Kirkkain tähti: luku 62

Luku 62: Koti

Suuren salin ja käytävien ylenpalttinen kultaisuus ja sinisen eri sävyt eivät ole ensimmäisiä asioita, jotka Elisabeth tulisi muuttamaan. Häntä ei olla vielä edes virallisesti kruunattu kuningattareksi, mutta hän on jo lähettänyt ensimmäiset metsästäjät tiedustelemaan maanosiin, mikä niiden tilanne on. Ennen sotaa on tapahtunut paljon, suunnattomia kuolinlukemia olisi luvassa. Elisabethin mielessä on kuitenkin vain yksi: hänen poikansa Richard. Heti Elisabethin asteltua sisään linnaansa hänen oli saatava lähettää joku Cassiopeiaan tarkistamaan, onhan hänen poikansa kunnossa.

Toinen asia, jonka hän havaitsi, oli se, ettei hänen rakas pikkusiskonsa ollut selvinnyt sodasta hengissä. Elisabeth ei ole vielä uskaltanut tarkastella Anesidoran ruumista tarkemmin. Menetys on suuri, hän oli olettanut sisarensa selviävän siinä missä hänkin. Silmät painuvat kiinni menetyksen voimasta, mutta avautuvat pian uudelleen. Vasta huomenna olisi aika ajatella kaikkia niitä, jotka kuolivat tämän sodan aikana.

Päivä ei ole vielä ehtinyt kulua loppuunsa, aurinko kultaa suuren salin. Elisabeth istuu hopeaistuimella ja odottaa ensimmäistä viestinviejää palaamaan ja kertomaan hänelle uutisia. Hän on jo saanut tietää siitä, että kaikki Altairiin päätyneet villit kuolivat. Metsästäjien kokemat tappiot olivat pienemmät, mutta he menettivät mestarinsa Ian Darehawkin. Elisabethin täytyisi tavata nuori Frej Darehawk tämän nimeämisseremonian jälkeen. Sekä metsästäjät että koko maa ovat saaneet uuden johtajan, totuttelemista olisi. Myös johtajien täytyy tottua toisiinsa. Ian Darehawkilla oli vuosien kokemus Laygoldien hallitsijoiden kanssa, ja nyt Frej saisi tottua Wainwrighteihin.

Uutinen Lysander Laygoldin kuolemasta saapuu viimeisten ilta-auringon säteiden matkassa. Elisabeth puristaa kätensä tiukemmin valtaistuimensa hopeisiin reunoihin. Tämä paikka kuuluu virallisesti hänelle. Nuorempikin Aron kolmannen poika on kuollut, valta ei siirtyisi hänelle. Elisabethin kuuluu istua siinä, missä hän istuu.

Ja silti hänellä on yhä haarniskansa yllään. Hän ei ole vielä uskaltanut riisua sitä tai viedä Kreiniä viereltään. Hän nosti sen jälleen mukaansa siirtyessään sisälle linnaansa.

Kun yö saapuu Lyraan, Elisabeth nousee valtaistuimeltaan ja astelee suuren ikkunan viereen. Jospa hän olisi vain saanut nähdä kaupunkinsa aidoimmillaan yöaikaan. Nyt savu kohoaa edelleen ilmaan, uudistamistöitä ei olla vielä aloitettu. Huomenna aamunkoitteessa Elisabeth kruunattaisiin virallisesti Annorlundan kuningattareksi. Sen jälkeen pidettäisiin suuret hautajaiset kaikille niille, jotka kuolivat tämän maailman saavuttamiseksi. Elisabethilla olisi hirvittävä työ kunnostaa kaupunkeja ja järjestellä poliittista tilannetta. Hänen olisi oltava kokoajan valmiina siihen, ettei joku hyväksyisikään häntä vallan kapulassa.

Huomisesta tulisi raskas, mutta nyt ei ole huominen. Nyt on Lyran tähtien aika, kaunein, kirkkain yö. Kaduilla on sodan aiheuttamista vaurioista huolimatta valoja, ne peilaavat tähtien hohdetta. Elisabeth lausuu äänettömän kiitoksen tähdille, jotka johdattivat hänet kotiin. Täysin huoleton hän ei voi olla, ei niin kauan, kun hänen poikansa ei ole hänen luonaan. Helpottunut hän silti on. Helpottunut ja syyllinen. Sota ei koskaan ole sitä, mitä sen teoriassa olettaisi olevan. Hän kantaisi näitä haavoja sisällään ikuisesti, kuulisi kuolevien huudot silloinkin, kun niiden synnyttämä uhka olisi pysynyt varjoissa vuosia.

Epätoivo ei enää lepää hänen harteillaan, se on laskeutunut maahan ja astelee nyt kauemmas hänestä.

”Et tule olemaan koskaan vapaa minusta”, se kihertää kääntäessään Elisabethille selkänsä. Naisen ei tarvitse vastata, hän kohottaa päätään kaupunkiaan päin ja antaa mielensä rauhoittua kaupungin ja taivaan valoissa. Epätoivo ei kenties koskaan jättäisi häntä, se on totta. Maailman raskas paino tulisi aina palaamaan hänen kannettavakseen, eikä hän koskaan ymmärtäisi, mitä se todella merkitsee. Juuri nyt se ei haittaa. Maailma on niin kaunis, sen valot niin lohdulliset. Ne tuudittavat Elisabethin autuaaseen rauhan tilaan, hän uskaltaa sulkea silmänsä ja hellentää otettaan rubiinein koristellusta miekasta.

”Teidän korkeutenne, olette saaneet vieraan”, kuuluu salin toisesta päästä. Elisabethin sotilas johdattaa sisään pitkän miehen ilmoittamatta vieraan henkilöllisyyttä. Pelkästään se paljastaa Elisabethille, että hänen suosikkinsa laululintujen joukosta on palannut hänen luokseen.

Elisabeth unohtaa hetkeksi, että hänet kruunataan pian kuningattareksi. Hän unohtaa arvokkuutensa ja asemansa, vallan ja kunnian viitta hylätään kiiltävälle lattialle. Elisabeth juoksee haarniska kilisten Lintua vastaan salin toiseen päähän ja kietoo kätensä tämän ympärille. Lintu ei ehdi reagoida, hän taputtaa kevyesti Elisabethin metallista selkää.

”Hei jälleen”, Lintu sanoo, ”siitä ei ole kauaa aikaa, mutta siitä on satoja muutoksia.”

Elisabeth hymyilee, mutta hymy sattuu. Lintu on oikeassa. ”Minä en ole ollut koskaan elämässäni näin onnellinen sinun näkemisestäsi”, Elisabeth sanoo. Lintu ei ole muuttunut, hänen partansa ja hiuksensa kasvavat edelleen pitkinä ja lainehtivina. Nuoret, kauniinsiniset silmät eivät ole menettäneet iloisuuttaan.

”Minun ilmeisesti pitää alkaa kohta puhutella sinua teidän korkeutenanne.”

”Vasta aamuauringon paistaessa”, Elisabeth kuiskaa ja taputtaa miestä olkapäälle, ”siihen asti minä olen sinulle Elisabeth. Ja vielä sen jälkeenkin olen sinulle tuhansia anteeksipyyntöjä velkaa.”

Nyt on Linnun vuoro hymyillä. Mies ei ole ehtinyt taisteluun, mutta hän on nähnyt jokaisen sen vaiheen ennalta. Hän tietää tilanteesta enemmän kuin kukaan. Yhä edelleen hän voisi kertoa nimensä ja synnyinoikeutensa. Sen sijaan, että hän tekisi niin, hän vain hymyilee Elisabethille kaikkien niiden puolesta, jotka eivät päässeet siihen hetkeen asti.

”Yksikään ihminen ei ole mitään velkaa minulle”, Lintu sanoo, ”mutta moni on velkaa tälle maalle. Annorlunda on saanut kokea kovia jo vuosia, ja tämä sota varmasti kulutti sitä.”

Elisabeth nyökkää. ”Minä jatkan sen kunnostamista ja poikani jatkaa minun jälkeeni.”

Vielä vuosia, kenties kuukausiakin sitten Lintu ei olisi kuvitellut sanovansa sitä, mitä hän seuraavaksi aikoo sanoa. ”Elisabeth, sinusta tulee parempi hallitsija kuin yhdestäkään Laygoldista. Tämä olkoon ainoa kannanottoni.”

Kuukausia sitten Lintu kuvitteli Elisabethin sortuvan raivonsa alle ja tuhoavan liian monta asiaa ennen pääsyään valtaistuimelle. Nyt hän näkee Elisabethin kohdanneen maailman painon, kannatelleen sitä onnistuneesti ja jatkaneen elämäänsä. Seuraava auringonnousu toisi mukanaan todellisen kuningattaren, ja Lintu uskoo sen nyt. Elisabeth on kenties impulsiivinen ja paikoitellen sokeakin, mutta hän osaa myös olla oikeamielinen, kun sille on tarvetta. Lintu uskaltaa luottaa tähän naiseen johtajana.

Lintu ei olisi nähnyt tarvetta muutokselle, mutta koska se on tullut, hän ottaa sen avoimena vastaan. Mieluummin Elisabeth kuin ruumiskasa, jota villien johtaja johtaisi. Lintu on kuullut, mitä kyseiselle johtajalle on käynyt. Hän aikoo vielä etsiä Ramonan käsiinsä ja puhua tälle. Ramona ansaitsisi hänen kiitoksensa, sillä nainen ehti sittenkin ajoissa.

”En voi puhua yhden yön aikana kaikesta siitä, mistä tahtoisin”, Lintu jatkaa. Elisabeth nyökkää. Sanoja on liikaa sanottavaksi, aamu tulisi kuitenkin. ”Aion ilmestyä kruunajaisiisi ja suuriin hautajaisiin, mutta sen jälkeisistä liikkeistäni en voi luvata mitään.”

Elisabeth kurtistaa kulmiaan. ”Aiotko sinä lähteä?”

”En ole käynyt merillä vuosiin, ja tiedäthän sinä, miten paljon inhoan osallistumista mihinkään, mikä vaatii minua pysymään kontaktissa ihmisiin pitempiä aikoja...” Lintu pyöräyttää huvittuneena silmiään, mutta Elisabeth näyttää järkyttyneeltä. Hän oli ollut aikeissa pyytää Lintua jäämään linnaan hänen neuvonantajakseen. Se paikka hänellä on aina ollut, siinä hänen kuuluisi olla.

Mutta kyllähän Elisabeth tietää, millainen Lintu on. Hän ei olisi oma itsensä, jos ei vaeltaisi paikasta toiseen. Lintua ei mikään side sitoisi tähän maahan tai seuraavaankaan, hän lentäisi aina ihmisistä ja paikoista toiseen. Ja juuri sellaisena Elisabeth häntä arvostaa.

Lopulta Elisabeth päätyy vain nyökkäämään. ”Lähdetkö sinä heti huomisen jälkeen?”

”En, minun on vielä mentävä Sadevuorille ja kohdattava vanhempani.” Sanat kuulostavat hetken vierailta Linnun suusta. Sitten Elisabeth muistaa, että tämäkin mies on tosiaan vain ihminen, jolla on samanlaisia tarpeita kuin kenellä tahansa muullakin. ”Sitä paitsi taidat tarvita minua vielä muutaman päivän ajan. Sen jälkeen oletan löytäväni valmiit purret minua odottamasta.”

Elisabeth virnistää. ”Satamani ovat aina käytettävissäsi.”

Lintu kurottautuu halaamaan Elisabethia. Hän rutistaa naista vielä kerran ystävänään. Missään maailman tilanteessa Lintu ei usko voivansa kohdella Elisabethia täysin kuningattarena, sillä hän on aina tottunut puhuttelemaan tätä hyvin tuttavalliseen sävyyn. Nyt hän kuitenkin antaa kylmän panssarin painua ihoaan vasten. Hän hengittää ystävänsä tuoksua ja yrittää antaa tälle anteeksi kaiken sen, mitä he ovat yhdessä kokeneet. He menisivät eteenpäin. Lintu voi hyväksyä sen tosiasian, ettei hän koskaan haluaisi kruunua kiharoilleen. Se kruunu kuuluu Elisabethille, Wainwrightien oikeutetulle hallitsijalle. Hänen ystävälleen.

* * *

Ensimmäinen elävä sielu astelee Cassiopeian Kolmivirtaan vasta myöhään aamuyöstä. Hevosellakin kulkien matka vie pitkään, mutta yön viimeisillä pikkutunneilla viestinviejä vihdoin pääsee Kolmivirtaan. Hän huomaa heti, ettei Kolmivirrassa ole ihmisiä. Pihamaalla koristeiden seassa lojuu kasoittain vartijoita. Kauhu hiipii sisälle, mutta viestinviejä pakottautuu jatkamaan matkaansa.

Sisällä sama kaaos jatkuu. Pitkät käytävät ovat elävistä sieluista tyhjennetyt, vain palvelijoita ja vartijoita lojuu hengettöminä veren kastelemilla matoilla. Viestinviejä valaisee kynttilällä käytäviä, mutta ainoat, jotka kohdistavat häneen katseensa, ovat muotokuvien kolkot esi-isät.

Sota on päässyt tännekin. Viestinviejä ymmärtää villien tuhonneen matkallaan järjestelmällisesti kaikkien maanosien keskukset. Kelmeässä valossa ei erotu eläviä ihmisiä, Kolmivirta on aavemaisen tyhjä. Vasta, kun viestinviejä pääsee saliin asti, hän erottaa pienen, seisovan hahmon. Hahmolla on lyhyt, kihara tukka ja yllään kalliista kankaista valmistetut vaatteet. Lapsi. Nuori herra Richard. Viestinviejä menee lähemmäs, lapsi säpsähtää. Tämä kääntyy viestinviejään päin. Ilme on sekoitus surua ja hämmennystä. Hän todella on Richard.

Nuori herra juoksee päin puolituttua miestä, kietoo kätensä viestinviejän ympärille ja alkaa huutaa. Huuto on lohdutonta itkun ja kiljumisen sekasotkua. Viestinviejä ymmärtää, että Richardin on täytynyt piiloutua ja selviytyä hyökkäyksestä ainoana. Hänen on ollut pakko seistä kuolleiden keskellä pelkässä pimeydessä voimatta astua ulos. Pelko on vanginnut Richardin hänen omaan kotiinsa.

Viestinviejä silittää nuoren pojan päätä mahdollisimman hellästi. ”Ssh, ei enää mitään hätää”, hän kuiskaa ja rakastaa sitä tosiasiaa, ettei valehtele. ”Me menemme nyt äidin luo.”

”Äiti...” Richard parahtaa ja takertuu mieheen tiukemmin. Mitään muuta hän ei sano, pelko on liian suurta. Viestinviejä ymmärtää. Tämän nuoren pojan suunnattomaan kauhuun kiteytyy kaikki se, mitä taistelukentillä tapahtui. Jos jokainen vanhempikin ihminen kykenisi, hekin itkisivät ja huutaisivat yhtä lohduttomasti pelkoaan ja avuttomuuttaan kuin kahdeksanvuotias poika.

Kestää hetki saada Richard rahoittumaan. Viestinviejä saa pian talutettua pojan ulos. Jos he olisivat nopeita, he saattaisivat hyvinkin ehtiä pojan äidin kruunajaisiin ja niiden jälkeisiin kuninkaallisiin hautajaismenoihin. Richard istuu miehen edessä ja pitää kiinni hevosen valkeasta harjasta.

Richard mumisee jotakin, josta viestinviejä ei erota sanoja. ”Mitä te sanoitte, nuori herra?”

Richard kääntää tumman päänsä mieheen päin ja kysyy: ”Olemmeko me nyt menossa kotiin vai lähdössä kotoa?” Kyyneleet ovat jo kuivuneet hänen kasvoiltaan, silmät ovat suuret ja heijastavat yllä loistavia tähtiä.

Mies ei osaa vastata kysymykseen.