, vaaleanruskeita kiharoita sekä partaa. Hän yrittää parantaa asentoaan kuullakseen paremmin, mutta pian alkava huuto paljastaa hänelle tapahtumien käänteen. Naisen huuto täyttää tärykalvot ja vavisuttaa luita. Se on kuin kuolinhuuto, mutta Lintu tietää kokemuksesta, että tämä on jotakin paljon pahempaa. Tämä on suunnatonta kipua kokevan ihmisen huuto, eläimeksi taantuvan sielun viimeinen keino paeta hetkeä.

”Ja nyt sinä luikit takaisin koloosi ja teet, kuten on tehtävä. Meidän johtajamme ei ole tehnyt seuraavaa siirtoaan soluttautumalla etelään vain, jotta sinä voisit kuluttaa yli kaksi kuukautta leikkien sankaria jousen ja viinen kanssa!”

Vastausta ei kuulu Linnun korviin asti. Nainen ilmeisesti kuitenkin sanoo jotakin, sillä miehen seuraava reaktio on voimakas.

”Mitä helvettiä, nainen? Mitä sinä sanoit?”

”Kunnioita minua.”

Lisää ääniä. Ei enää mitään yhtä eläimellistä, mutta silti riittävän korkeaa. ”Kunnioita? Älä naurata! Sinä et ole enää niin tärkeä kuin luulet.”

”Minä edistin johtajamme suurimman siirron toteutumisen! Ilman minua Frej Darehawk olisi jäänyt Mizarin portille ja tappanut teidät kaikki.”

Mies nauraa, ja kylmä tunne Linnun sisällä kasvaa. Hän muistaa naisen nimen vain kahta sekuntia ennen kuin se mainitaan.

”Arra, sinä huvitat minua niin paljon, etten viitsi edes satuttaa sinua. Se metsästäjäpoika ei olisi mahtanut meille mitään.”

”Olen elänyt hänen kanssaan yli kaksi vuotta samassa maanosassa, ja voi, hän olisi tappanut teidät ennen auringonnousua. Minun ansiostani hän ei tehnyt niin, ja sinä kunnioitat minua sen vuoksi.”

Vaikka Linnulle suurimmaksi osin tuntematon nuori nainen esittäytyy hänelle nyt hyvin epäsuotuisassa valossa, hänen on pakko arvostaa tämän omanarvontuntoa. Vaikka Arran ääni onkin kivun turruttama ja hän on mitä ilmeisemminkin suunnattomissa fyysisissä tuskissa, hän uskaltaa puolustaa itseään huomattavasti vahvemman henkilön läsnäollessa. Joko hän on uskomattoman tyhmä tai hän tietää, että vain siten hän voi olla antautumatta poljettavaksi. Lintu tietää paljon sellaisia ihmisiä.

Mies, jonka ääni on kuin metalli vasten kiveä, ei kuitenkaan ala huutaa. ”Sinua kunnioitetaan, kun teet kaiken kuten sovitaan, etkä riko annettuja aikarajoja. Nyt sinä palaat leiriin.”

”Tämän näköisenä? Ilman toista silmää? Ian Darehawk tappaa minut siihen paikkaan. Hän on tahtonut tehdä sen jo aiemmin, ja nyt, kun hän saa siihen syyn, hän tekee sen armotta. Minä olen hänelle täysin hyödytön, ja hyödyttömyyttä hän ei salli.”

”Jos sinut tapetaan, sinä annat tappaa itsesi. Sinä ennemmin kuolet kuin paljastat itsesi ja alat riehua. Et missään nimessä vaaranna suunnitelmaa, se on arvokkaampi kuin henkesi.”

Lumi vaimentaa jälleen naisen vastauksen. Lintu ei ole varma, haluaako edes kuulla sitä. Hän on seisonut lumen ja tiheässä kasvavien puiden lomassa jo niin pitkään, että paljastumisen riski on kasvanut vähintään puolella. Kun hän kääntyy, hän ymmärtää edetä ensin hitaasti. Kun hän on vaeltanut niin kauas, että puut harvenevat ja paljastavat paloja taivaasta, hän uskaltaa lähteä juoksemaan Cassiopeian porttia kohti.

Kun hän juoksee, hän kieltäytyy ajattelemasta kuulemaansa keskustelua. Hän ajattelisi sitä vasta sitten, kun pääsisi Elisabethin luokse Kolmivirtaan ja kertoisi tälle kaiken. Paluumatkallaan koko Annorlundan kiertänyt mies ymmärtää, ettei muurin takainen maailma juuri poikkea talvisesta Mizarista ja sen keskellä olevasta Altairista. Maailmat ovat ulkoisesti täysin samanlaiset, niiden välissä on vain muuri. Ajatus kylmää enemmän kuin ympärillä oleva lumi.

* * *

”Sinä siis väität, että joku metsästäjistä on villien vakooja sen perusteella, mitä kuulit?” Elisabeth kiertää jälleen kehää. Hänen kätensä ovat jatkuvassa liikkeessä, ne hapuilevat hiussuortuvia ja asettuvat välillä ristiin.

”Sinä lähetit minut tutkimaan muurin takaista maailmaa, ja nyt et usko, mitä kerron? Arra-niminen tyttö, tumma, lyhyt ja jalopiirteinen on kuulemani keskustelun mukaan heidän vakoojansa.”

”Ja sinä sanot myös, että Mizarin hyökkäys olisi osa suurempaakin suunnitelmaa?”

Lintu nyökkää, vaikka tietää, että Elisabeth on liian syvällä ajatuksissaan voidakseen kiinnittää hänen ulkoisiin toimintoihinsa huomiota. Hän kertoo tummahiuksiselle naiselle kaiken kuulemansa suunnitelmaan ja johtajaan liittyen. Elisabeth kurtistaa mustia kulmiaan.

”Etelä? Heidän johtajansako on etelässä?”

”Niin keskustelu antoi minun olettaa.”

Elisabeth vie kätensä jälleen ristiin. ”Onko mahdollista, että he tiesivät sinun kuuntelevan ja antoivat sinun kuulla, mitä halusit?”

Elisabethin kyky nähdä petosta kaikkialla on uskomattoman kehittynyt, tai sitten hän on vain oppinut olemaan luottamatta. Lintu on jo kauan sitten lakannut loukkaantumasta. Hän ei odota saavansa herttuattarelta erityiskohtelua.

”Siltä tytöltä irrotettiin silmä”, Lintu sanoo tuntien yhä ruumiissaan Arran huudon, ”sellaista ääntä ei osaa kukaan näytellä. Ei edes yksikään villi.”

Elisabeth nyökyttelee, mutta ei näytä vieläkään vakuuttuneelta. ”Olkoonkin, että kuulemasi on totta ja tämä villikko todella on metsästäjissä vain vakoilutehtävissä. Olkoonkin, että Ashworthien murhaaminen oli osa suurempaa suunnitelmaa, jota emme vielä hahmota. Mutta miten se vaikuttaa meihin? Miten, Lintu?”

Tunne, jonka edellisestä näyttäytymisestä on jo useita vuosia, löytää tiensä takaisin Lintuun. Sormia ja varpaita pistelee, jokin kuohuu suonissa saaden ne polttelemaan hänen ruumistaan sisältäpäin. Raivo. Se on tullut takaisin.

”Kuinka sokea sinä olet ajatellut olla, herttuatar Elisabeth? Kuinka sokea?”

Elisabethin silmät kovenevat alle sekunnissa, mutta eivät välähtele. Suurin viha pysyy vielä hallittuna. Hän näkee, että Lintu aikoo vielä puhua.

”Villit vaikuttavat kaikkeen! Useiden vuosikymmenten ajan he ovat olleet meidän kansamme suurin uhka! Olet uskomattoman sokea sukusi vihassa, et kykene näkemään muuta kuin Wainwrightien vuosikymmeniä sitten kokeman nöyryytyksen ja noudattamaan sokeasti vanhoja perinteitä. Ota vain maasi takaisin, ota, mutta sen aika ei ole nyt. Näetkö sinä, mitä täällä tapahtuu? Villit ovat meidän keskuudessamme, he ovat vuosien ajan suunnitelleet jotakin, jonka tapahtumakentällä me olemme tälläkin hetkellä! Sinun aviomiehesi kuoli heidän takiaan, sinun todellakin tulisi tietää, mihin he kykenevät.”

Nyt Elisabethin silmissä välähtää. Lintu ei lopeta vielä. ”Tässä on niin paljon muutakin kuin ikuinen kullan ja hopean taistelu. Valtaistuimesi ei katoa, Elisabeth, se ei sula pois. Olet odottanut vuosia, voit odottaa vielä lisää. Villit ovat todellinen uhkamme, eivät Laygoldit. Unohda sukusi kunnia, unohda se edes hetkeksi. Se tappaa sinut, ja sinun on avattava silmäsi! He tuovat tänne sodan. Sitä sotaa edes sinä et tahdo käydä.”

Elisabethin liikkeet ovat teräviä, hänen koko ruumiillinen kielensä muuttuu. Raskas hengitys vuoroin kohottaa, vuoroin laskee hänen rintakehäänsä. Jokainen osa Elisabethista on vaarallinen, hänen koko olemuksensa muuttuu villieläintä pelottavammaksi. Lintu on kuullut puhuttavan Wainwrightien tahdosta ja suuresta raivosta, hän on jopa nähnyt itse Elisabethin räjähtävän. Tällaista hän ei kuitenkaan ole koskaan osannut odottaa.

”Unohda sukusi kunnia? Unohda?” Ääni on puhdasta, sointujen muotoon tiivistynyttä raivoa. Siinä ei ole mitään muuta. ”Vuosia olen odottanut. Odottanut, nähnyt mieheni sortuvan edessäni ja pakottanut alle kymmenvuotiaan poikani kasvamaan maailmassa, jossa en halua hänen kasvavan. Tämä ei ole minun maailmani, tämä ei ole sellainen todellisuus, jossa tahdon oman lihani ja vereni kehittyvän täydeksi ihmiseksi. Olen uhrannut koko elämäni ja ainoan sisareni tälle tarkoitukselle. Annan sisareni käyskennellä päivittäin vallananastajan jälkeläisen linnassa ja katsella maailmaa, joka kuuluu meille. Minulle omana elinaikanani ja pojalleni Richardille hänen elinaikanaan. Meille. Wainwrighteille.”

Elisabeth hengittää yhä raskaasti. Hän puhuu niin nopeasti, että se tuntuu hengästyttävän häntä. Lintu näkee yhteen puristuneista nyrkeistä, ettei Elisabeth aio vielä lopettaa puhumista. Hän huutaisi, kunnes hänen keuhkonsa palaisivat tuhkaksi.

”Anesidora uhraa päivittäin omaa hyvinvointiaan olemalla siellä ja edistämällä suunnitelmaamme, ja sinä kehtaat tulla puhumaan minulle kunniasta. Kehtaat puhua minulle minut ikuisesti kahlitsevasta asiasta, jonka aion saavuttaa takaisin kaikin mahdollisin keinoin. Sinä et tiedä siitä mitään. Sinulla ei ole edes kattoa pääsi päällä, sinä et ole mikään puhumaan minulle minun sukuni iänkaikkisesta tehtävästä. Et tiedä mitään maailmasta, jossa elät, kuljet vain paikasta toiseen esittäen omia mielipiteitäsi totuuksina! Kaltaisesti vaeltaja ei voisi koskaan ymmärtää, miltä menetetyn vallan paino tuntuu hartioilla. Ei koskaan.”

Lintu tietää tulevansa loukatuksi jokaisella solullaan, mutta jokin sitoo hänet paikalleen. Hän ei sano eikä tee mitään, vaikka tietää, ettei ansaitse rahtustakaan Cassiopeian herttuattaren suunnattomasta ja aiheettomasta raivosta. Jokin osa, se, joka antaa kansalaisten kutsua häntä millä tahansa nimillä, jää seisomaan ja kuuntelee uteliaana herttuattaren myrskyä. Hän, joka on katsonut vuoren sydämeen ja nähnyt merten taakse, antaa ajatusmaailmalleen antautuneen Elisabethin puhua.

”Sinä sanot, että villit tuovat sodan ja että minun pitäsi keskittyä ennemmin siihen. Luopua aikeistani hyökätä Lyraan ja murskata Laygoldit. Sinä käsket minua antamaan tehtäväni, suurimman velvollisuuteni pois ja unohtamaan poikani ja sukumme tulevaisuuden.” Elisabethin äänestä ei katoa voima, se muuttaa vain muotoaan suorasta huudosta vaimeammaksi sihinäksi. Vaarallisuus ei poistu, se tihkuu yhä sanojen välistä. ”Jos tämä maailma haluaa sotaa, minä tuon sen heille. Katkon niskat villeiltä ja kultapanssareilta, murskaan jokaisen, joka tulee minun ja sukuni tehtävän väliin. Teen, kuten sukumme esimerkillisin nainen, kuningatar Lysanna teki. Velvollisuuteni.”

On Linnun aika keskeyttää herttuattaren monologi. Hän ottaa askeleen kohti räjähtävää naista. ”Kuningatar Lysanna vangitsi ensimmäisen tunnetun villien johtajan ja taivutteli järjellä villit tahtoonsa. Sinun raivosi ei pysty samaan.” Lintu tietää olevansa oikeassa, vaikka tunteekin tuulet ja metsät ihmisluontoa paremmin. Hän näkee, että vaikka Elisabeth on strategisti, hän antaa liikaa raivonsa viedä. Se on hänen sokea pisteensä.

”Kuningatar Lysannaa arvostetaan kaikkialla”, Elisabeth sihahtaa hampaidensa välistä, ”eikä pelkästään älynsä vuoksi. Ymmärrätkö sinä, kuka hän on?”

Jokainen Annorlundassa asuva ymmärtää kuningatar Lysannan merkityksen kansansa historiassa. Lysanna oli pelastanut heidät kaikki, ja hänen Lyraan pystytetty patsaansa katsoo yhä kaihoisana meren taakse tähtiin ja muistuttaa ihmisiä siitä, että hänen voimansa ja älynsä pelasti heidät paljolta.

Jostain syystä Lintu jättää kokonaan vastaamatta.

”Kuningatar Lysanna Wainwright oli ensimmäinen sukuni nainen, joka lähetettiin vallananastajan vaimoksi. Laygoldin varas, kuningas Aron ensimmäinen loi tradition, jossa sukuni naiset lähetetään muka sovinnon eleenä ja hyvityksenä sukuni verellä pystytettyyn maanosaan kuninkaan vaimoiksi. Orjiksi, alistetuiksi ja kauniiksi edustusnaisiksi. Pelkiksi käveleviksi, upealta näyttäviksi ruumiiksi. Sellaiseksi kuin sisareni nyt. Kuningatar Lysanna oli uhri, ja silti hän pelasti koko kuningaskunnan.” Elisabeth lyö kätensä yhteen ja astelee lähemmäs Lintua. Hän pystyy tulemaan jo kosketusetäisyydelle, väkivallan uhka on pienentynyt. ”Ja siinä piilee Wainwrightien ydin. Juonikkuus. Voima. Kunnia.”

”Mutta myös kyky toimia rationaalisesti tilanteissa. Lysanna ymmärsi asettaa villien uhan suurimmalle korokkeelle, vaikka hänen sukunsa – sinun sukusi – oli juuri menettänyt asemansa Annorlundan hallitsijoina.”

Elisabeth tekee jotain odottamatonta. Hän kääntää Linnulle selkänsä. Jos Lintu ei olisi tullut tutuksi ylhäisten ihmisten käytöksen ja tapojen kanssa, hän hämmentyisi eleestä. Hän kuitenkin ymmärtää valitettavan hyvin, mitä tämä merkitsee. Lintu ei ole enää edes Elisabethin välittömän läsnäolon arvoinen.

”Poistu.” Yksi sana, liikaa painoa. Lintu ei hievahdakaan. ”Poistu välittömästi. Olet loukannut minua kaikilla mahdollisilla tavoilla.”

Lintu voisi sanoa samoin, mutta pitää itsensä vakaana. ”Puhumalla totta?”

”Välittömästi, niin saat vielä kävellä itse ulos. Minulla on vielä tiedonlähteeni tämän linnan sisällä, se tuomasi tyttö, en tarvitse sinua enää. Poistu.”

Lintu haluaisi, että Elisabeth kääntyisi vielä katsomaan häntä ja sanoisi sanat hänelle päin kasvoja. Hän tahtoisi naisen laskevan suojamuurejaan ja hellittävän hetkisen ylpeydestään. Lintu on usean vuoden ajan kyennyt riitelemään tämän kanssa ja saanut aina palata takaisin Kolmivirtaan, mutta nyt hän tietää, että jos hän kävelisi lumisen pihamaan ja vartioston ohi, hän tekisi niin viimeistä kertaa.

Surukseen Lintu tietää, että herttuatar aikoo lukittautua ylpeyteensä. Hän pysyy selin, seisoo ryhdikkäänä ja loistokkaana sekä raivonsa murskaamana. Lintu hymyilee surumielisesti, lausuu herttuattarelle mielessään hyvästit ja astelee itsekin ryhdikkäänä pysyen ulos. Hän tietää, että Elisabeth katuisi tätä myöhemmin. Ihme kyllä Linnullakin on yhä ylpeytensä tallella, eikä hän tahdo antautua poljettavaksi.

Astuessaan ulos raskaista puuovista avonaiselle pihamaalle hän huomaa ajattelevansa villiksi paljastunutta metsästäjätyttöä ja suunnatonta ylpeyttä tämän äänessä. Se oli ollut niin erilaista kuin Elisabethin sokea, paikalleen juurruttava ylpeys. Kun Lintu kävelee lopulta ulos porteista, hän ei malta olla pohtimatta, kenen ylpeys lopulta vetäisi pisimmän korren. Sotatantereella sillä ei olisi merkitystä, kuolisiko pää pystyssä vai painettuna. He kaikki kastuisivat samaan vereen ja kuolisivat samoista teristä.