Luku
65: Sinen tuolla puolen
Suurieleisyys
ei kuulu yksiinkään Annorlundan juhliin, ei edes niihin viimeisiin.
Kuninkaanlinnassakin juhlittavat hautajaiset ovat pienet verrattuna
siihen, mitä ne voisivat olla. Lyra on puhdistettu kuolleiden
kehoista, jokainen on kuljettanut läheisensä pois. Ne, joilla ei
ollut ketään noutamassa, on kerätty lumiselle rannalle yhdeksi
kohmeisten raajojen irvokkaaksi matoksi.
Kuninkaanlinnan
merenpuoleisella päädyllä on olemassa kaksi marmoripaatta, joiden
päällä kuningas ja kuningatar on jo vuosisatoja poltettu
kuninkaalliseksi tuhkaksi. Aiempien hallitsijoiden tuhka on jättänyt
jälkiään valkoiseen marmoriin, sen pinta on tahriintunut vuosien
saatossa. Aaltoileva, harmaasta mustaan taittava kuvio peittää
kumpaakin paatta. Tuhkamerkit saavat marmoriset paadet näyttämään
aidommilta, kunnioittavemmilta. Pelkkä puhdas valkoisuus on kaukana
siitä tuskasta, joka koituu niille, jotka joutuvat polttamaan
läheisensä.
Vaikka
hautajaiset eivät koskaan olekaan kuolleiden juhla, heidät puetaan
mahdollisimman ylevästi. Menehtyneiden hallitsijoiden alle ja
rinnuksille asetetaan kukkia ja heidän marmoripaasiensa juurille
kansalaiset saavat tuoda tavaroitaan arvostuksensa merkiksi. Lir
Laygoldin paaden juurella on kaikkea kultaesineistä pieniin
teräksisiin lusikoihin ja tikkuihin. Jokaisella on jotakin, jota
antaa sielun matkalle.
Toisella
paadella makaa Anesidora tummanpunaiseen, puhvihihaiseen mekkoon
puettuna. Teoriassa Elisabethin olisi pitänyt käskeä, että hänen
siskonsa puettaisiin avioliitossa saamansa nimen mukaisesti, mutta
Elisabeth piti päänsä. Hän puetutti nuoremman sisarensa
Wainwrightien värisääntöjen mukaisesti. Menehtynyt kuningatar
lepää hiukset avonaisina ja kammattuina punaisten lyrocisten
ympäröimänä. Kasvot ovat ilmeettömät, korkeat poskipäät
näyttävät aiempaakin terävemmiltä.
Jos
Elisabeth olisi koskaan osannut itkeä kunnolla muiden nähden, tässä
olisi nyt hetki, jolle itkeä. Yhteisten suunnitelmien puolesta
kuollut sisar lepää jumalallisen kauniina hänen edessään.
Kauneus tai yhdetkään suunnitelmat eivät pelastaneet Anesidoraa
kuolemalta. Elisabeth ei uskalla miettiä, mitä hänen sisarensa on
täytynyt kokea ennen kuolemaansa. Koko keho on täynnä pieniä,
mutta teräviä haavoja. Elisabeth on kuullut peilistä, muttei
liiemmin tahdo ajatella sitä.
Syvällä
sisimmässään hän tietää sisarensa olleen aina epätyytyväinen.
Anesidora vihasi asemaansa nuorempana sisarena, hän vihasi
isosiskonsa varjoon jäämistä ja häitään Sea’s Endissä.
Anesidora oli se, joka sai toimia vapaasti ja edistää suunnitelmia
sisältäpäin, ja silti Elisabeth kehtasi olla luottamatta häneen.
Jos hän jotakin tahtoo pyytää anteeksi, niin sitä talviauringon
valaisemaa päivää, jolloin hän käänsi sisarelleen selkänsä
linnan ylätasanteella. Sitä päivää hän tulee kantamaan mukanaan
lopun elämäänsä.
Linnan
alueen sisäpuolella ovat vain luotetuimmat. Muita kansalaisia on
kokoontunut rajojen ulkopuolelle lumiseen rantaan katsomaan, kuinka
nimettömät ja yksinäiset poltetaan tähtiin asti. Elisabeth itse
sytyttäisi tuleen sisarensa ruumiin sekä Laygoldin veljesten kehot.
Lintu
ja Richardkin ovat paikalla. Richard on saanut kokea äitinsä
lämpimän vastaanoton. Huolenpito on ollut molemminpuolista. Nyt
Elisabeth ei laske poikaansa hetkeksikään silmistään. Richard
puolestaan katselee hämmentyneen ilon vallassa äitinsä hopean- ja
punaisenkirjavaa kruunua.
Sillä
välin, kun Richard pysyttelee äitinsä vierellä, Lintu kiertää
viimeistä kertaa kahden veljensä ruumiit. Lysanderin alusta on
koristeltu erilaisin sinisin kukin. Veljen merensiniset silmät on
painettu iäksi kiinni. Korpinmustat hiukset kehystävät kasvoja ja
saavat ne näyttämään suunnattoman kalpeilta. Lintu huomaa
ajattelevansa sitä, miten hyviin sukuihin kuolleita ihmisiä
muistetaan siitäkin huolimatta, millaisia he olivat luonteeltaan.
Yksikään Lysanderille lahjojaan tuonut ei ole tiennyt, millainen
ihminen tämä oli eläessään. Lintu toivoo vain, ettei hänkään
olisi tiennyt.
Silti
hän on tuonut mukanaan pienen aikanaan meren takaa löytämänsä
jalokiven. Se ei ole erityisen koristeellinen, mutta varmasti
arvokkaampi kuin päälle päin näyttää. Kivi on tismalleen
Lysanderin merisilmien värinen.
Pikkuveljen
luonteestakin huolimatta tämän kuuluisi nyt seistä elävänä
Linnun vierellä. Sukulaisuus pakottaa pienen surun värähdyksen
kulkemaan Linnun kehossa, kun hän koskettaa viimeisen kerran
veljensä kylmiä käsiä ja jättää jalokiven niiden päälle.
Lopulta
on vuorossa toinen veli. Se, jota Lintu ei koskaan ehtinyt nähdä
elävänä. Lintu ehti kuulla monta tarinaa huolimattomasta ja
kovasta kuninkaasta, mutta ei koskaan saanut kohdata vaaleansinisiä
silmiä elävinä. Jos hän olisi päässyt katsomaan veljeään
tämän silmiin, hän olisi osannut sanoa, olivatko kaikki
kertomukset totta. Nyt Lintu näkee vain pahasti putouksessa
runnoutuneen ruumiin. Kaikki veri on saatu puhdistettua takaraivosta
ja pitkistä hiuksista. Silti suurimmatkaan koristeellisuudet ja
minkinnahkakoristeelliset viitat eivät poista sitä tosiasiaa, että
Lirin takaraivo on murskaantunut ja suurin osa kehosta täynnä
violetteja, verestäviä läikkiä. Silmät ovat suljetut. Kukaan ei
koskaan saanut tietää, etteivät ne nähneet.
Kaikkein
ruminta sekä Lirin että Lysanderin ruumiissa on niiden ikä.
Kumpikin oli vain muutaman vuoden yli kahdenkymmenen. Nuoret kasvot
ovat lopullisesti elämän vivahteista tyhjennetyt, ja juuri siinä
piilee sodan ydin. Lintu sipaisee toisenkin veljensä kättä
painavan ajatuksen löytäessä tiensä hänen mieleensä. Lirille
hänellä ei ole mitään muuta kuin lämmin kosketus, sillä tätä
veljeä hän ei tuntenut.
Ensimmäiseksi
Elisabeth käy sytyttämässä tuleen niiden ruumiit, jotka makaavat
kylmällä rannalla. Ihmisiä kokoontuu ympärille, ja sekä
Elisabeth että Lintu ajattelevat, että näiden ihmisten täytyy
olla niitä, joilla ei itselläkään ole ketään. Kaikki muut ovat
muualla hautaamassa rakkaitaan. Vain muutama on täällä katsomassa,
kuinka nimettömät palavat samaan aikaan kuin menetetyt
kuninkaallisetkin.
Ruumiit
eivät meinaa syttyä, sillä pakkanen on ehtinyt kohmettaa niistä
osan. Lopulta tuli kuitenkin tarttuu yhteen ja lähtee leviämään
tasaisena mattona kaikkien ylle. Sielut pääsevät lopullisesti
pois. Elisabeth vetää Richardin lähelleen. He kääntyvät rahvaan
luota, nyökkäävät heille ja lähtevät sytyttämään
kuninkaallisille heidän viimeisen liekkinsä.
Ӏiti,
katso”, Richard kuiskaa, kun he siirtyvät rannalta linnan rajojen
sisäpuolelle, paasien luo. ”Tähdet ovat tulleet hakemaan heidät.
Heihin ei enää satu.”
Jo
toisen kerran saman yön aikana Elisabeth tuntee suunnatonta halua
päästää kyyneleensä pois. Sen sijaan hän pitää poikaansa
kädestä vain hivenen tiukemmin ja nostaa päänsä ylös. Tähdet
todella tuikkivat kirkkaana pakkasyössä. Huuruava hengitys kohoaa
savun lailla ilmaan. Meri heijastaa tähtiä, ja hetken ajaksi
Richardin sanat käyvät toteen. Tulimeri sekoittuu tähtien ja
laineiden kokonaisuuteen.
Lintu
odottaa Elisabethia poikineen saapumaan paikalle. Elisabeth päästää
irti Richardin kädestä ja astelee ensin Lysanderin luo. Nuori mies
ei ole päässyt marmorialustalle asti, mutta hän makaa maassa
niiden yllä. Täyden hiljaisuuden vallitessa Elisabeth kumartuu
Lysanderin ylle ja sytyttää tämän ruumiin päästä palamaan.
Kukat ja keho syttyvät samaan aikaan tuleen. Jokainen lyönti,
jokainen paha sana palaa kehon mukana pois ja vaipuu pois kaikkien
niiden tietoisuudesta, jotka eivät totuutta hänestä koskaan
nähneet. Kenties se on maailman tapa olla armollinen.
Kun
Elisabeth siirtyy edesmenneen kuningasparin luo, Lintu näkee
selkeitä epäröinnin merkkejä hallitsijansa kasvoilla. Elisabeth
sytyttää tapojen mukaisesti ensin kuningattaren ruumiin tuleen ja
vapisee niin tehdessään. Vain muutama arvokas kyynel pääsee
vierähtämään Elisabethin kauniille kasvoille, kun hän joutuu
tekemään siskolleen näin. Elisabeth siirtyy kuitenkin nopeasti
Lirin ruumiin luo ja sytyttää tämän yhtä nopeasti tuleen kuin
Anesidorankin.
Richard,
Lintu ja Elisabeth seisovat vierekkäin kuninkaallisten muistojen
polttaessa omat merkkinsä valkoiseen marmoriin. Mitään ei sanota
ääneen, muistojen annetaan pysyä syvällä mielissä.
Kuninkaalliset sielut eivät tarvitse saatesanoja matkalleen.
Sanomattomat sanat jäävät niiden sydämiin, joiden mieltä kaipaus
kaihertaisi aina siihen päivään asti, jolloin tähdet vartioisivat
heidän omaa loppuaan.
*
* *
Ramona
on kuljettanut Envyn ruumiin maanalaista luolaa pitkin muurin
toiselle puolelle. Koska villejen toimiin ei kuulu hautajaisten
pitäminen tai ruumiiden hautaaminen, Ramona sai Elisabethilta
tehtäväkseen hankkiutua parhaaksi katsomallaan tavalla ruumiista
eroon. Koska Ramona on se, joka sai painaa veitsensä Envyn kaulalle,
hän kokee olevansa suuressa vastuussa tämän kehosta. Hän itse
vapautti sielun, joten nyt hänen on vietävä ruumis maalle, jonne
se todella kuuluu.
Jos
paenneet villit tahtovat sen siitä noutaa, he saisivat tehdä niin.
Muutoin ruumis hautautukoon lumen alle kevätauringon paljastusta
odottamaan. Ramona tietää katsovansa kylmiä kasvoja viimeistä
kertaa. Envyn kokema pelko ennen kuolemaansa on jäänyt hänen
kuoleman jäykistämille kasvoilleen.
Ramona
on vienyt Envyltä tämän voiton. Vaikka hän tietää sisimmässään
tehneensä oikein, hän ei voi olla varma siitä, missä haluaa
astella. Palatako metsäkylään kuten tähänkin asti vai jäädäkö
korjaamaan kansan aiheuttamia vahinkoja Annorlundaan? Oikeastaan
Ramona tietää jo valintansa, mutta vielä Envyn kuoltuakin hänen
on vaikeaa toimia tämän tahtoa vastaan. Kun Ramona palaa Altairiin
maanalaista reittiä ja jättää Envyn kehon taakseen, hän miettii,
mitä Envy sanoisi hänelle nyt. Nuori mies todennäköisesti
ilkkuisi tälle, vetäisi lähelleen ja kuiskailisi pehmeitä
sanojaan hänen korviinsa niin kauan, että hän tottelisi jälleen
kuin eläin.
Vastedes
kaksi ihmistä puhuisivat hänelle tähdistä. Carla ja Envy. Näiden
kahden kuolemat tulevat varjostamaan Ramonan jokaista päivää.
Vanhempiaan hän ei vieläkään saata muistaa kunnolla, mutta Carlan
muistoa hän aikoo varjella. Ajatus siitä, että Envy tappoi oman
johtajansa periäkseen tämän paikan tekee hänestä petturin jopa
omiensa silmissä. Ramona voisi koska tahansa kertoa siitä muillekin
haalistaakseen Envyn muiston kirkkautta omiensa joukossa. Silti
Ramonasta tuntuu, ettei Envyn kuolema ollut oikeutettu.
”Kostinko
minä vain sinun kuolemasi, Carla? Oliko se minulta pelkkää
katkeruutta ja henkilökohtaista kaunaa? Ansaitsiko hän todella
kuolla?” Ramona esittää kysymyksensä taivaalle istuessaan
jälleen Begger’s Holen pohjalla ja katsellessaan tähtitaivasta.
Hän ei aio osallistua Altairin hautajaisiin, sillä hän ei koe
olevansa millään osallaan oikeutettu muistelemaan ihmisiä, joiden
kärsimyksen aiheutumiseen hän on osallinen.
Taivaalta
ei kuulu vastauksia, tähdet pysyvät hiljaa. Ramona tietää
joutuvansa vastedeskin oikeuttamaan tekonsa. Jonkun muun on sanottava
hänelle, että hän saa tehdä oman tahtonsa mukaan. Toistaiseksi se
menee niin. Ramona osaa hyväksyä sen, ettei ole vielä riittävän
vahva kantaakseen itseään täysin yksin.
Ramona
on jo osittain päättänyt, mitä aikoo tehdä. Hän ei vielä
tiedä, mitä voi tehdä Envyn kuoleman mukanaan tuomalle
syyllisyydelle, mutta hän tietää, miten käyttää elämänsä.
Hän ei voi enää palata muurin taakse paenneiden villejen luo. On
pakko hylätä ajatus liplattavasta joesta ja pauhaavasta
putouksesta, jääkiteistä puissa ja mökin lämmöstä.
Annorlundasta ei kenties koskaan tule kotia hänelle, mutta muualle
ei ole palaamista. Ramona aikoo kantaa vastuunsa tuhon aiheuttajana
ja totella Elisabethin antamaa määräystä. Hän auttaisi
rakentamaan Lyran uudelleen, auttaisi muuallakin, jos pyydettäisiin.
Käskyjen toteuttajan osa sopii hänelle – toistaiseksi.
Sitten,
kun Ramona katsoo olevansa vapautettu velastaan Elisabethille ja
tälle maalle, hän uskoo voivansa palata metsästäjien luo.
Kaupunkeihin hänestä ei olisi jäämään, niiden luonnottoman
suuri valon määrä, risteilevät ihmiset ja kulkevat hevoskärryt
eivät ole hänen maailmaansa. Metsä, käsin tehdyt aseet ja
taistelukuviot ovat. Jos Frej hänet metsästäjäksi huolii, hän
jää metsään. Siellä hän voi yrittää rakentaa uudelleen omaksi
elämäksi kutsutun muiden murskaaman konseptin.
On
pakko olla keinoja paeta syyllisyyttä. On pakko olla keinoja tulla
ehjäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti