Kirkkain tähti: luku 14

Luku 14: Haukan kuolema

Mizarin Sadevuoret, yksitoista vuotta aikaisemmin

Hopeateräinen veitsi tuntuu painavalta kädessä, mutta pieni tyttö pitää sen silti kädessään. Kun hän on kerran jotakin päättänyt, hän ei luovu päätöksestään, vaikka jalat kuinka tärisisivät ja kyyneleet pyrkisivät silmiin. Tytön oranssinpunaiset hiukset ovat tiukasti kiinni selässä, lumi pyryttää hänen paljaille kasvoilleen. Mutta silti hän jatkaa seuraten leirin miesten jälkiä heidän matkallaan vuorille.

Isän jäljet erottuvat joukon kärjestä. Hayes Darehawk on havainnut levottomuuksia Sadevuorten tienoilta ja lähtenyt miehineen tutkailemaan asiaa henkilökohtaisesti. Hänen kahdeksanvuotias tyttärensä Veronika on nähnyt tilaisuutensa tulleen ja lähtenyt seuraamaan isäänsä hirvittävästä lumipyrystä huolimatta.

Veronika on ikäisekseen nopea. Hänet pienen tytön jalkansa kuljettavat hänet nopeasti isänsä luo, ja kun hän vihdoin havaitsee miesten jouset ja viinit sekä suuret valkoiset kaavut, hän juoksee suoraa isänsä syliin. Ilme Hayesin kasvoilla on hämmentynyt, ensin hän näyttää järkyttyneeltä ja sitten ryntää halaamaan tytärtään.

”Veronika, mitä sinä täällä teet? Tämä on metsästäjien hommaa, ja katsopa ympärillesi. Hirvittävä lumipyry. Sinun pitää mennä heti takaisin kotiin, minä lähetän jonkun ryhmästäni viemään sinut takaisin.” Hayes irrottaa otteensa Veronikasta ja tarttuu suojelevasti tämän hartioihin. ”Tämä ei ole sellainen paikka, jossa sinun kaltaisesi pieni tyttö saisi olla, tiedätkös.” Äänestä kuultaa moitteen lisäksi pyyteetön rakkaus.

”Mutta isä, minäkin olen metsästäjä”, Veronika inttää kirkkain silmin. Hayes huokaisee, tarttuu tytärtään kädestä ja lähtee viemään häntä syrjempään. Veronika ei voi olla virnistämättä. Kaikki menee niin kuin pitääkin, Hayes kertoo miehilleen, että viipyy vain hetkisen.

Puut ympärillä vaihtuvat, lunta on edelleen hirvittävästi. Hayes pysähtyy.

”Kuules nyt. Me olemme puhuneet, miksi sinusta ei voi tulla metsästäjää.”

”Muistakin tytöistä tulee! Olen nähnyt. Sannah ja Arina sanovat, että heistä tulee metsästäjiä! Minustakin tulee, en halua länteen jonkin ukon vaimoksi.”

Hayes huokaisee. Keskustelu on käyty aiemminkin. ”Veronika rakas, kun se ei nyt ole kiinni siitä, että olet tyttö.”

”Mutta kun minä haluan metsästäjäksi! En halua länteen!” Itku polttelee jo kurkkua.

”Siitä asiasta sovittiin sinun ollessasi alle viiden. Sinusta ja Lysander Laygoldista tulee aikanaan hyvä pari. Ajattele, miten paljon teet kunniaa suvullemme. Sinusta tulee ensimmäinen Darehawk, joka on päässyt herttuattareksi asti.”

”Herttuattaret eivät saa pidellä veitsiä ja jahdata villejä.” Käsi hakeutuu hopeaterälle.

”Eivät niin, kulta, mutta he saavat tehdä ja nähdä paljon sellaista, mitä et koskaan tule näkemään täällä”, Hayes kertoo. ”Korkeita saleja ja hienoja ruokia. Lysander on kuninkaan veli. Hänestä tulee merkittävä mies. Pääset käymään kuninkaanlinnassa joka päivä.”

”Mutta kun minä en halua.”

Veronikan käsi puristaa jo veistä. Hayes ei ehdi huomata sitä, ennen kuin Veronika on jo vienyt sen hänen rintansa läpi ja työntänyt kovaa. Siihen todella tarvitaan enemmän voimaa kuin hän olisi koskaan uskonut. Fyysinen voima ei riitä. Siihen tarvitaan tahtoa. Veronikan täytyy haluta isänsä kuolemaa.

Hayesin silmät suurenevat, kun hän ymmärtää, mitä hänen tyttärensä on tehnyt. Hän lyhistyy maahan, yskii muutamaan otteeseen verta saaden Veronikan säpsähtämään kauemmas. Hän on painanut veitsen isänsä lämpimään ihoon. Hän on oikeasti tehnyt sen. Sen piti olla vain ajatusleikki. Hän ei halua naitettavaksi kenellekään, hän haluaa pysyä metsässä. Isähän ei häntä määräilisi, jos…

Verta valuu lumelle, Hayesin kädet tavoittelevat tytärtään, mutta eivät ehdi koskettaa. Hän yrittää muodostaa huulillaan sanoja, mutta ne jäävät sisälle. Henki on jo paennut ruumiista, eikä Veronika muista yhtäkään tarinaa, jossa kuolema näyttäisi tältä. Hän muistaa tarinat, jossa tähdistöön syttyy uusi tähti, kun joku kuolee. Kuolevasta tulee osa kaikkeutta. Mutta isän ruumis on vain verinen ja kylmä. Siinä ei ole mitään kaunista.

* * *

Lumi putoilee tasaista tahtia kohti maata pienen pojan astuessa ulos rakennuksesta. Talvi tekee veren hajusta miedompaa ja sekoittaa sen harhaansa, mutta ei poista sen todellista merkitystä. Poika näkee silti isänsä ruumiin ja tämän hiuksiin tarttuneet lumihiutaleet. Mieli yrittää olla yhdistämättä isän liikkeettömyyttä veren hajuun ilmassa, mutta keho tietää paremmin. Oksennus kutittelee kurkkua.

Ruumiin leirin sisälle tuoneet miehet huomaavat pojan rakennuksen portailla, älähtävät ja yksi heistä juoksee pojan luo. Päästää suustaan tyynnyttäviä valheita, yrittää pakottaa poikaa pois totuuden ääreltä. Mutta poika tietää jo, hänen ruumiinsa reaktio on tarkin mittari. Jokainen taivaalta satava lumihiutale jää kirkkaasti hänen mielensä saleihin, piirtyy sinne yksityiskohtiaan myöten. Miehet vievät hänet pois, eivät anna hänen nähdä, miltä ihminen näyttää elämän kaikottua. Eikä pojan tarvitsekaan nähdä, yksi vilkaisu on riittänyt ymmärryksen muodostamiseksi. Muut aistit kantavat muistoa tarkemmin kuin näkö koskaan voisi. Vuosien päästä hän unohtaisi, montako lumihiutaletta isän punaisilla hiuksilla oli tai millaiseen asentoon hänen kasvonpiirteensä olivat jääneet. Mutta lumen himmentämä veren haju pysyy alitajunnassa, sitä hän ei koskaan voi pyyhkiä pois.

Poika istuu suuressa rakennuksessa takkatulen äärellä, tuijottaa liekkejä ja huomaa ajattelevansa elämää. Sitä, mitä se merkitsee hänelle ja koko suurelle metsästäjien joukkiolle. Hän kantaa sukunsa nimeä painavana taakkana tietämättä vielä kunnolla, mitä se merkitsee. Vasta vuosien päästä hän ymmärtäisi, miksi hänen olisi pysyttävä elävien puolella, säilytettävä sielunsa ja ruumiinsa aikana kuin aikana. Poika ei vielä tiedä suuruuttaan tai isänsä loittonevan muiston arvoa. Pitkään hänen isänsä tulee pysymään hänelle ainoastaan tärkeänä, lämpimänä muistona, joka sekoittuu talvisen päivän järkytykseen ja takkatuleen, joka ei sulata kuoleman aiheuttamaa kylmyyttä. Mutta vielä tulee päivä, jolloin menetetyn isän muisto on hälvennyt ja tuonut mukanaan velvollisuuden.

Nyt hänen ei kuitenkaan tarvitse ajatella muuta kuin sitä, ettei kukaan enää silitä hänen päätään kädellä, joka niittää useita eläimiä ja lainrikkoja kuukausittain. Kukaan ei opeta käyttämään jousta juuri siitä oikeasta kulmasta, kukaan ei enää anna anteeksi, jos karkaa leirialueelta ilman lupaa. Sen luvan antaisi vastedes joku muu.

Ja juuri siinä menetyksen ydin on: kaikki jatkuu. On jatkuttava. Jonkun muun on jatkettava siitä, mihin jäätiin, yrittämättä kuitenkaan täyttää paikkaa samalla tavalla. Kukin omana itsenään, mutta silti vääjäämättömänä osana jatkumoa. Ilman etenemistä ei ole elämää, ja kun poika ymmärtää sen liekkien himmuessa takassa, hän nousee ylös ja puristaa isänsä kauan sitten antamaa sukukorua kaulassaan. Pieni haukka, suvun tunnus, roikkuu kaulassa vastedes muistutuksena. Hänen elinikänään isästä, joskus hänen jälkeensä kenties menetetystä kunniasta tai ei mistään. Siten elämä jatkuu, unohtuen, merkityksien kuroutuessa pois ja muovautuessa uusiksi.