Kirkkain tähti: luku 5

Luku 5: Satama

Päivällinen neljän arvovaltaisen henkilön kesken kynttilöiden valaisemassa ja maalausten ympäröimässä huoneessa on aina tilaisuus, johon jokaisen pitää varautua etukäteen. Palvelijoiden kaataessa parasta viiniä laseihin ja raahatessa Rautameren takaa tuotuja ruokalajeja, vaihdetaan kiusallisia katseita ja yritetään kestää tilannetta.

Annorlundan kuningas ei tietenkään voi vastaanottaa veljeään, hylättyjen maiden herttuaa vaimoineen ilman, että heille järjestetään suuri yhteinen päivällinen. Lir istuu suuren pöydän päässä ja Anesidora toisessa. Lysander ja Veronika istuvat sivuilla. Siinä, missä Veronikan katse pysyy tarkasti omassa lautasessa, Lysanderin merenturkoosit silmät tutkivat röyhkeästi kultasiniseinäisen huoneen maalauksia löytämättä niistä mitään erityisen kiinnostavaa.

Ruoan ja ylellisyyden keskellä usein unohtuu perimmäinen syy kokoontua. Niin miltei käy nytkin. Lir ei kuitenkaan saa kurkustaan alas yhtäkään rapua tai riisiä ennen kuin on ottanut puheeksi sen, jonka vuoksi on kutsunut veljensä paikalle.

”Me tarvitsemme sotasuunnitelman.”

Lysander kohottaa tummia kulmiaan. ”Aivan.”

”Hyvän sotasuunnitelman. Montako vuotta Annorlundassa on annettu villejen vain tulla sisään kolmesta portistamme? Muutama sukupolvi sitten muuri saatiin valmiiksi, mutta paljonpa siitäkin on ollut hyötyä. Ne tulevat sisään tahtomattamme. Me emme ole riittävän valmistautuneita.”

”Cassiopeiassa oltiin valmistautuneita kaksi vuotta sitten, ja herttuatar Elisabeth selvisi hengissä sen ansiosta”, Lysander huomauttaa.

Keskustelua jatketaan enemmän ja vähemmän muodollisesti. Miehet eivät korota ääniään, he keskustelevat hillityn rauhallisesti muutamaa sanaparia lukuun ottamatta. He puhuvat villeistä, mahdollisesta varustautumisesta heitä vastaan ja siitä, miten Mizarin herttuattaren kanssa tulisi menetellä. Nuorempi Laygold puoltaa jonkun muun nimittämistä herttuattaren ja herttuan virkoihin, mutta kuningas pysyy kannassaan. Lirin mielestä Lilithin tulisi vain saada mahdollisimman paljon lepoa ja aikaa. Lysander huomauttaa, ettei aikaa välttämättä ole riittävästi niin suuresta traumasta toipumiseen. Lir ei sano mitään.

Veronika huomaa ajatustensa harhailevan, kun puhutaan metsästäjistä. Hän muistaa havupuiden tuoksun sateen jälkeen, veljen naurun iltanuotiolla ja kaikki ne kerrat, kun Frej oli kaatunut kehonsa ruville ja Veronika sai olla hänen paikkaajansa. Frej aina sanoi, että Veronika olisi ollut hyvä parantaja. Katkeransuloinen muisto vyöryy hänen ylitseen, hän pystyy miltei tuntemaan Frejn luisevan käden omallaan tämän yrittäessä lohduttaa. Ei siitä koskaan mitään apua ollut, mutta jälkikäteen kosketus on säilynyt muistoissa lämpimänä ja turvallisena. Muistelemisen arvoisena. Frej halusi aina yrittää tehdä parhaansa pikkusiskonsa eteen, mutta Veronika oli aina avun ulottumattomissa. Liian itsenäinen ja liian tietoinen kaikesta ympärillään.

Hän muistelee hetkiä, jolloin oli saanut kuulla olevansa liian heikko metsästäjäkoulutukseen. Hetkiä, jolloin hänet oli päätetty lähettää naimaikään tullessaan Aquilaan tulevan herttuan vaimoksi. Sanoinkuvaamatonta surua, menetystä jostakin sellaisesta, joka olisi hänen vielä vuosia. Siltikään hän ei enää koskaan kävellyt Altairissa kykenemättä olemaan ajattelematta sitä, että menettäisi kaiken sen aivan pian. Silloin eivät veljen lohduttavat sanatkaan auttaneet.

”Veronika. Veronika, kuuletko sinä?” Lysanderin ääni kadottaa havupuiden tuoksun ja veljen sanojen soinnun.

”Anteeksi”, Veronika vastaa automaattisesti.

”Kuningatar puhutteli sinua”, Lysander jatkaa. Hänen äänensävynsä ei paljasta mitään.

Kuningatar Anesidoran katse on lempeä. Hänen silmänsä ovat tummanruskeat, toisin kuin isosiskollaan Elisabethilla. Hänen ilmeensä pysyy lämpimänä, kun hän puhuttelee Veronikaa. ”Voisimmeko puhua hetken kahden?” Kuningatar nousee ylös, hymyilee miehelleen ja Lysanderille ja viittoo Veronikaa mukaansa. Kukaan muu kuin kuningatar tuskin havaitsee sitä, mutta Veronika luo muutaman sekunnin katseen aviomieheensä ennen kuin nousee pöydästä ja astelee kuningattaren perään. Anesidora tarttuu Veronikaa olasta ja taluttaa hänet seuraavaan huoneeseen. Ovi lyödään kiinni, miehet jäävät keskustelemaan sodasta ja maailmantilanteesta.

Seuraavassa huoneessa on paljon kirjoja ja suuri ikkuna. Siitä näkee suoraan merelle, sen eteläiselle puolelle. Meren turkoosi läikehdintä valaa Veronikaan tuttuuden tunteen, ja hänen sydämensä lakkaa hakkaamasta niin lujaa. Hän toivoo, että kuningatar sanoisi sanottavansa mitä pikimmiten ja päästäisi hänet takaisin kiusallisen ruokapöydän äärelle.

”Veronika… Saanhan puhutella sinua etunimeltä?”

”Luonnollisesti, teidän korkeutenne.” Veronika ei ole edes varma, millä sukunimellä hän tahtoisi itseään kutsuttavan. Darehawkiksi kerran syntynyt ei koskaan opi kutsumaan itseään miksikään muuksi, vaikka avioliitto toisikin uuden nimen tullessaan.

Kuningatar nyökkää ja ristii kätensä. Hän tekee sen niin elegantisti, että Veronika huomaa ajattelevansa sitä, miten ylhäiset henkilöt onnistuvat liikkumaankin eri tavalla. Miten kaikki onnistuukin erottamaan heidät muista.

”Minä olen havainnut sinussa jotakin.”

Meri. Veronika pakottautuu katsomaan merta. Kuningattaren pehmeä ääni on vain sanahelinää kauniissa ympäristössä.

”Tunnistaisin sen kenessä tahansa naisessa. Piilotat sen hyvin, mutta et tarpeeksi hyvin. Olen jo huomannut.”

”Syvimmät pahoitteluni, teidän korkeutenne, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä te puhutte.” Veronika hymyilee huulillaan, muttei silmillään.

”Sinun ei tarvitse salata sitä. Minä voin auttaa sinua.”

Hiljaisuus.

Kuningatar siirtyy aivan Veronikan vierelle, suuren ikkunan eteen. Satamassa on ruuhkaa.

”Sitä pakoon voi päästä, usko minua. Minä näen sinussa uskomattoman paljon potentiaalia.” Anesidora pitää pitkän tauon ja katsoo Veronikaa silmiin niin kauan, että tämä vastaa katseeseen. ”Minä voin järjestää sinut parempaan tilanteeseen. Yksi sana, ja sinusta tulee vapaa, annan sinulle sanani siitä.”

”Anteeksi”, Veronika sanoo ääni hädin tuskin kuuluen, ”minulla ei vieläkään ole ajatustakaan siitä, mistä teidän armonne puhuu. Pahoitteluni.” Lopussa hänen äänensä saa vahvuutta, hän nyökkää viimeisen sanan kohdalla.

”Minulla… minulla olisi suunnitelma, joka saattaisi kiinnostaa sinua. Sinussa olisi potentiaalia.” Viimeistään tässä vaiheessa Veronika kadottaa täysin puheenaiheen. Hän keskittyy laivoihin, jotka palaavat mereltä ja ihmisiin, jotka kulkevat hienoissa vaatteissa auringonvalossa. ”Veronika?”

”Suunnitelma, teidän korkeutenne?”

”Kyllä. Suunnitelma.” Hymy leviää Anesidoran täyteläisille huulille. ”Sinusta olisi siihen.”

Kahden sekunnin harkinta-aika. Mahdollisuuksia, kaunis hymy kuningattaren herkillä kasvoilla. Toiveikkuus kuplii ihon alla. Siellä kuplii valitettavasti jotakin muutakin, jotakin, joka saa Veronikan pudistamaan päätään. ”Olen kunnossa, teidän armonne.” Hän ei sano mitään suunnitelmasta, kääntyy vain ja palaa takaisin huoneeseen, ruokapöydän ääreen. Miehet ovat jo lopettaneet keskustelun poliittisesta tilanteesta, heidän kasvoillaan on rennommat ilmeet. Veronika istuutuu pöytään sanaakaan sanomatta eikä edes ajattele, mitä kuningatar hänelle juuri sanoi.

Mahdollisuuksia. Pelastusta. Ei sellaisia ole olemassakaan. Veronika tuijottaa lopun iltapäivän ajan ruokalautastaan eikä nosta päätään kertaakaan.