Kirkkain tähti: luku 63

Luku 63: Uuteen huomiseen

Yö ei ole vielä ehtinyt kulua loppuunsa. Ennen kuin viestinviejä on päässyt Kolmivirtaan Richardin luo, toiset matkaajat ratsastavat kotiinsa. Elisabeth antaa metsästäjien palata viemään kuolleensa Altairiin ennen kruunajaisseremoniaa. Hautajaiset pidettäisiin kunkin itse haluamalla tavalla.

Arra ja Ramona ovat lähteneet metsästäjien mukaan leiriin. Osa metsästäjistä, ne, jotka eivät varsinaisesti tiedä koko tapahtumaketjusta, luovat heihin epäuskoisia katseita. Arraa ei kuitenkaan kiinnosta. Hän palaa yhteen kodeistaan mukanaan Veronikan ruumis, jota hän ei ole jättänyt hetkeksikään yksin palattuaan sen luo. Keho on vain keho, se ei ole enää Veronika. Silti Arraan sattuu, kun hän ratsastaa muiden kanssa Altairiin Veronikan ruumis matkassaan.

Altairin metsään on jälleen jätetty kynttilöitä palamaan. Frej on jättänyt ne sinne niitä varten, jotka vielä palaisivat hänen luokseen elävinä. Yksi kynttilä yhtä toivonkipinää kohden, yhtä mahdollisesti yhä kotiin palaavaa sielua. Metsä hukkuu valoon.

Frej itse on asettunut istumaan nuotion äärelle. Hän ei tahdo mennä sisälle. Muut metsästäjät ovat sisällä joko nukkumassa tai puhdistamassa haavojaan. Frej ei liiku. Nuotio tanssii hänen silmissään, liekit puhuttelevat häntä. Kuiskauksia leijuu ilmassa lumikiteiden lailla. Frej ei paina päätään alas, hän vain huokaisee ja ristii kätensä. Odottavan osa on kovin.

Kun ääniä vihdoin alkaa kuulua, Frej nousee ylös. Vaistonomaisesti käsi hakeutuu veitselle, koskaan ei voi olla varma. Metsästäjät ovat jättäneet hevosensa Mizariin ja kävelleet kuolleittensa kanssa koko matkan sieltä Altairiin. Frej erottaa paljon tuttuja kasvoja, jotka kuolema on tyhjentänyt tunteista. Monet saapuvat toisten olkapäillä, monet harteilla. Muutama kuu sitten Frej olisi painanut päänsä alas ja itkenyt omiensa kohtaloa. Nyt hän on kohdannut kuoleman henkilökohtaisesti ja ymmärtänyt sen merkityksen. Hän vain katsoo, kuinka hänen urheat, vahvat taistelijansa palaavat takaisin. Se, ovatko he elossa vai eivät, ei ole olennaista silloin, kun he ovat antaneet kaikkensa.

Ja sitten, viimeisten joukossa, Arra kävelee ryhdikkäästi kantaen henkilöä, jonka Frej tunnistaisi koska tahansa. Juuri kuoleman kohdannut Frej joutuu hetkeksi pysäyttämään maailmansa. Kynttilöiden liekit eivät enää lepata, lunta ei tipu puista. Liike lakkaa, eleet pysähtyvät, Arran suunnattoman myötätuntoinen katse lasittuu. Maailma pysähtyy. Tämä hetki ei voi tapahtua. Se ei saa tapahtua. Frej puristaa kätensä nyrkkiin, se on ainoa asia, joka yhä kykenee liikkumaan hänen pysähtyneessä maailmassaan.

Arra kantaa Veronikaa. Hervotonta, kalpeaa ja täysin liikkumatonta Veronikaa. Ei Frejn sisko tule sillä tavalla kotiin, kuoleman sormet eivät ylety hänen upeaan, täydelliseen siskoonsa. Veronikan pitää tulla takaisin haavoittuneena, mutta hymyillen. Hän astelee muiden seasta ja toteaa Frejlle, ettei häneen sattunut ja iskee sen jälkeen veljeään kylkeen ja irvistää kivusta. Veronika ei tule takaisin toisen kantamana, hengettömänä. Sen hymyn piti kestää ikuisesti.

Mutta maailma jatkaa silti menoaan, sekunnit kirivät toisiaan kiinni. Armoton kilpajuoksu ei pääty. Frej näkee, miten ihmiset kulkevat hänen ohitseen. Arra tulee lähemmäs, Veronika lepää kuolleena hänen käsissään. He vaihtavat katseita, Frej ja Arra. Ymmärtäväisiä, saman menetyksen kokeneita katseita. Arran näkevä silmä on yötäkin tummempi, se ei jaa turhaa sääliä. Sen takana sielu kokee saman repivän tuskan kuin Frejkin.

Frej ei voi liikkua. Hän tuijottaa siskonsa hervotonta ruumista toisen ihmisen käsivarsilla. Veronika näyttää levolliselta nyt, kun hänen silmänsä ovat suljetut. Frej kääntää katseensa pois ja vie toisen käden otsalleen. Hampaat vääntyvät irveen, keho kohtaa hienoisen tärinän.

”Sota on ohi”, Arra sanoo. Hänen äänensä jää pelkäksi helinäksi ympärille, siinä ei ole kunnollista sointia. Frej ei osaa sanoa mitään. Hänen siskonsa on kuollut. ”Minä kerron sinulle kaiken hänen kuolemastaan, jos sinä haluat. Ota aikasi.”

”Ei”, Frej kuiskaa oitis tuskansa takaa, ”ei ole aikaa.”

Arra tulkitsee sen väärin. ”Elisabeth Wainwrightin kruunajaiset ovat aamulla, mutta me voimme kyllä jättäytyä –”

”Ei. Me menemme sinne ja hautaamme omamme sen jälkeen.”

Kyllähän Frej tietää, ettei voi antaa surulleen valtaa. Ianin kuollessa hänestä on tullut metsästäjien mestari, vastuu on nyt hänen. Hautajaisten jälkeen hänen olisi kestettävä nimitysseremoniansa. Kipu lähtee jalasta ja päätyy aivan päähän asti, kun Frej ymmärtää, ettei Veronika ole näkemässä hänen nimitysseremoniaansa. Veronika, joka teki niin monta uhrausta heidän lapsuudessaan, jotta se hetki koittaisi vielä joskus Frejlle.

Elämän epäreiluus pakottaa Frejn polvilleen. Hän kyykistyy aivan Arran edessä, painaa päänsä lunta vasten ja itkee. Edes kuolema, toisten tappaminen ja tappamisen todistaminen ei ole saanut häntä pitämään kyyneliään sisällä. Niitä ei tarvitse säästellä. Ei nyt, kun Veronika ei palannutkaan kotiin.

Arra ei lähde Frejn viereltä. Hän ei anna kenenkään muun viedä Veronikaa muiden kuolleiden luo. Hän seisoo siinä kuollut Veronika sylissään ja odottaa, että Frej itkee itkunsa loppuun ja saa itsensä nostettua. Frejn itku loppuu nopeasti, mutta sen aiheuttanut tunne ei poistuisi koskaan. Hän tulisi näkemään vielä vuosia unia siitä, kuinka Arra palaa hänen luokseen kuollut Veronika mukanaan.

Kun he molemmat seisovat lopulta vastakkain, he kohtaavat jälleen toistensa katseet.

”Olen iloinen, että sinä palasit”, Frej huomaa lopulta sanoa. ”Tule, meidän täytyy viedä hänet muiden luo.” Ajatus siitä, että Veronikan ruumis lojuisi muiden seassa siihen asti, että kruunajaiset olisivat ohi, tuntuu hirvittävältä. Frej pakottaa itsensä kestämään sen, sillä eihän Veronika ole enää täällä. Hänen edessään on vain siskon ruumis.

Veronikan ruumis asetetaan muiden vierelle. Heidät vaatetettaisiin asianmukaisesti odottamaan Frejn ja muiden paluuta. Kun Frej alkaa yhä kyyneleet silmissään koota ryhmää kruunajaisia, vaatetusta ja vartiota varten, Arra huomaa osoittaa kysymyksen.

”Frej… Missä Ian on?”

Frejn suu loksahtaa auki. Hän on jo koonnut ryhmät. Nyt hän voi tarttua Arraa tämän kapeista harteista ja johdattaa tämän leirinuotion äärelle. ”Tule. Minusta tuntuu, että meillä on vielä paljon keskusteltavaa ennen kuin lähdemme Lyraan.” Eihän Frej edes tiedä, miten maa onkin yhtäkkiä tekemässä Elisabeth Wainwrightista kuningatartaan.

Kaksi nuorta ihmistä istuvat lähekkäin ja keskustelevat pikkutunneille asti kaikesta siitä, mitä on tapahtunut. Heille ei jää aikaa surra. Sekuntien on kuluttava eteenpäin. Se, mitä heille jää, on toisen käsi omallaan. Tuki on ainoa, johon he voivat enää nojata yhteisen menetyksensä äärellä.

* * *

Marmorisilla alustoilla lepääviä kruunuja on rivillinen. On Lirin kruunua lukuunottamatta jokaisen Laygoldien valtakaudella hallinneen kruunuja sekä hieman alle kymmenen sitä ennen hallinneiden Wainwrightien hopean eri sävyissä kiiltäviä kruunuja. Sitä enempää ei ole säilynyt, tuskin monet historiankirjatkaan tietävät ajoista ennen Wainwrightien monta sataa vuotta kestänyttä valtakautta. Nyt alkaisi Elisabethin tietojen mukaan toinen Wainwrightien hallintakausi. Hän aikoo kuningattarena kerätä käsiinsä kaikki mahdolliset kirjat ja tekstit, jotka voisivat paljastaa jotakin maasta heidän jalkojensa alla.

Täytyy olla muutakin kuin uskomukset ja se, mitä maalataan seinille ripustettaviksi. Veronikan sanat villeistä eivät lähde Elisabethin päästä. Elisabeth ei uskonut villien vaarallisuuteen ennen kuin kohtasi sen kasvotusten, mutta hän uskoo heidän taustoihinsa ja aikoo kaivaa ne esiin. Täytyyhän jonkun olla kirjoittanut orjista, yhdenkin sanan viittaus siihen, että Veronikan sanat olivat totta, riittäisi Elisabethille.

Tämä hetki on kuitenkin vasta ensimmäistä askelta edeltävä teko. Elisabeth tarttuu kunnioittavin, varovaisin ottein esi-isänsä kruunuun ja nostaa sen suortuvilleen. Hän hengittää hitaasti sisään ja ulos, kun hopeakruunu rubiinikoristein koskettaa hänen tummia hiuksiaan. Rubiineja on louhittu pohjoisessa aina. Nyt jalokivet jouduttaisiin kuljettamaan jälleen etelään, Wainwrightien todelliseen kotiin.

Kruunu, jonka Elisabeth laskee kutreilleen, on aikanaan kuulunut kuningas Richard kolmannelle, Wainwrightien viimeiselle kuninkaalle. Koskaan aiemmin kukaan ei ole laskenut päähänsä toiselle kuulunutta kruunua, jokaiselle on taottu oma. Elisabeth ei kuitenkaan päästä irti Wainwrightien kunniasta, hän asettaa sen omille hiuksilleen kuin se olisi aina siellä ollutkin.

Sen jälkeen on aika kavuta suuren maanalaisen varaston portaat ylös ja valmistautua auringonnousuun. Kruunajaiset ovat Annorlundassa tapahtuma, johon ei jaeta kutsuja ja joista ei tiedoteta etukäteen. Niistä vain tiedetään. Uusi hallitsija astelee suurille portaille huppu päässään yön ja päivän rajamailla, auringon kurottaessa ensimmäisiä säteitään. Silloin hallitsija vetää viittansa hupun pois päänsä päältä ja paljastaa kruunatun päänsä.

Aamuaurinko alkaa pilkottaa kaupungin runnottujen rakennusten takaa. Elisabeth ei ole vuosiin viettänyt Sea’s Endissä kokonaista yötä, eikä koskaan yhtäkään yötä voiden kutsua paikkaa kodikseen. Ajatus siitä, että Anesidora ei ole nyt täällä hänen vierellään jakamassa samaa kokemusta, saa Elisabethin astelemaan rivakammin. Kansa odottaa häntä.

Elisabethin hiukset on punottu taakse monimutkaiselle, osan hiuksista auki jättävälle kampaukselle. Kruunu on vähäeleinen, kansa tunnistaisi sen heti ja ihmettelisi, miksi kuningatar ei anna valattaa itselleen omaa. Joskus he ymmärtäisivät. Elisabethin mekko on tummanpunainen ja täynnä pieniä yksityiskohtia. Sifonkinen viitta, jonka hupun hän vetää syvälle päähänsä on kuin tähtien verho hänen yllään.

Kun Elisabeth lopulta astelee pitkältä, merenpuoleiselta käytävältä ovelle ja suurille portaille, hän näkee kansalaisten joukossa tuttuja kasvoja. Metsästäjiä, Frej Darehawk heidän eturintamassaan. Monia vanhoja tuttuja, monia uusia. Villejäkin. Elisabethin sydän miltei jättää kierroksen välistä, kun hän ei ole havaita poikansa ja viestinviejänsä kasvoja ihmismassan joukosta. Jos Richard ei ole täällä, kaikki valuu tyhjiin. Puolet tämän hetken merkityksestä katoaisi tuulen mukaan, se kuljettaisi sen kauas pois.

Sitten, katkenneen tienviitan kohdalla Elisabeth erottaa pitkän miehen ja pojan hevosen selässä. Hänen jalkansa miltei pettävät, kun hän erottaa pojan katseen tähtiviittansa alta. Richard on yhä elossa, Elisabeth voi jälleen hengittää vapaasti. Kylmä pakkasilma ei ole koskaan tuntunut helpommalta hengittää. Se virtaa kauniisti ulos ja sisään.

Elisabeth astelee keskelle portaiden ylätasannetta ja riisuu hupun hitaasti päästään paljastaen hopeisen, punakoristeisen kruununsa. Suurin osa paikalle saapuneista katsoo ihastunein silmin kuningattarensa kruunattua päätä. Osan kasvoilla näkyy selkeitä vastahakoisuuden merkkejä, osa ei näytä tunteitaan lainkaan. Kaikkien ilmeiden keskeltä Elisabeth erottaa vain Richardin leveästi hymyilevän suun.

Sitten kansa alkaa osoittaa yön taivaalle jättämiä tähtiä. Auringon vielä noustessa muutamat tähdet ovat yhä jääneet kirkastuvalle taivaalle. Niiden määrästä kansa ennustaa uuden hallitsijansa hallintovuosien määrän. Lir Laygold sai aikanaan seitsemän, mutta neljä niistä hänelle todella suotiin. Elisabeth itse ei katso taivaalle, hänen tehtävänsä ei ole tietää, montako tähteä on jäänyt hyväksymään hänen tulevan hallintokautensa. On kansan tehtävä ennustaa merkit korkealta. Elisabethille riittää se, että hän tietää tähdistä ainakin Anesidoran katselevan hyväksyvänä hänen kirkkainta hetkeään.

”Yön väistyessä päivän tieltä tähdet ovat nähneet minun riisuvan suojani heidän edessään, he ovat valaisseet viimeisellä valollaan tietäni. Ne, jotka vastustavat tätä tapahtumaa, vastustavat tähtien tahtoa. Olkoon päiväni öiden varjelemat hallintokauteni ensimmäisestä päivästä sen viimeiseen”, Elisabeth lausuu ihmiseltä ihmiselle siirtyneet, vanhat nimityssanat. Kansan yhä katsoessa hän polvistuu painaen päänsä alas. Oikea käsi on sydämellä, silmät suljettuina. Vanhan tradition mukaan uusi hallitsija osoittaa kunniaansa omilleen, esiintyy viimeistä kertaa tasavertaisena heidän keskuudessaan laskemalla kruunatun päänsä heidän edessään.

Kansa ei ala vielä taputtaa. He tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pieni Richard katsoo silmät jännityksestä ja innosta kiiltäen, kun hänen äitinsä nousee polviltaan ja seisoo ryhdikkäänä heidän edessään. Sitten Elisabeth laulaa. Ulos tulee vanhoja, useita sukupolvia kestäneitä sanoja, joiden tarkat merkitykset ovat haipuneet vuosien saatossa. Niiden mukaelmia on historiankirjoissa, mutta todelliset sanat eivät elä paperilla. Ne elävät kertojiensa äänessä. Nyt Elisabeth laulaa hallitsijakautensa alulle, menetetyille sieluille ja kaikelle sille, jonka uusi huominen toisi tullessaan.

Kaikki kuuntelevat. Vanhempien ihmisten, niiden, jotka ovat nähneet elinaikanaan jo aiempia kruunajaisia, silmät alkavat täyttyä kyynelistä. Sodan uhka ei ole kokonaan poissa, mutta edellisten päivien taistelu on kaikonnut. Elisabethin kirkas ja kuulas ääni saattelee heidät muistoihin. Aamu kirkastuu, lumikiteet kimaltelevat ilmassa. Kaikki on hetken aikaa lumenvalkoista, puhdasta.