Kirkkain tähti: luku 29

Luku 29: Käärme ja linnut

Lir on ehtinyt jo tottua siihen, miltä tuntuu, kun ei voi astella omilla käytävillään yksin, koska ei yksinkertaisesti osaa suunnistaa mustassa maailmassa. Hän on jo oppinut tuntemaan muutamia linnansa kerroksia ulkoa kätensä kosketuksen avulla, mutta hän ei vieläkään yksinkertaisesti uskalla lähteä seikkailemaan käytäville omin avuin. Kaikki vieraat, jo takaisin pohjoiseen suunnannut Elisabeth mukaan lukien, kestittiin jonkun muun toimesta Lirin itsensä vetäytyessä pois tilanteesta.

Avuttomuuteen, kuten yksinäisyyteenkin, turtuu aikanaan. Sitä lopettaa kaiken ylimääräisen ajattelemisen, keskittyy siihen, millä on merkitystä. Nyt lapsuuden unelma kuninkuudesta ei ole muuta kuin pakollinen vastuu, jota hän joutuu laahaamaan perässään yrittäessään räpiköidä pimeydessä. Ironia on laskeutunut hänen ylleen; hän on saanut kaiken sen, jota lapsena halusi ja tiesi joskus saavansa. Hän johtaa Annorlundaa, on laajentanut metsästäjien toimintaa ja edistänyt kaupankäyntiä. Hän ei ole saanut vaimonsa toiveiden mukaan naisten ja köyhien oloja parannettua, mutta ne eivät ole koskaan häntä kiinnostaneetkaan. Nyt pimeyden verhon laskettua hänen vaimonsa on tehnyt hänestä sokean, ja mizarilainen herttuatar on muodostunut hänen ainoaksi henkilökohtaiseksi toiveekseen.

Nytkin Lir astelee kohti Lilithin kammaria tietäen, ettei missään tapauksessa saisi tehdä niin. Lilith pitäisi lähettää takaisin Mizariin. Mutta se sama pieni poika hänessä, joka oli odottanut silmät kimaltaen kuninkuutta, odottaa nyt saavansa painaa päänsä Lilithin pehmeisiin hiuksiin ja tuntea tämän väreilevän rintakehänsä omaansa vasten aamuisin. Toive ei kumpua enää samasta paikasta kuin lapsuuden haaveet. Tällä toiveella on oma luonteensa, ja jos Lir tietäisi, missä sen syntysija on, hän hylkäisi sen ja keskittyisi maansa tilanteeseen. Mutta hän ei tiedä, joten hän antaa tuntemattoman tunteen hurmata itsensä.

Toive on nimittäin lähtöisin siitä mustuuden kehästä, josta hän on itsensä löytänyt. Hän tahtoo vain helpotusta kaikkeen, joka tuntuu romahtavan hänen ympärillään. Villeihin, vaimonsa käytökseen, kaupankäyntiin, sokeuteen… Kaiken sen keskellä Lilith Ashworth on vain uusi, sokeuden keskelle muodostunut valopilkku. Optinen harha. Sokeudessa ei ole valoa, maailma on ja pysyy mustana. Sitä Lir ei ole vielä sisäistänyt.

Silti hän raottaa kammarin ovea, astuu sisään kuullessaan matalan, kutsuvan äänen.

”Tervehdys, Lir”, Lilith sanoo huoneen perältä. Liristä on upeaa, että Lilith ei enää puhuttele häntä kuninkaana. He ovat vertaisia. ”Oletko täällä puhuaksesi siitä, mitä on tapahtunut?”

Lir kurtistaa kulmiaan. ”Ei, en, en tahdo vaivata sinua millään sellaisella.”

Lilith naurahtaa. ”Veljesi vaimo on kadonnut jäljettömiin metsästäjätytön kanssa. Minä tahdon tulla vaivatukseksi kaikella, mikä tilanteeseen liittyy. Kuka se metsästäjätyttö oli?”

Lir miettii tietoa, joka on ratsastanut Altairista hänen luokseen. ”Se tyttö on todettu yhdeksi villeistä. Syytä hylättyjen maiden herttuattaren kidnappaukselle emme tiedä, emme vielä”, Lir kertoo Lilithille madaltaen ääntään. ”Yhtä kaikki on oletettava, että Veronika Laygold on menetetty.”

”Laygold? Hänhän on Darehawk.”

”Ja naimisissa veljeni kanssa.”

Lilith naurahtaa. ”Miehillä on kova tarve nimetä naisia omikseen.” Hän pitää tauon, niin pitkän tauon, että Lir luulee hetken ajan loukanneensa tätä. ”Mitä olet ajatellut tehdä tilanteelle?”

”Odotan enemmän tietoa tapahtumien vakavuudesta.”

”Onko tämä sinusta sovelias hetki odottamiselle?”

Lir ei tiedä, miten Lilithistä on yhtäkkiä tullut hänen järjen äänensä, se ainoa, jota hän todella suostuu kuuntelemaan. Lilithin äänessä on jotakin sellaista, joka saa kuuntelemaan ja uskomaan kaiken. Hänen varmuudessa on jotakin hyvin samantyylistä kuin Lysanderinkin omassa, ja kenties siksi Lir on päättänyt kuunnella juuri näitä kahta.

”Olen kutsunut veljeni Sea’s Endiin mitä pikimmiten, meidän tulee keskustella hänen kanssaan tilanteesta”, Lir sanoo painokkaammin, ”ja aion tuplata jokaisen portin vartioinnin. Kaikki kykenevät metsästäjät lähetetään ympäri maailmaa. Jokainen vähänkin merkityksellinen paikka ja henkilö pitää turvata.”

Lilith pysyttelee hetkisen hiljaa, Lir lähtee kävelemään häntä kohti. Hän antaa itsensä harhailla, ojennella kädellään ja yrittää saavuttaa Lilithiä. Häntä ei haittaa, että Lilith katselee hänen haparoivia askeliaan ja otetta etsivää kättään.

”Hyvä, kaikkien paikkojen turvallisuus pitää taata, jos villit saapuvat Annorlundaan”, Lilith sanoo hiljaa, ”minä tiedän, miltä tuntuu menettää kaikki heidän tekojensa vuoksi.”

”Oletko sinä jo ottanut vastaan sen uuden maailman, johon menetyksesi on sinut vienyt?”

”Uskoisin niin”, Lilith sanoo, ”oletko sinä?”

Lir ei osaa vastata. Hän seuraa Lilithin ääntä, astelee ikkunaa kohti, mutta ei vieläkään saa kädellään pienintäkään otetta tästä. Hetkeksi kauhu sumentaa hänen ajatuksensa, hän huomaa miettivänsä, onko Lilith sittenkin kauempana, onko hän kävellyt väärään suuntaan. Ajatusten keskeytyminen saa hänet kompastumaan eteen tulevaan esineeseen, jota jalka ei tunnista. Jokin kuitenkin ottaa hänet kiinni ennen lattiaa.

Lilith pitää kuninkaasta kiinni, mutta äkillinen kontrollin menettäminen saa Lirin lysähtämään lattialle. Lilith valahtaa hänen mukanaan, ja Lir tarttuu tähän tiukasti. He lojuvat lattialla yhdessä laskostettujen vaatteiden ja pitkien hiusten sotkussa.

”Miten minä voin pitää huolta sinusta, kun en näe edes pieniä eteeni tulevia esineitä? Metsästäjät eivät voi puolustaa tätä maata kaikelta. En voi millään turvata henkeäsi, minusta ei ole tähän...” Lirin ääni murtuu, hänen leveät mutta hoikat hartiansa vavahtelevat. ”Minusta ei olisi pitänyt tulla kuningasta.”

”Sshh, kuningasparka, sinä ajattelet taas liikaa”, Lilith kuiskaa silittäen Lirin kullanvaaleaa päätä. ”Ei sinun minua tarvitse suojella. Niin kauan, kun saan pysyä Sea’s Endissä, minulla ei ole hätää.”

”Minulla on niin hyödytön olo. Tahdon vain pitää koko maailmasta huolta, ja silti villit pääsevät keskuuteemme ja vievät ylimystöämme.”

”Ethän sinä ole tähänkään asti asiaa sen kummemmin ajatellut, hyvin sinä nytkin pärjäät. Sokeus ei muuta asemaasi kuninkaana.” Lilith vie kapeat sormensa pois Lirin hiuksista. Lir itse ei havaitse piilotettuja merkityksiä tämän sanoissa.

”Mutta villit pääsevät keskuuteemme! Ties missä ne nytkin ovat. Entä, jos Lyrassakin on villejä? Tai jopa täällä, Sea’s Endissä?”

Lilith naurahtaa kevyesti. ”Luottaisit itseesi. Olet kenties sokea, mutta silti kuningas. Komenna metsästäjäsi ulos Altairista, järjestä vartiointia kaikkialle. Veronikan kidnappaamisen on täytynyt olla vasta ensiaskel. Sinun täytyy olla valmistautunut todelliseen sotaan.”

Sanat kieppuvat Lirin korvissa ja saavat hänet nousemaan ylös. Hän päästää irti Lilithistä, hapuilee kaapin reunoja ja nostaa kosketuspinnan löydyttyä itsensä seisomaan. ”Niin, sotaan”, hän kuiskaa enemmän itselleen kuin Lilithille. ”Minun maatani ei yksikään villi murskaa. En anna niiden viedä enää yhtäkään ihmistä.” Lir ei tietenkään voi nähdä sitä, mutta hän on ehdottoman varma, että Lilith hymyilee noustessaan itsekin ylös. Hän vie sirot sormensa Lirin omille, ja Lir hätkähtää hänen kätensä kylmyyttä.

Hetken Lirin tekisi mieli antaa mielihaluilleen valta, vetää Lilith lähemmäs… Jokin osa hänessä, se sama, joka kouliintui vuosien varrella vahvaksi hallitsijaksi, käskee hänen kuitenkin pitää turvallinen etäisyys. Ainakin toistaiseksi. Sodan voitettuaan hän voisi tehdä mitä tahansa, silloin hän olisi ansainnut itselleen joka ikisen olemassaolevan palasen onnellisuudesta.

Lir nyökkää pimeytensä keskeltä Lilithille, astelee jälleen eteensä hapuillen ulos huoneesta ja kävelee käytävälle. Oven sulkeutuessa hymy kipuaa Lilithin kalpeille kasvoille. Lir on edelleen kuin pieni lapsi, helposti heikennettävissä ja aivan yhtä helposti nostettavissa. Jos hän pelaisi korttinsa oikein, Lir tekisi tismalleen kuten hän sanoisi. Ellei jo tee.

Lilith astelee peilipöytänsä äärelle, avaa hiuksensa monimutkaiselta kampaukselta ja antaa niiden laskeutua suorina ja pitkinä selkäänsä. Sitten hän pyyhkii ylellisyystuotteet, kalliit meikit kasvoiltaan ja aloittaa avaamaan mustan mekkonsa nyörejä. Kun viimeinenkin nyöritys on avattu, mekko pääsee valahtamaan lattialle. Tippuessaan se paljastaa paljaan, litteän rintakehän. Miehen rintakehän.

Vino hymy leviää kasvoille, kun niiden omistaja saa vihdoin riisuutua valheellisesta identiteetistään edes hetkeksi. Usein hän nukkuu öisinkin mekko päällä, aivan vain varmuuden vuoksi. Liristä ja palvelijoista kun ei koskaan tiedä. Peili paljastaa hänen todellisen minuutensa – kauniit, kapeat kasvot ja intensiiviset silmät, vahvan aataminomenan kaulakorun alla ja hoikan, hennon miesvartalon mekosta riisuttuna. Hän nousee tyytyväisenä seisomaan ja riisuutuu vielä lopuistakin vaatteistaan, kunnes kehoa peittävät enää vain tummina keholle laskeutuvat hiukset.

Kunpa Lir vain tajuaisi, että hänen pelkonsa on aiheellinen. Että hänen suuresti rakastamassaan valtakunnassaan on jo käärme, joka on päässyt levittämään myrkkyään heidän keskuuteensa. Peilistä ei katso enää ylhäinen herttuatar, vaan nuori, kaunis mies, jota kutsutaan omiensa keskuudessa johtajaksi. Envy, villien johtaja siirtyy peilin edestä ikkunalle, venyttelee ja katsoo tyytyväisin silmin ulkona hääriviä ihmisiä. He kaikki tulisivat kuolemaan, eikä siihen menisi enää kauaa.