Kirkkain tähti: luku 2

Luku 2: Iskuvalmis

Tummien hiuksien päät laahaavat kivilattiaa. Ne ovat kastuneet tummaan nesteeseen, jota kynttilänvalo ei paljasta. Henkilö ei nouse ylös, hänen laineikkaat hiuksensa saavat laahata maata. Ne eivät enää ole hänen kunnian merkkinsä, hänessä ei ole vähääkään sitä kunniakkuutta ja ylpeyttä, jotka hallitsivat hänen persoonaansa siihen asti. Keho saa luovuttaa, alentua palvelijoiden ja eläinten tasolle kivilattialle.

Kun huudot ovat ehtineet kiiriä kaupunkeihin asti, metsästäjien ja tavallisten kansalaisten joukkio juoksee karun ja talvisen pihan poikki sisälle kivilinnaan. He eivät kuitenkaan tavoita huutajia enää. Lattialle lysähtäneen naisen tummien hiusten latvat ovat ainoat, jotka kykenevät yhä koskettamaan huudot ulos päästäneitä ihmisiä. Hän itse ei ole huutanut alkuunkaan, yksikään sana ei pääse hänen sisältään ulos, vaikka hän lojuu lattialla perheensä verestä märkänä.

Muut osaavat toimia. On selvää, että lattialla makaa ainoastaan kuolleita. Kukaan ei kiinnitä huomiota paikalleen jäätyneeseen naiseen. Hän tuijottaa silmät lasittuneena kivilattian reunoja pitkin valuvaa verta. Se levittäytyy kauniiksi, suureksi lammikoksi lattialle.

Osa juoksee ulos hakemaan apua, osa lähtee satuloimaan hevosia. Kuninkaalle on lähetettävä viesti pikimmiten, veren sanoma on saatettava tämän korville. Ne, jotka jäävät kivilinnan suureen, korkeaan halliin, kerääntyvät naisen ympärille. Tämä ei vieläkään nosta katsettaan.

Nainen on Lilith Ashworth, ruumiiden määrästä ja veren tajunnan peittävästä hajusta päätellen Mizarin suursuvun, Ashworthien viimeinen. Lilith ei kuitenkaan reagoi, vaikka joku koskettaa hänen vitivalkoista, verestä täplittynyttä kättä.

”Rouva? Rouva Ashworth?” pitkätukkainen metsästäjämies kysyy. Hänen tummat hiuksensa valahtavat alas hänen kumartuessaan naisen tasolle. Hän havaitsee ilmeen naisen kasvoilla pysyvän häiritsevän tasaisena. Katse ei kohotu vieläkään. Hänen piirteensä ovat herkät; nenä on kapea ja silmät suuret. Nyt kasvot ovat kuitenkin kalpeat, lähes valkoiset. Silmät verestävät, mutta eivät liiku.

Tummahiuksinen metsästäjä ei luovuta. ”Meidän on kuljetettava teidät pois täältä”, hän sanoo naiselle, joka ei edelleenkään reagoi. Hän on aikeissa kohottaa ääntään, kunnes suurin salin ovi aukeutuu kolahtaen. Tilaan astelee tavallista pitempi, roteva mies, jonka teräviä kasvonpiirteitä reunustavat harmaa parta ja silmillä roikkuvat harmaaraitaiset hiukset.

”Mestari Ian”, metsästäjä sanoo ja nyökkää kohteliaasti. Samoin tekevät muut tilannetta kartoittavat metsästäjät huoneessa.

Ianiksi kutsuttu suuri mies katsahtaa metsästäjiään ja lattialla kyhjöttävää naista. ”Nostakaa rouva Ashworth ja kuljettakaa hänet Altairiin.”

”Altairiin?”

”Heti.” Ian ristii kätensä. ”Toisen ryhmän Nila on lähtenyt muutaman ryhmäläisensä kanssa viemään uutisia Lyraan kuninkaalle. Viekää rouva Ashworth Altairiin siksi aikaa, kun toinen ryhmä on pääkaupungissa. Tarvitsemme tietoja jatkotoimenpiteistä.”

Muutamat metsästäjät alkavat toimia kuten käskettyä ja nostaa naista ylös. Tämä pysyy omilla jaloillaan, mutta ei vieläkään sano mitään. Ian tarkkailee kylmänharmailla silmillään tilannetta sivusta. Ainoastaan tummahiuksinen metsästäjänuorukainen pysyy paikallaan liikkumatta.

”Kolmannen ryhmän Emil, onko sinulla asiaa?”

Nuori mies vaihtaa jalkojensa asentoa. Ele kielii epämukavuudesta. ”Saanen antaa raporttini rouva Ashworthin mielentilasta.”

”Se lienee täysin tarpeetonsa. Nainen on nuori ja hänen ympäriltään on juuri kuollut useita ihmisiä.” Ian pitää äänensä kovana ja katseensa Emilissä.

”Aiemmasta mielentilasta, mestari.” Vihjaus ei erotu äänestä, mutta se tihkuu sanojen välistä.

Ian astuu lähemmäs, niin lähelle, että Emil kuulee hänen hengityksensä. ”Tämä oli mitä selvimminkin villien hyökkäys”, Ian sanoo ääni niin raskaana, että sen painon pystyy miltei tuntemaan hartioillaan, ”ensimmäinen suuri hyökkäys kahteen vuoteen. Ei ole mitään syytä vihjata rouvan mielentilasta.”

”Rouva Ashworth oli sairas. Useita vuosia. Kukaan ei ole nähnyt häntä ainakaan kahteen vuoteen, koska hänen on ymmärretty pysyneen sängyssään… erinäisistä syistä.”

”Heiveröinen rouva Ashworth ei ole tämän hyökkäyksen takana, olemme havainneet villien jättämiä jälkiä ympäri linnaa. Eivät kaikki vartijat kuolleet, heillä on yhä kielet tallella. He ovat kertoneet. Villit pääsivät muurin yli ja tappoivat lähes koko Ashworthin suvun.”

Emilin tummanruskeat silmät sulkeutuvat hitaasti. Hänen ajatuksissaan on selvästi vielä ristiriitoja, mutta hän tiedostaa, ettei niistä olisi mitään mieltä kertoa Ianille. Tilanne on selvä. Ianin karkeiden piirteiden takana jokin raksuttaa nopeaan tahtiin, hänen aivonsa ovat luotu toimimaan ongelmatilanteissa. Emil katselee häntä pelon- ja kunnioituksensekaisin tuntemuksin.

”Kuningas ei tule pitämään tästä. Saamme entistä enemmän töitä tämän jälkeen, hänen vainoharhansa pääsee taas valloilleen”, Emil ajattelee ääneen.

”Kuulehan, nuori mies.” Ian kääntyy. Kolmannen ryhmän johtaja Emil ei ole edes hänen katsekontaktinsa arvoinen. ”Puhu vähemmän ja tee enemmän. Meidän tulee palata leiriin ja kartoittaa tilanne ennen kuin toinen ryhmä palaa Lyrasta.”

* * *

Metsästäjien aukiolla on kuhinaa. Lumi tipahtelee tasaista tahtia kohti maata, metsästäjät kiertävät rakennuksesta toiseen. Leiri muodostuu neljästä rakennuksesta, joista kolme on tarkoitettu kolmen eri ryhmän metsästäjille ja yksi päärakennukseksi. Päärakennus on iso, kuistillinen puurakennus, jonka sisällä on elintilaa metsästäjäsuvulle ja iso huone, jossa metsästäjien nimeämistilaisuudet pidetään. Samasta tilasta löytyy myös suuri takka, jonka ääreen Lilith Ashworth on istutettu.

Nuoren naisen kasvot ovat edelleen vitivalkoiset, mutta haaleat silmät reagoivat jo ympäristöönsä. Ne kiertävät hirvensarvia seinillä, puisia pöytiä ja palaavat aina liekkien lempeään punaan. Liekkien näkeminen aiheuttaa lempeän läikähdyksen sydämeen, täysin erilaisen kuin veren tumma puna oli aiheuttanut.

Ykkösryhmä on saanut tehtäväkseen huolehtia Lilithistä muiden ryhmien ollessa poissa. Frej seisoo nimityshuoneen nurkassa tietäen, että takan edessä värjöttelevä nainen istuu siinä tasan siksi, että Frej menetti uskottavuutensa ensimmäisen ryhmän johtajana ja lähti seuraamaan Arraa liian aikaisin. Jos hän olisi jäänyt, hänestä olisi ollut vastusta villeille, jotka pääsivät livahtamaan hänen huomaamattaan muurin toiselle puolelle.

Oudointa on se, ettei syyllisyys paina Frejn rintaa lainkaan. Hän ei osaa potea huonoa omatuntoa siitä, että hänen ikäisensä herttuatar istuu samassa huoneessa kaiken menettäneenä. Jos Frej ajattelisi liikaa sitä, että kaikki on hänen vikansa, tunne murskaisi hänet kuten aina siihen mennessä. Sille ei saisi antaa valtaa. Se ei asuisi hänessä enää kauaa.

Myötätuntoaan Frej ei kuitenkaan saa hiljenemään. Hän astelee herttuattaren luo, istuutuu kapealle puupenkille ja ristii jalkansa. Hän katsoo heiveröisen oloista Mizarin herttuatarta ja ymmärtää oitis kaiken, mitä tästä on puhuttu. Frej on kuullut useasti, ettei herttuatar koskaan poistunut huoneestaan, joka sijaitsi pienen linnan alimmissa kerroksissa. Nyt, kun hän katsoo naisen koruilla verhoiltua kaulaa ja rannekorujen painosta tai silkasta surusta alas painuneita käsiä, hän näkee murtuneen sielun lähempää kuin aikoihin. Edellisestä on kauan aikaa. Kullan rakastettu paino sydämelläkään ei nähtävästi tee kenestäkään sen onnellisempaa.

Frej miettii hetken, mitä sanoisi. Hän miettii, mitä hänelle itselleen sanottiin lumihiutaleiden tipahdellessa hänen isänsä ruumiille yksitoista vuotta sitten. Joku kielsi häntä katsomasta, joku lohdutti, yhtäkään sanaa hän ei enä muista. Veren hajun hän sen sijaan muistaa. Haukkakoru kaulalla alkaa taas polttaa. Ei, hän ei voisi sanoa Lilith Ashworthille mitään. Yksikään sana ei koskaan poista kuoleman elävien harteille asettamaa taakkaa.

”Siellä oli kirkasta”, nainen Frejn vierellä sanoo yllättäen. Hän on kääntänyt erikoiset, suuret silmänsä suoraan Frejhin. ”Kirkkaampaa kuin missään muualla.” Lilithin ääni on matalampi ja käheämpi kuin yhdenkään Frejn aiemmin tunteman naisen ääni. Silti se sopii Lilith Ashworthin kalpeaan, jollakin tasolla alati veitsenterällä tanssivaan olemukseen.

”Niinkö?” Frej ei halua esittää varsinaisia kysymyksiä, muttei tohdi olla vastaamattakaan.

”Tuhat tähteä valoineen”, Lilith jatkaa, ”jokaisella oma tarinansa kerrottavanaan. Minä kävin siellä. Eivätkä he olleet siellä.”

Tuntematon, suunnattoman suuri voima kuristaa Frejn kurkkua. Hän tietää, mistä nainen puhuu. Menetys näyttäytyy jokaiselle eri tavalla, mutta jokainen sen kokenut tunnistaa sen aina. Pitkästä aikaa Frej toivoo, että hänen siskonsa olisi täällä. Veronika olisi osannut hoitaa tilanteen kuin tilanteen.

”Ja sitten olin taas kylmällä lattialla, verta kaikkialla… Ja, tiedätkö, se veri ei ollut edes pahinta. Ei se tuntunut miltään. Sitä on edelleen kaikkialla minussa.” Lilith vie ohuet sormensa tummien hiustensa läpi. Pisaroita tippuu lattialle. ”Miten minä jatkan? Minne minä aion mennä tämän jälkeen?” Ensimmäistä kertaa nainen osoittaa todellisia merkkejä sortumisesta. Hänen äänensä alkaa hajota, se nousee korkeammalle, pelon oktaaveihin. Silmien pupillit ovat luonnottoman pienet, suru on niin lähellä, että Frejn tekee mieli sulkea silmänsä siltä.

”Me metsästäjät pidämme sinusta huolta toistaiseksi”, Frej tyynnyttelee. Hän haluaa pysyä faktoissa, pitää itsensä riittävän etäällä tapahtuneesta. ”Toinen ryhmä on Lyrassa viemässä tietoa kuninkaalle, ja kun he saapuvat, me tiedämme mitä tehdä. Sinun ei tarvitse huolehtia mistään, me pidämme huolta kaikesta.” Frej on onnellinen sanoessaan sen tosissaan. Vaikka hän tietääkin olevansa syypää suruun naisen kalpeilla kasvoilla, hän tietää myös, ettei ollut painamassa veistä Lilithin rakkaiden kurkuille.

”Miksi he jättivät minut eloon? Vain minut?” Lilith ei selvästikään kuule enää sanaakaan, Frejn rauhoittelu ei tavoita hänen korviaan. Lilithin omissa sanoissa puolestaan on totuuden siemen. Miksi villit olisivat jättäneet yhden eloon? Se ei ole aiemminkaan kuulunut heidän tapoihinsa. Edellisimmän hyökkäyksen, Cassiopeian herttuan murhan kohdalla herttuatar Elisabethin eloonjäänti oli vartijoiden ja sotilaiden ansiota, mutta aiemmissa suurissa kansanmurhissa villit ovat pyrkineet surmaamaan kaikki, jotka ehtivät. Miksi tehdä nyt poikkeus? Miksi jättää sairas, tasapainoton nainen eloon? Ei myötätunnosta. Sitä ei ole ollut olemassa useaan vuosisataan, ei muurin ulkopuolella eikä sisäpuolella. Loppuun kulutettu luonnonvara.

Frej ei osaa vielä yhdistää yhtäkään palasta toisiinsa, mutta hänen ei tarvitsekaan. Nyt riittää, että hän katselee menetyksen kokeneen naisen kanssa samoja liekkejä tietämättä, mitä tämä näkee niissä. Kestää hetki, että Lilithin hengitys tasaantuu. Sitten hän nousee ylös, suoristaa moniosaisen mekkonsa alaosan ja toteaa: ”Minun täytyy peseytyä.” Täysin varoittamatta, ääni selkeänä. Joko hän on koonnut itsensä uskomattoman nopeasti tai sitten trauma ei jätä hänelle sijaa käsitellä mitään. Frej ymmärtää kyllä.

Hän ohjaa Mizarin herttuattaren ulos päärakennuksesta, ison kuistin kautta talojen taakse. Metsässä kävellessään he havaitsevat auringon nousseen korkealle taivaalle. Talvi on keskivaiheessa; aurinko käväisee päivisin nopeasti taivaalla ja palaa takaisin kotiinsa illan turvin. Nopeaa, vielä. Keväämmällä se viipyisi pitempään, auringonvalo valaisisi lumista metsää.

Kun he saapuvat harjoittelusalin luo, heitä vastaan juoksee suuri määrä metsästäjiä. Suurin osa kolmatta ryhmää, Emil johdossaan. Ja Ian joukon jatkossa, viimeisenä. Hänen kovat silmänsä törmäävät oitis Frejn omiin, ja Frej huomaa ruumiinsa jännittyvän. Hän pysyisi kaiken tekemänsä takana, suojelisi Arraakin, jos Ianin raivo osaisi hakeutua tähänkin asti.

”Mizarin herttuattaren täytyy peseytyä, ohjaan hänet oikeaan paikkaan”, Frej sanoo Ianille kävellessään tämän ohitse.

”Sinua tarvitaan muualla, jätä Emilin joukon tehtäväksi vahtia herttuatarta”, Ian murahtaa ja nyökkää naiseen päin. Lilith katselee jälleen lasittunein silmin ihmisiä ympärillään, muttei sano mitään. Hän ei hae turvaa edes Frejstä, kääntyy vain ja jatkaa matkaansa harjoittelusalia ja sen peseytymistilaa kohti.

”Mutta herttuatar tarvitsee varmasti apua –”

”Taivas sentään, samalla tavalla ne peseytyvät linnoissakin kuin täällä metsässä. Emil, ota kaksi ryhmäläistäsi ja mene avustamaan herttuatarta. Frej, sinä tulet minun mukaani.” Ianin ei tarvitse painottaa sanojaan, Frej tietää ilman murskaavia äänenpainojakin Ianin olevan suunnattoman raivon vallassa.

Frej lähtee vastahakoisesti seuraamaan joukkiota ja jättää heiveröisen naisen toisten huolehdittavaksi. Hän ei tahtoisi jättää Lilith Ashworthia yksin, mutta tietää aivan yhtä hyvin kuin nainenkin, ettei tällaisissa tilanteissa oikeasti tarvitse ketään vierelleen. Lilith tarvitsee nyt vain aikaa.

Kun puurakennukset tulevat jälleen puiden takaa näkyviin, Frej tuntee yllättävää helpotusta siitä, ettei joutunut menemään peseytymistiloihin. Hänen lopultakin irronnutta kynttään aristaa, ja vaikkei menneisyys liian tiukasti häneen enää kietoudukaan, hän tietää aristuksessa olevan jotakin muutakin. Peseytymistilojen näkeminen olisi varmasti saanut sormen räjähtämään kokonaan. Frej ei kaipaisi enää yhtäkään lämmintä muistoa koulutusajoistaan, toisten jalkojen jäljistä selässään ja syljestä hiuksissaan.

Leiriin päästyään Frej saa kuitenkin kokea toisenlaista nöyryytystä. Ei toisten metsästäjien toimesta, kuten koulutusvuosina, vaan suoraan mestarilta itseltään. Ianin raivo on ehtinyt kasvaa täyteen kukkaansa, hänen silmissään välähtelee. Suuri isku löytää tiensä Frejn vasemmalle poskelle, kipu pistelee ohimoissa asti. Hetkeksi maailmassa on vain kipu, Frej ei ajattele mitään.

”Sinä tiesit, mitä voisi tapahtua, ja silti sinä jätit vuorosi täyttämättä.” Ianin ääni pysyy rauhallisena. Hillittyä, tappavan kylmää raivoa. ”Kuka oli kanssasi vartiossa? Kuka?”

Frej ei halua kertoa, Arra voisi tulokkaana joutua suunnattomaan vastuuseen. Ianin kivikatse ei kuitenkaan salli valehtelua, yksikään valkoinen valhe ei pääse harmailta silmiltä piiloon.

”Arra oli seurassani, kun lähdimme liian aikaisin vartiovuorostamme Mizarin portilta ja aiheutimme Ashworthien suvun tuhon mahdollistamalla villeille tyhjän kohdan päästä suoraan heidän linnaansa. Syy oli yksin minun.” Kaiken sanominen tuntuu yllättävän vapauttavalta. Keventävältä.

Toinen isku, toinen poski. On väärin olettaa, että kipuun voisi turtua. Se sattuu joka kerralla ihan yhtä paljon, sitä sävähtää aina yhtä suuresti ja se on aina juuriaan myöten nöyryyttävää. Jossakin kohtaa sitä vain oppii olemaan itkemättä. Kovenemaan.

”Kokonaan sinun syytäsi, ja paskat. Haet sen tytön tänne tällä nimenomaisella sekunnilla.” Frej ymmärtää, ettei Ian aio rangaista häntä enempää. Hän ei aio alentaa Frejtä tavalliseksi metsästäjäksi tai piiskata hänen selkäänsä verille. Frejn rangaistus on jälleen kerran fyysisen maailman ulkopuolella. Ianin täytyy tietää, että Frejn omatunnolle on huomattavasti vaikeampaa katsoa toisen kantavan rangaistuksen arvet kehollaan.

”Minua ei tarvitse hakea”, kuuluu kuulas ääni toiselta puolelta leiriä, pihanuotion luota. Arra nojaa asevaraston seinään, ojentautuu eteenpäin ja lähtee astelemaan kohti mestaria ja ensimmäisen ryhmän johtajaa. Arra ei sano mitään, hänen tummanruskeissa silmissään on uhmakas katse. Pienen ruumiin kieli kertoo, ettei hän tunne lainkaan syyllisyyttä. Hän astelee Ianin eteen tietäen, mitä hänelle aiotaan tehdä. Ripsikään ei värähdä. Frej ei näe Arran kehonkielessä kerrassaan mitään pelosta kielivää. Hän huomaa miettivänsä jälleen, mitä tytön on täytynyt kokea ennen metsästäjäksi ryhtymistä.

Seuraavat sekunnit matavat kiduttavan hitaasti. Ianin käsi ylhäällä, Arra maassa polvillaan, verta suussa, nenässä, rinnalla, kaikkialla. Frej pakottaa itsensä katsomaan. Hän seuraa jokaista uutta nousua, jokaista iskua, joka palauttaa takaisin lumiseen maahan. Veri tahrii valkean maan, haju palauttaa Frejn mieleen liudan muistoja. Ja silti hän seuraa. Aikaa ei kulu paljon, mutta kaikki fyysiseen kuritukseen käytetty aika on liikaa. Frej on jo kauan sitten ymmärtänyt sen. Hän ei uskalla kääntää katsettaan.