Kirkkain tähti: luku 35

Luku 35: Irti valheista

Aquila, neljätoista vuotta sitten

Adrenaliini saa kehon miltei syttymään liekkeihin, niin vahvana ja voimakkaana se korventaa kehoa sisältä. Sillä, irtoavatko raajat juostessa tai tuhoutuuko prosessissa mahdollisesti jotakin muuta, ei ole mitään merkitystä. Vain viisi kesää nähnyt Ramona juoksee lujempaa, juoksee niin kovaa, että keho muuttuu pelkäksi toimijaksi. Ajatukset vievät, kaikki adrenaliinin palo ruumiissa tuntuisi vasta liikkeen lakattua.

Ramona pääsee kohteeseensa, kadulle, pienen kojun eteen. Maassa lojuu erilaisia hedelmiä ja juureksia. Kauppatavaroiden keskellä seisoo useita Ramonaan verrattuna vanhoja ihmisiä, joista kahden kurkulla on veitseksi liian pitkä esine. Miekka. Ramona ei ole koskaan aiemmin nähnyt aitoa miekkaa.

”Äiti! Isä!” Ramonan kurkusta pääsee, ja vasta siinä vaiheessa hän ymmärtää todella huohottavansa. Väsymys ei pääse vielä ottamaan valtaa kehosta, se vain muistuttaa olemassaolostaan ja saa raajat tärisemään. ”Äiti…?” Miekat vanhempien kurkuilla eivät katoa minnekään, isot miehet pitävät hänen vanhemmistaan kiinni kojunaisten katsellessa vierestä.

Ramonan vanhemmat ovat joukosta ainoat, joilla on valkoiset takit yllään ja tietyin koukeroin kuvioidut vyöt vyötäisillään. Heidän vaatetuksensa erottaa heidät muista ihmisistä, ja Ramona ymmärtää oitis, miten tilanteessa tulee käymään. Sydän ei lakkaa sykkimästä pelon muuttuessa suunnattomaksi möykyksi hänen sisällään.

”Oi, oho, sattuipa sopivasti”, yksi kojun takana seisovista naisista kuiskuttaa miehelle, joka pitää Ramonan isää otteessaan. ”Tytöllä taitaakin olla arvoa näille.”

Mies tutkii Ramonaa. Tyttö on pieni, hänen silmissään korkeintaan viiden. Hän ei näytä perinteiseltä annorlundalaiselta puhtaine piirteineen ja vitivalkoisine, pitkine hiuksineen. Yksikään läsnäolijoista ei ole koskaan tavannut yhtä kaunista lasta. Heidän otteessaan pitämät vanhemmatkaan eivät omaa yhtä kuulaita piirteitä. Tyttö on kuin kuunvaloa ihmisruumiissa.

”Kuules, tyttö”, yksi miehistä sanoo. Hän pitää puolestaan Ramonan äidistä kiinni ja virnistää. Toinen käsi seikkailee naisen keholla, ja Ramona huomaa äitinsä purevan hammasta. ”Tilanne taitaa olla nyt sellainen, että toinen näistä villeistä rotista kuolee ihan juuri tähän paikkaan.”

”Ei, eihän me nyt voida tytön vanhempia...”

”Hiljaa nyt!” Mies kuiskaa kojunaiselle jotakin, Ramona erottaa vain sanan meri. Silloin hän ei vielä tiedä, mitä ihmisen meren taakse myymisellä voidaan tarkoittaa. ”Kuules, pikkuvilli, saat nyt päättää, kumpi näistä kuolee. Reilua, eikö?”

Ramona vain tuijottaa. Hän ei räpäytä silmiään, kun siirtää katseensa vuoroin isän kalpeista kasvoista äidin ylpeyden kovettamiin. Äidin vaaleat, erikoiset silmät, samanlaiset kuin Ramonalla, kertovat tyttärelleen kaiken tarpeellisen. Keho on myöhästynyt, mieli ei ole käskenyt riittävän nopeasti. Adrenaliini polttaa kaiken tuhkaksi, Ramona ei ole ehtinyt paikalle ajoissa.

”No, mikä on, tyttö? Mikä kestää valita?”

Äiti ja isä, kaksi täysin samalla merkitystasolla olevaa henkilöä Ramonan yksinkertaisessa elämässä. Kumpaakin tarvitaan johonkin, mutta merkitykset haipuvat kehosta poistuvan adrenaliinin myötä jättäen puuduttavan väsymyksen tilalle. Ramona ei halua toista ilman toista, ei hän voi sanoa, että painakaa veitsi isän kurkulle niin äiti saa elää. Tai toisinpäin. Sitä paitsi nämä ihmiset miekat kädessään eivät ole omia, nämä ovat muurin sisällä kasvaneita. Miekka määrittää heidän minuutensa, ylpeys äänessä kertoo heidän sielunsa todellisesta väristä. Nämä ihmiset eivät puhu luonnon ja sen armottomuuden kieltä. He ovat ottaneet asiakseen määritellä itse, mikä heille on pyhää ja ketkä saavat astella heidän kiillottamillaan kaduilla.

Ramona pudistaa päätään. Hän ei vastaa ihmisille, joita häntä on opetettu karttamaan heti äidinmaidosta vieraannuttuaan. Miehet naurahtavat, ja Ramona saa nähdä ensimmäistä kertaa, kuinka miekat toimivat käytännössä. Ne eivät ole todellisia aseita ollenkaan. Vain käden jatkeita ja mielen korvikkeita sellaisille ihmisille, jotka eivät näe kauneutta maailmassaan.

Ja verikin on vain punaista. Sanotaan siitä mitä tahansa, se ei koskaan merkitse mitään muuta kuin valtimon puhkeamista ja punaisen nesteen valumista ulos. Kaunista se ei ole, kuten ei ole pienen lapsen huutokaan. Ramona ei tunnista itseään huudon keskeltä, se ei ole hän, joka huutaa. Se on tunne, joka pääsee pakenemaan ruumiin pieniä pakoreittejä ulos ja purkautuu hänestä äänten värähtelynä ilmassa.

”Hei, lapsi, älä nyt ala parkumaan… Tyttö hei, lopeta jo. Oma oli vikasi, kun et totellut, olisi varmaan kannattanut, niin edes toinen olisi jäänyt eloon”, toinen miehistä sanoo. Hänen hopeamiekkansa kärjestä tippuu verta maahan, maahan johon Ramona ei katso. Hän ei voi katsoa rikottuja kehoja, jotka ovat nyt vain ruumiita, eivät nimellisiä tai hengellisiä. Hänen vanhempansa on pyyhitty pois maailmasta, ruumiilla ei ole enää merkitystä. Ramona ei katso, mutta huuto pääsee silti yhä ulos.

”Myydäkö te tuon aiotte?” nainen kommentoi tilannetta. Hän alkaa kerätä hedelmiä maasta. ”Nättihän se kyllä on, mutta silti villi. Joku voi vielä kaivata sitä. Ja hiljentäkää nyt tähtien nimissä se, tuo huutohan karkottaa kaikki mahdolliset ostajat.”

”Rautameren takaa joku voisi maksaa noin vaaleasta tytöstä paljon”, yksi miehistä pohtii, ”eikä siellä juuri kysytä tyttöjen alkuperää...”

Nainen ristii kätensä. ”Minä en tekisi noin, mutta siinähän yritätte.”

Keskustelua tuntuu jatkuvan loputtomiin. Ramonan huudolla ja kyynelillä puolestaan on rajansa. Hän on lysähtänyt maahan, kykenemättömänä edes pakenemaan. Silloin hänen aivonsa eivät vielä tiedosta tietyn säännön muodostumista hänen aivoissaan, mutta se muodostuu silti, salakavalasti ja hitaasti. Vastedes hänen on tehtävä, kuten käsketään, tai näin käy. Aina.

Käsky unohtuu mielen perukoille, kuten jokainen vanhempiin liittyvä muistokin. Ramona unohtaa jopa sen, kuinka hänen isosiskonsa Carla saapui paikalle viemään hänet takaisin muurin taakse. Siskon vuodattammaa annorlundalaisten verta hän ei muista, kuten ei myöhemmin tule muistamaan mitään muutakaan. Vanhemmat ovat vain poissa, siihen se jää. Mieli ei kykene käsittelemään kaikkea, joten se sulkee muiston pois. Se saisi kypsyä aikansa, kunnes defenssimekanismi sortuisi ja Ramona kykenisi jälleen muistamaan. Siihen asti hän saa toistaa aivojensa löytämää puolustustoimenpidettä – tottele – kunnes joskus heräisi totuuteen käyttäytymisensä taustalla.

Elämä jatkuu, Ramona ei muista, kukaan ei puhu hänen vanhemmistaan. Ramona tuntee vain olevansa keskellä pimeyttä, pimeyttä jonka syytä hän ei kykene muistamaan. Ja sekin on vain tunne, sen voi sysätä pois. Ramona jatkaa, hän tottelee, hän alistuu ja myöntyy ja nyökyttelee, eikä koskaan tiedä miksi. Hän oppii valehtelemaan, kaikki villit oppivat. Sitä myötä hän oppii myös kadottamaan itsensä, hukkumaan syvemmälle pimeään loukkoonsa ja unohtumaan sinne. Muistot eivät palaa vuosiin. Ehkä niiden ei ole tarkoitus palata.

* * *

Kun Ramona säpsähtää unen kirkkaasta maailmasta hereille, hän tuntee samaisen adrenaliinin yhä kehossaan. Neljätoista vuotta. Neljätoista vuotta yhä puristavana adrenaliiniryöppynä hänen elimistössään. Muistikuvat pyörivät hänen mielessään, sydän hakkaa hakkaamistaan. Oliko se vain unta?

Ei voinut olla. Kehon reaktio paljastaa totuuden.

Ramona nousee ylös ja joutuu ottamaan tukea kuusesta, jotta ei kaatuisi. Hän on Kolmivirrasta pakenemisen jälkeen vaeltanut tiensä Mizarin metsiin, joista häntä tuskin etsittäisi. Hän ottaisi vain pientä taukoa ja palaisi muurin taakse odottamaan sotakäskyä, niin hän sen oli itselleen selittänyt. Mutta se oli vielä silloin. Vielä eilenkään Ramona ei muistanut, mutta nyt unta ei voi enää tehdä näkemättömäksi. Kuumat kyyneleet kihoavat silmiin, kun Ramona ymmärtää, ettei enää koskaan voin olla muistamatta, miksi ja miten hänen vanhempansa teurastettiin hänen silmiensä edessä. Ja vaikka aivot ovat onnistuneet suojelemaan häntä muistolta, vaikka se on pysynyt kaukana hänen tietoisuudestaan, keho muistaa yhä syyllisyyden pistelyn kaikkialla. Se oli hänen vikansa.

Tämänkö vuoksi hän tottelee? Onko syy oikeasti niin yksinkertainen? Hän antaa muiden käskyttää, komennella ja alistaa vain siksi, että kieltäytymällä tottelemasta hänen vanhempansa pääsivät molemmat hengestään. Ajatus on niin huvittava, että se pääsee ulos Ramonasta hysteerisenä nauruna. Hän sekä itkee että nauraa, niin hirvittävän huvittava tilanne on. Neljätoista vuotta ja mitä päälle? Niin kauan. Ihan liian kauan. Eihän ihminen voi vanhempiensa kuolemaa unohtaa.

Ja voi silti. Se vaikuttaa kaikkeen, Ramona toimii ja tottelee ja hyväksyy vaikkei tiedä, miksi niin tekee. Nojatessaan puuhun, nauraessaan kyynelten valuessa silmistä, hän vihdoin ymmärtää, miksei hän koskaan osannut reagoida, kun muut puhuivat hänen vanhemmistaan. Silloinkin, kun Envy oli hävittänyt hänen vanhemmiltaan perimänsä veitsen, hänestä oli tuntunut että hän uppoaa syvemmälle kuiluunsa, mutta hän ei ollut tunnistanut tunteen lähdettä. Hänestä oli tuntunut lähinnä siltä, että pimeydessähän hän oli aina ollut.

Nyt pimeydellä on nimi, ja nimi on unohdus. Muistaminen tuntuu kipeältä, sykkii kehossa ja saa Ramonan puristamaan kyntensä puun kylkeen. Hän repii sen pintaa, puristaa tiukemmin, miltei lyö päänsä sen kylkeen.

”Tähdet, kuuletteko te minua?” Ramona huutaa valkealle taivaalle. Aurinko paistaa, mutta hän ei tahdo aurinkoa, hän tahtoo tähdet vastaamaan teoistaan. ”Ihanko tosissanne te heitätte tämän minulle nyt?” Ramona työntää itsensä kauemmas puusta, siirtyy maahan ja puristaa tiukasti ensimmäistä lumen alta löytämäänsä kiveä. Hän heittää sen kaikella voimallaan runtelemaansa puuta päin. ”Helvetin helvetti! Toivottavasti olette tyytyväisiä siellä korkealla, ylellisessä loisteessanne!” Ramona ei enää pysty puhumaan, hän vain huutaa suoraa huutoaan kunnes hänestä tuntuu, ettei ole enää mitään huudettavaa. Raivo muuttuu kuplivaiseksi nauruksi.

Ironista. Ramona rämpii koko elämänsä läpi tukahduttaen omat tunteensa, unohtaen persoonallisuutensa ja upoten syvemmälle pimeyteensä. Ja nyt, kun kaiken pitäisi jollakin tavalla ratketa, hän muistaakin syyn kaikelle. Jollakin tasolla Ramonasta on aina tuntunut, ettei hän tahdokaan selitystä. Ei hän tahdo tietää, miksi hän tottelee kaikkea ja antaa Envyn pompotella itseään miten häntä sattuu huvittamaan. Hän tahtoo vain selvitä minimivahingoilla, jatkaa elämäänsä ja… ja mitä?

Ramona lyhistyy maahan, vie pään polviinsa ja antaa itsensä hetken aikaa vain täristä. Joku on varmasti jo ehtinyt kuulla hänen huutonsa ja saapuisi pian paikalle. Ramona ei todellakaan tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän tietää, mitä hänen halutaan tekevän, mutta ei sitä, mitä hänen sydämensä käskee. Eihän sillä ole ollut asiaa tähänkään asti, se on pysynyt hiljaa ja kätkenyt hänen suurimman traumansa häneltä. Ei siihen olisi luottamista.

Kun Ramonan oma sydän pettää, hänen aivonsa alkavat tuottaa toisenlaisia muistikuvia. Kauniita, hyviä muistoja siitä ainoasta ihmisestä, joka on aiheuttanut oikeita, Ramonalle itselleen kuuluvia tunteita. Muistoja Carlasta, hänen rakkaasta isosiskostaan. Ramona pudistaa ajatuksille päätään. Sisko on kuollut. Silti hän pystyy kuvittelemaan, mitä Carla sanoisi hänelle, jos nyt seisoisi lumisten kuusten keskellä, nojailisi yhteen niistä ja hymyilisi sädehtivää hymyään.

Ramona antaa itsensä kuvitella keskustelun, joka siitä seuraisi.

”Ylös siitä, siskoseni, et voi antaa sen lannistaa sinua nyt.” Ramona muistaa vielä, miten kaunis ääni Carlalla oli. Pehmeä, helisevä ja aivan omanlaisensa, aivan kuin aalto muiden joukossa.

”Carla, sinä olet kuollut. Anna minun olla.”

”Sinulla on nyt iso valinta edessäsi.”

”Minä en näe sitä. En näe enää mitään muuta kuin uneni, muistoni, jonka tähdet olivat minulta salanneet. Helvetin petturit.”

”Ramona, sinun mielesi se sinua suojeli, eivät tähdet. Mutta nyt sinä muistat, ja ymmärrät varmasti myös sen, että tässä jos jossain on tilaisuutesi opetella päättämään itse.”

”Ei tämä sitä tarkoita. Tämä on vain piste, jossa pääni päättää sallia minun muistavan. Ei se mitään hyödytä. Joudun tottelemaan Envyä ihan samalla tavalla kuin tähänkin asti, palaamaan hänen sotajoukkoihinsa. Nyt se vaan tuntuu katkerammalta.”

”Tai sitten otat kerrankin ohjakset käsiisi ja lähdet omaan suuntaasi. Haluatko, että kaikille käy kuten vanhemmillemme? Envyn suunnitelma tappaa satoja.”

”Sille ei voi enää mitään.”

”Mitä sinä haluat, Ramona? Mitä sinä itse haluat?”

Ajatusleikki keskeytyy. Mielikuva Carlan äänestä pyörii Ramonan mielessä, hän ei saa siskon kasvoja enää pois. Samoja silmiä kuin hänellä itselläänkin, päättäväisyyttä niiden tavassa katsoa häneen. Mitä sinä haluat, ne kysyisivät, elleivät olisi haudattuna paikassa, jota Ramona ei edes tiedä.

Ramona ei halua kenenkään kuolevan. Hän ei tahdo Envyn tappavan sadoittain ihmisiä vain tullakseen itse kuninkaaksi tuhkien keskelle. Se on niin kaukana siitä, mitä ensimmäiset, Glacen johtamat villit halusivat. Ja mitä Ramonan isosisko halusi.

Samassa ajatukset kirkastuvat. Muisto selkeytyy osaksi kokonaisuutta, pala loksahtaa paikalleen.

”Minä haluan samaa kuin sinäkin, sisko”, Ramona kuiskaa ja kampeaa itsensä ylös lumisesta maasta, ”minä haluan vain, että meidän kansamme tunnustetaan tasavertaisiksi kuten oli alun perin tarkoituskin. En tahdo satojen ihmisten kuolemaa.” Kyyneleet kaihertavat silmiä. Pimeys alkaa väistyä. Ramona kohoaa ylemmäs, ylemmäs ja ylemmäs, eikä siellä ole enää pimeyttä häntä verhoamassa. ”En aio enää totella Envyn käskyjä vain, koska ajatukseni ovat traumani vuoksi käskeneet minun totella kaikkea. Ihmisiä ei kuole, jos kieltäydyn tottelemasta, ihmisiä kuolee, jos en pian ala tehdä kuten itse haluan.”

Ramonan ei tarvitse enää ottaa puusta kiinni. Hän pysyy pystyssä ilman tukea, jalat kantavat. Uudenlainen varmuus synnyttää pientä pelkoa, sillä Ramona tietää, ettei Envyä niin vain vastusteta. Se täytyisi tehdä salassa, hitaasti ja varmasti. Ramona on aina ollut hyvä valehtelija aina itsensä kadottamiseen asti, joten hän osaisi toimia tarvittaessa myös valheittensa voimin. Mitä ikinä tarvittaisiinkaan.

Kaikki Ramonassa keskittyy niin vahvasti uusien tuntemusten löytymiseen, ettei hän aluksi miltei havaitse, että häntä lähestytään. Lumi peittää äänet, eikä edes koko ikänsä metsän keskellä elänyt Ramona havaitse tulijaa ennen kuin tämä on aivan hänen vierellään. Ramona kääntyy ja vetää refleksinomaisesti puukon takkinsa alta. Tulija kuitenkin perääntyy, nostaa kätensä ylös ja sanoo: ”Rauhassa, en minä ole vihollinen, jos sinäkään et ole.”

Ääni on tuttu. Sen rauhallinen sointi saa Ramonan laskemaan aseensa. Tulija on mies, jonka kiharat ruskeat hiukset ja parta ovat aurinkoraidoilla ja silmät intensiivisen vaaleansiniset. Se sama mies, joka vei Ramonan herttuatar Elisabethin luo Kolmivirtaan.

”Totta puhuen en ole tällä hetkellä aivan varma, olenko vihollisesi”, Ramona sanoo ja pyyhkii kyynelten jäämiä silmistään. Mies todennäköisesti on jo aistinut hänestä hänen tunnepurkauksensa, eikä se erityisemmin haittaa Ramonaa.

”Niin minä sinun yksinpuhelustasi vähän päättelinkin”, mies sanoo ja naurahtaa hieman. Hän ojentaa Ramonalle kättään rauhan eleenä. Ramona kättelee miestä samalla kädellä, jossa vielä hetki sitten oli pidellyt veistä. ”Jospa nyt kohtaisimme toisemme omina itsenämme. Minä olen Aron, kuka sinä olet?”

Ensimmäistä kertaa koskaan Lintuna itsensä useimmiten esitellyt mies esittelee itsensä omalla nimellään. Sillä, joka roikkuu harmaana vastuuna hänen mukanaan. Sen sanominen ääneen tuntuu huomattavasti vähemmän hankalalta kuin sen mukanaan kantaminen.

”Olen Ramona.” Kädet koskettavat hetkisen, kosketus on nopea mutta lämmin. ”Aron… Niin kuin Laygoldien kuninkaat, vai? Melkoisen nimen ovat vanhempasi antaneet.”

Kun mies ei vastaa muulla kuin kevyellä hymyllä, Ramona ymmärtää hetkessä, miksi tämä ei yleensä esittele itseään omalla nimellään. Nyt, kun Ramona on kuitenkin saanut tietää miehen todellisen nimen, hän olettaa miehen vaativan häneltäkin samanlaista rehellisyyttä.

”Edellisellä kerralla, kun tapasimme, sinä taisit olla Laygoldien vanki”, mies sanoo. Hyväntuulisuus hänen äänessään voin olla monimerkityksellistä. ”Kuka sinä nyt olet?”

Ramona naurahtaa. ”Niin, hyvä kysymys. Kuten jo sanoin, en ole aivan varma, olenko tällä hetkellä vihollisesi vai en. Kuinka paljon huudostani kuulit?”

”Kaiken alkaen tähdistä.”

Ramona tuntee punastuvansa. ”No, siinä tapauksessa...”

”Totta puhuakseni minulla ei taida olla ajatustakaan siitä, mistä oikeastaan puhuit. Sen verran tiedän, että olet tainnut saada Elisabethin liikahtamaan hyvin, hyvin vaaralliseen suuntaan. Sinä lienet muurin toiselta puolelta.”

Ramona nyökkää. Tuntuu yllätävän hyvältä puhua totta. Kevyeltä. Hän leijuu korkeammalle, kauemmas pimeydestä.

”Toimin johtajani käskyjen mukaisesti”, Ramona myöntää ja miettii, paljonko hän voi miehelle kertoa. Tämän nimi ei toistaiseksi kerro vielä mitään. Se, mitä Ramona tietää miehestä, on häviävän vähän. ”Johtajan, jota taisit juuri kuulla minun kieltäytyvän tottelemasta vastedes.”

”Se ei taida tietää sinulle mitään hyvää, ottaen huomaan asemasi omiesi joukossa.”

”Onko asemani pääteltävissä?” Ramona kysyy ja toteaa, että mies on oikeassa. Ramona joko kuolisi verisesti toimiessaan Envyä vastaan tai Envyn puolesta. Hän on päättänyt valita ensimmäisen.

”Sinä noudatat soluttautumistehtäviä suoraan johtajasi käskystä. Oletukseni mukaan se merkitsee jotakin jopa sinun kansallesi.”

Ramona naurahtaa. ”Niin, taitaa se merkitä. Vaikka olen siltikin pelkkä pikkutekijä, todelliset tapahtuvat käynnistyvät muualla jonkun muun toimesta. Minun tehtäväni oli vain hivenen sotkea pohjoisen herttuattaren ajatuksia.”

Aronin ilme kovenee. Se näyttää armottomalta hänen komeilla, selkeäpiirteisillä kasvoillaan. Lempeys sopi niille paremmin. ”Sen sinä tosiaan teit”, hän sanoo eikä ilme hänen kasvoillaan ole anteeksiantava. ”Elisabeth aikoo nyt marssittaa vuosia koulimansa ja säilyttämänsä armeijan – josta kuningas tai kukaan muukaan etelässä ei tiedä mitään – suoraan Lyraan. Olen tainnut edesauttaa tuhoa kertomalla Elisabethille maanalaisesta tunnelista. Nyt hän vie joukkonsa sitä kautta Lyraan.”

Ramona parkaisee tahtomattaan. Hän tietää tunneleista, jokainen muurin takana kasvanut tietää. Niitä käytetään kohtuullisen useasti.

”Sieltä pääsee aivan suoraan Lyraan!” Ramona parahtaa. ”Kuningas ei mahda mitään...”

”Täsmälleen.” Aronin ilme pysyy kireänä. ”Tuho on valtava. Elisabeth saa varmasti haluamansa.”

”Ei saa, jos en tee kuten minun pitäisi tehdä”, Ramona sanoo ja alkaa liikehtiä levottomasti, ”sillä minun omani aikovat hyökätä Lyraan Wainwrightejen ja Laygoldien sodittua tarpeeksi. Koko Lyrasta jää vain raunioita, jos johtajamme Envy pääsee riehumaan joukkoineen siellä. Elisabeth Wainwrightille ei jää mitään, hän muuttuu tuhkaksi kaiken muun kanssa.”

”Kuten arvelinkin”, Aron sanoo ja huokaisee syvään. ”Näin tämän tulevan. Mitä sinä olit ajatellut tehdä asialle?”

”Totta puhuen en tiedä. Omissani ei ole kovinkaan montaa, jotka olisivat sitä mieltä, ettei tämä sotasuunnitelma ole hyvä idea.”

”Eikö yhtäkään?”

On. On yksi. Arrassa on aina ollut taistelutahtoa, hän on avoimesti inhonnut Envyn toimintaa. Silti hän tekee, kuten Envy sanoo. Ramonan ilme pääsee kielimään empimisestä, joten Aron toteaa: ”On siis vielä joku.”

”Arra voisi kuunnella minua, mutta minä en tiedä lainkaan, onko hän jo suorittamassa tehtäväänsä.”

”Mitä tehtävää?”

”Vaateista kertomista.”

Aronin ilme muuttuu, hän nyökyttelee. Ja jokin miehen rauhallisessa, turvallisessa olemuksessa saa Ramonan avaamaan suunsa. Ensimmäistä kertaa hän puhuu toisen ihmisen läsnäollessa asioista kuten ne todella ovat. Hän ei käänny valheiden poluille ja kerrankin näkee, missä menee totuuden ja keksityn raja. Ramona kertoo Aronille Arrasta, Envystä, Carlasta ja villien ensimmäisestä johtajasta Glacesta. Aronin ilme pysyy tyynenä koko monologin ajan, jopa silloin, kun Ramona sanoo villien tavoitteiden muovautuneen vuosien varrella. Uudet ideat ovat korvanneet vanhat, paikan hakeminen kuningaskunnassa on muuttunut koko kuningaskunnan hallinnaksi. Envy ei enää erota kohtuutta.

Ramona kertoo kaiken vaateista ja siitä, miten ne ovat vain keino saada Lir Laygold keskittymään johonkin muuhun sillä välin, kun Elisabeth Wainwright suuntaa joukkoineen Lyraan. Ramonan äänensävy muuttuu tummemmaksi, kun hän kertoo omasta osallisuudestaan kaikessa siinä. Hän ei ole koskaan aiemmin osannut tunnistaa häpeää, mutta nyt hän tuntee sen terävänä piikkinä sydämessään.

Lopulta sanat ovat löytäneet tiensä ulos. Ramona jää tuijottamaan lumikinoksia edessään Aronin näyttäessä mietteliäältä.

”Olet siis sitä mieltä, että tämän harhautuksen toteuttava Arra voisi olla taivuteltavissasi?” Miehen kulmat kurtistuvat. ”Eikös hän ole se sama nainen, joka on juuri paljastunut villiksi ja vienyt hylättyjen maiden herttuattaren?” Aron huokaa muistolle siitä, kuinka hän yritti kertoa aiheesta Elisabethille. Herttuattaren raivosta palavat, vihreät silmät olivat olleet hurja näky. Aron muistaisi sen aina.

”Kyllä, Arra oli jo isosiskoni Carlan johtokautena juoksutehtävissä”, Ramona huokaisee, ”hän saa kaiken likaisen työn.”

”Niin taisit saada sinäkin.”

Ramona hymyilee surumielisenä. Niin se tosiaan taitaa olla. Hän ajattelee kaikkia niitä kertoja, kun Envy oli pitänyt häntä lähellään, vienyt huulensa hänen omilleen tai kaatanut sänkyynsä. Sen jälkeen hän oli nimittänyt Ramonalle aina enemmän tehtäviä. Tai kaikki ne kerrat, kun Envy oli rikkonut jotain hänen omaansa. Hän oli aina pyytänyt virnistellen anteeksi ja todennut, että eihän Ramona koskaan suutu hänelle. Kenties juuri siinä ongelman ydin on aina ollut: Ramona ei tunnista tunteitaan ja tottelee, tietenkään hän ei voi suuttua. Hän ei osaa suuttua.

Millään hänen omallaan ei ole ollut merkitystä. Tehtävien suorittaminen tai ruumiillisen tyydytyksen antaminen ei ole ollut hänelle koskaan epämukavaa, se ei vain ole koskaan kiinnostanut häntä sen kummemmin. Nyt hän alkaa käsittää kokokuvaa paremmin: Envy on ollut hänen lähellään vain siksi, että hän ollut helppo komennelteva, kun ei ole osannut kieltäytyä mistään tai etsiä omia rajojaan. Uusi, polttava tunne löytyy Ramonan sisältä hänen ajatellessaan Envyn toiminnan epäreiluutta. Sitä tunnetta Ramona voisi kutsua jopa raivoksi, niin voimakkaana se hänen sisällään läikkyy.

Siltikin hän osaa keskittyä olennaiseen. Siihen, mitä nyt tapahtuu. Aron vaihtaa painoa jalkojensa välillä ja huokailee syvään.

”Inhottaa esittää pyyntöjä tämän keskustelun jälkeen, mutta olisiko sinulle mahdollista yrittää etsiä tätä Arraa käsiisi? Jos on mitään mahdollisuutta siihen, ettei hän menisikään sanelemaan vaateita ja hankaloittaisi tilannetta...”

Ramona nyökkää oitis. Hän suoristaa selkänsä ja kohottaa päänsä ylös. ”Olinkin jo suunnitellut tekeväni niin”, hän vastaa.

”Hienoa. Minun lienee suunnattava Lyraan. Maanalainen tunneli siis johtaa suoraan Lyran rajojen sisälle?”

”Kyllä. Itäisemmälle kaupunkialueelle, ei Sea’s Endiin asti. Ole varovainen, minun kansaani saattaa liikkua sielläpäin.”

”Olen luonnon kasvatti, toivon mukaan osaan pitää puoleni.”

Ramona hymyilee. ”Hienoa. Menetkö sinä Lyraan kuninkaan puheille? Varoittamaan Wainwrightien hyökkäyksestä?”

Aronin ilme kiristyy. ”Aion ainakin yrittää sitä. Olen kuullut kuninkaan terveydellisessä tilassa olevan jotakin hämmentävää. Lisäksi kuningatar Anesidoran läsnäolo hermostuttaa minua. En ole koskaan tavannut häntä, mutta olen tuntenut Elisabethin riittävän kauan tietääkseni, että hänen sisarensa on juonessa mukana. Elisabethia ei pysäytä mikään, ei edes Arran tehtävän pysäyttäminen. Aion silti yrittää parhaani edes kertomalla muille siitä, mitä tapahtuu.”

”Me aiomme molemmat pettää ihmiset, jotka luottavat meihin. Minä Envyn ja sinä Elisabeth Wainwrightin.”

”Teemme palveluksen maailmalle tekemällä niin.”

”Arvostan moraaliasi. Kunpa olisin itse yhtä varma.”

Häpeä ja pelko ovat aina samanlaisia. Muuttumattomia ja syvälle juurtuneita. Ramona ymmärtää vihdoin tekevänsä oikein, mutta tekojen hinta on painava kannettava. Hän uskoo kuolevansa viimeistään Envyn kädestä. Ajatus tuntuu osittain vapauttavalta, osittain valtavan epäreilulta. Ainakin hän aikoo yrittää. Kuoleminen kesken yrityksen ei tuntuisi aivan niin pelottavalta ajatukselta.

Ramona huomaa nyökkäävänsä Aronille pienesti. Hän on tottunut tekemään niin miesten seurassa, joten ele on automaattinen. Aron on onneksi kohtelias eikä huomauta Ramonalle eleestä.

”Onnea matkaan”, mies toteaa ja suo Ramonalle kannustavan hymyn. Ramona arvostaa sitä.

”Sitä samaa, olkoon tähdet kanssasi, vaeltaja. Toivoisin joskus kuulevani nimesi tarinan.”

Aron naurahtaa. ”Pitkä tarina, ja aivan liian vähän aikaa”, hän toteaa huvittuneena. ”Tähtien varjelua, Ramona. Pidä pääsi kylmänä.” Mies kävelee toiseen suuntaan, tietäen selkeästikin eron vasemman ja oikean lumisen kuusikon välillä. Ramona tietää ainoastaan tulleensa suunnasta, josta aurinko nousee. Hänen täytyisi lähteä eri suuntaan päästäkseen Altairiin, sillä sinne hän tietää Arran vievän viestiään. Matka ei olisi pitkä, Altair kun on Mizarin sisällä ja hyvin lähellä sitä metsäaluetta, jossa hän nyt on.

Ensimmäinen askel on aina vaikein. Seuraavat tulevat rutiinina. Ramonaa pelottaa yhä, mutta joka askeleelta eteneminen tuntuu helpommalta. ”Näetkö, Carla, minä teen kuten haluan. Varjele minua nyt”, Ramona kuiskaa tuuleen ja antaa sen viedä sanat mennessään. Joku tähdistä kuulisi ne ja hymyilisi hänelle hänen mahdottomalta tuntuvan matkansa varrella.